Olen nyt asunut Turussa ensin kaksi opiskeluvuotta ja sitten vajaan kymmenen eri suunnilla Suomessa vierähtäneen vuoden jälkeen muutin taasTurkuun syksyllä 1972. Voinko siis laskea itseni turkulaiseksi, vaikken olekaan tullut tänne Heidekenilta ?(Oli aika, jolloin turkulaiset kuulemma kirjoittivat viralliseen kyselyyn syntymäpäikasta:Heideken, eikä Turku! H= vanha synnytyslaitos Turussa, H ei ole olemassa enää)
Olen elänyt tästä pitkänpuoleisesta elämästäni yli kaksikolmasosaa Turussa.Voin kai siis ajatella olevani turkulainen. Aina en kumminkaan koe olevani oikeanlainen, aito ja edustava turkulainen. En puhu helposti tunnistettavaa turun murretta. En lue Turun Sanomia. En kannata "tepsiä", en kuuntele Mattia ja Teppoa, en mieluusti edes Matti Salmista. En äänestä Ilkka Kanervaa enkä Petteri Orpoa. En osta torikauppiaalta sipulaa, vaikka syön paljon sipulia. Ja mikä omituisinta, puhun paljon ja oikein mieluusti kaikenlaisten vieraittenkin ihmisten kanssa:kaupoissa, bussissa, hammaslääkärin vastaanotolla,Yliopistonkadun penkillä, kirpputorilla. Ei perinteinen turkulainen niin tee. Ei puhu, eikä kutsu vieraita kotiinsa, ennenkuin on tuntenut heidät noin 50 vuotta!Tai ei ainakaan perinteisesti ole niin tehnyt. Mutta tavat kai ovat muuttumassa tässäkin.
Pari päivää sitten minulla oli sovittu aika hammaslääkärille kaupungin keskustaan. Lähdin hyvissä ajoin reissuun bussilla 18. Olin valinnut kaapista ylleni räikeän syklaaaminpunaisen kevättakin, josta tykkään. Se on väljä, kevyt ja väri on herkullinen. Kun löysin sen divarista pari vuotta sitten, se oli ihmeen halpa. Se on palvellut minua jo koko 5 euron hintansa edestä. Sen huima väri saa minut iloiseksi, mutta on se kirvoittanut kiitosta näiltä jäyhilta turkulaisilta kanssaihmisiltäkin, ihan tuntemattomiltakin. Niin on käynyt muutaman kerran ja aika yllättävissä tilanteissa. Kerran torin laidalla rahaa aneleva Romanian kerjäläinen hämmästytti. Minulla oli se tavanomainen harkittu kiire sivuuttaa hänen pyyntöön ojennettu kätensä. Hymyilin sentäänkun, puistin päätäni ja olin jo sivuuttamassa hänet. Yllättäen hän hymyili minulle takaisin, sipaisi takkini hihaa ja sanoi:beautiful. Niinkuin nainen toiselle naiselle. Sävyssä ja hänen katseessaan ei ollut vähääkään oman edun tavoittelun sävyä. Eikä myöskään sitä katkeraa ilmettä, jonka tämmöinen sivuutus useimmiten tuo pyytäjän naamalle. Kai se oli minun takkini heleän värin sytyttämä ilon pilkahdus kaikkien mustien ohikulkijain joukossa.
Tapahtuma palautui eilen mieleeni. Olin noussut pysäkiltäni bussiin ja istuin jo omissa ajatuksissani kun bussiin nousi pari pysäkkiä myöhemmin lisää väkeä. Eräs rouva oli aikeissa istua yhtä penkkiparia edemmäs käytävän toiselle puolelle, kun hän kääntyi katsomaan suoraan minua, hymyili kivasti ja nyökkäsi ennen istahtamistaan. Hämmennyin, kun näytti, että hän jotenkin tervehti, mutten yhtään tunnistanut häntä. Sitten hän uudelleen kääntyi taaksepäin minua kohti ja viittilöi. Näytin varmaan tyhmältä. Sitten tajusin, että hän osoitti omaa takkiaan ja minun takkiani. Toden totta. olimme lähes identtisiä asuiltamme ja tyyliltämme, oikeita huutomerkkejä, huiveja ja huulipunaa myödenkaikkien harmaitten ja mustien mummojen ja pappojen joukossa. Siitäkö alkoi välillämme myös sanallinen ilottelu, jota pidimme häpeilemättä yllä koko matkan kaupungille asti. Tässä oli ihminen, joka pursui hyvää tuulta, itseluottamusta, välittömyyttä. Rouva oli ilon aihe sekä silmille että korville. Hän sai myös minut mukaan samanlaiseen avomieliseen, hyväntuuliseen seurusteluun.Tunsimme tavanneemme hengenheimolaisen.
Jos matka olisi ollut muutaman kilometrin pidempi, olisimme varmaan ehtineet jakamaan synnytyskokemuksiamme ja kehumaan ihania lapsenlapsiamme.Yhtäkkiä hän huomasi, että hänen piti hypätä kyydistä jo pysäkkiä ennen toria Aurakadulla. Ohittaessaan minut hän rutisti minulle lämpimän halauksen. Aistin bussiin jääneen hiljaisuuden. Lähellä istuvien naamoista näin, että olivat kuunnelleet korvat hörössä meidän juttujamme. ja todennäköisesti olleet yhtaikaa uteliaan kiinnostuneita että paheksuvia. En yhtään välittänyt, oloni oli höyhenenkevyt.
Hammaslääkärin odotustilassa istui ennestään kaksi naista, noin ikäiseni ja toinen vielä kokolailla vanhempi rouva. He olivat hipi hiljaa. Minäkin istuin joukkoon hiljaa odottelemaan. Oltiin taas tavallisia "mykkiä" turkulaisia vanhoja ihmisiä. Täysin hiljaista, ei sanaakaan. Ohi kulki pari hammashoitajaa, jotka vain nyökkäsivät kevyesti. Hiljaisuus jatkui. Sitten nuorempi rouvista kutsuttiin sisään. Yhtäkkiä toisella puolellani istuva iäkkäämpi rouva katsoi minuun päin ja yllättättäen rikkoi täyshiljaisuuden sanomalla: "oletteks te usein yksinäinen? Meinaan , mult kysytään usein, olenks mää yksinäinen ja mää sanon ain , et em mää ol yksinäinen, vaikka mää olenkin leski".
Yllättävä ja suora kysymys. Ei muuta kuin suora vastaus: en kyl määkän ol juur yksinäinen vaikka olenkin enimmät päivät ihan yksin.
Sitten me juteltiin päiviemme kulusta ja oltiin molemmat iloisia, ettei me olla yksinäisiä. Vaikka ollaan yksinäisiä! Jäin pohtimaan asiaa, kun hänet kutsuttiin sisään. Miksi hän alkoi yllättäen puhua minulle?
Erikoinen päivä. Erikoisia ihmisiä. Ehkä minun on syytä lakata ajattelemasta ihmisiä jotenkin turkulaisina tai karjalaisina tai romanialaisina kerjäläisinä tai minkään muunkaan ryhmän leimalla varustettuina. En oikein osaa ryhmittää itseäni mihinkään selvään kuplaan kuuluvaksi. Miksi pitäisi siis pakottaa muitakaan saamaan etiketti kylkeensä?
Mukavia ihmisiä on nykyään paljon täällä tylsäksi haukutussa Suomen Turussa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti