Viikonloppuna nautin mukavasti, mutta koruttomasti tähän upeaan vuodenaikaan osuvasta syntymäpäivästäni parhaalla mahdollisella kokoonpanolla. Siis itselleni parhaalla.Vain rakkaimmat ja läheisimmät ihmiset vierainani. Olinkin jo ehtinyt heitä kaivata, Elmoa, Irinaa ja heidän vanhempiaan. Syntymäpäivälaulu sujui ihan kahdella kielellä ja vielä lisäksi saatiin kuulla päiväkodissa opittu Äitienpäivälaulu suurella tunteella ja eläytyen sanomaan. Syötiin hyvää kotiruokaa yhdessä. Ihastelin jo tutuiksi tulleita Irinan mielikuvituksellisia leikkejä Mummulan vanhoilla, kierrätysleluilla ja monilla turhilla tyynyillä, koruilla ja muilla omituisilla härpäkkeillä tehostettuina. Sitä vaihtelevaa pikku naisen ohjailemaa tuntikausien mittaista näytelmää on aina hauska seurata ja jaksamiseni mukaan itsekin rooliini eläytyä. Ei haittaa, vaikka just ikään vaivalla siivottu koti onkin koko ajan suuren myllerryksen kourissa. Ei mitään syytä jarrutella, sillä ennen haikeata eron hetkeä kaikki tavarat on yleensä palautettu paikoilleen odottamaan seuraavaa visiittiä. Elmon pettämätön valttikortti toistaiseksi on hänen tavattoman valloittava persoonansa:intensiivinen katse ja hymy, joka takuulla lämmittää pahankin mummomörököllin sydämen missä ikinä Elmo sitä väläyttelee.
Sunnuntaiaamuna esitin Irinalle toivomuksen saada vielä ison kielokimpun tuosta ikkunani takana levittäytyvästä kielometsiköstä. Alkoi olla jo kiire poimia tuoksuva puketti levittämään makeaa aromiaan , sillä kielot ovat tänä keväänä auenneet kovin aikaisin. Sain kimppuni, mutta tyttö lähti äitinsä kanssa ulos vielä uudelleen oikein keräilemään ja tutkimaan mitä kaikkea muuta jo löytyisi kukassa ihan tässä lähinurkilla. Kun he sitten palasivat, oli saalis melkoinen. Sain tunnistettavakseni ainakin parisenkymmentä erilaista kasvia. Ilokseni voin kerrankin loistaa muistillani( yleensä se pettää ja reistailee!) vanhan, kouluaikaisten opetusten antamilla tiedoilla. Siihen aikaan me kerättiin ja prässättiin kasveja herbaarion ja opeteltiin niiden nimet ihan latinankielisiä nimiä myöten. Minullakin oli pakolliset 120 prässättyä kasvia ja kaikki niiden nimet päässäni. Siellä ovat ihmeesti tallessa vieläkin! Äitini oli kyllä joutunut minua ankarasti patistelemaan kasvien prässiin saamiseksi. Olin laiska ja "huomenna" oli mielestäni aina parempi päivä ryhtyä keräilyyn. Olen iloinen , että miniäni on aidosti luontoihminen ja opastaa Irinaa jo pienestä pitäen havainnoimaan ja oppimaan luontoa ja eläimiä ympäristössään. Pelkillä koulutiedoilla se jäisi ehkä turhan ohueksi.Yhteisen innostuksen huomasin nytkin kasvien nimeämis- ja tunnistushetkessämme olohuoneen pöydän ääressä.
Maanantaina ystäväni (ja entinen oppilaani !)Outi ehdotti retkeä Ruissaloon. Se on turkulaisten ikioma paratiisi olipa vuodenaika mikä tahansa. Mutta tällä kertaa se oli jo melkein liian upea yllätyskevään herätettyä kaikki mahdolliset kasvit ennenaikaiseen kukoistukseen. Ruissalon elävät jättiläiset, tuhatvuotiset tammet ja uskomattoman suuret kuuset ja männyt kapean mutkittelevan tien reunoilla ovat kuin mielikuvitusolentoja, jotain paljon huimempaa kuin vain puita. Aukenee huikaisevan värisiä niittyjä ,välillä välkehtivää merta vihreyden lomassa. Sitten saavutaan kasvitieteellisen puutarhan taikapiiriin. Alue on niin valtava, nähtävää ja ihmeteltävää niin loputtomasti, että yhdellä kerralla ei siitä voi nautiskella kuin pienen annoksen verran. Tällä kertaa tyydyimme tässä kuumuudessa puutarhan alkuosia kiertäneisiin polkuihin. Joka askeleella riitti tarkkaa katsomista vaativaa ihmeteltävää. Kukassa olivat jo monet semmoisetkin lajit, jotka yleensä kukkivat vasta muutamien viikkojen päästä. Toinen toistaan kauniimpia kukkaryppäitä, lukemattomia erikoisia, hyvin hienostuneita ja herkkiä kukkavanoja, erikoisia lehtimuotoja, värivariaatioita, outoja lajeja, mutta myös ihania, tuttuja lapsuus- muistoja herättäviä vanhoja lajeja. Hidasta askeltamista, pysähtelyä , kuuntelua. ei kiire mihinkään. Suuria perhosia hitaassa leijuvassa kaartelussa kuin balettitanssijoita, pikkuinen ,kirkkaanvihreä toukka mittailemassa ja kuin suunnittelemassa sammaleisen kiven pinnalla matkareittiään: menisinkö tuonne, en sittenkään, jospa tuonne , noin. Vartalon venytys ja peräpään veto mukaan. Kymmenesosa millimetriä taittui matka ja taas uusi suunnistus.....
Kun sitten jaksoin kääntää oman jäykän niskani ja suuntasin katseeni ylös, kohti huiman korkeitten puitten latvoja vasten pilvetöntä taivasta, ihan hullaannuin. Suomessa harvinaisten mäntyjen hyvin pitkäneulasisten oksien latvoissa sojotti superpitkiä hoikkia kukintoja. Ne olivat mahtavan hienoja, kuin juhlasalien upeimmat kruunukynttilät. Olin keskellä keväistä juhlaa. Vasta Turussa asuessani kevään suosikeiksi minulle ovat tulleet hurjina valkoisina ja punervina vaahtoavat hevoskastanjapuut. Sellaisia en koskaan lapsuudessani ollut nähnyt.Tietysti pidän sireeneistä ja muista kukkivista puista ja pensaista, mutta hevoskastanja on hengästyttävin. Nykyään ajattelen niitä luonnon minulle, siis juuri minulle tarjoamina erityissyntymäpäivälahjoina. Huh, mikä itsekkyys! Joskus kevät antaa odottaa itseään ja hevoskastanjat myöhästyvät juhlinnastani. Mutta nyt eivät. Ruissalon puutarhassa ne ovat upeimmillaan sillä jättikokoisia puita on monia vieri vieressä. Ne kurkottavat kukkiaan uskomattomiin korkeuksiin. Satakieli ja mustarastas täydensivät laulullaan onneni. Joskus tuntuu että onnen mitta on ylitsepursuavan täynnä : enempää en voisi toivoa. Pysähdyn, nautin, ymmärrän: kaikki maailman ihanuus ja kauneus on juuri tässä hetkessä minun saatavillani.
No tottapuhuen ehkä voisin toivoa, että vielä eläissäni saisin Irinan ja Elmon mukaani Ruissalon ihmemaahan. Ehkä se voi onnistuakin kunhan vanhenen vielä muutaman syntymäpäivän pidemmälle.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti