Nyt on pakko mainita vanhenevien aivojeni jo pitkään ehdottama piuhojen väärinkytkentä: kun silloin ihailin tuota kukkivaa puuta, kuulin itseni sanovan: kylläpä nyt valtavan kauniisti kukkii tuo sitruuna. Niinpä. Aivoni tarjoaa sanan sitruuna, kun pitäisi sanoa pihlaja.Virhe on toistuva, mutta ain yhtä yllättävä. Minulla on "teoriakin", jolla selittelen virhettäni: molemmat ovat happamia. Olisiko siis jotain logiikkaa löydettävissä virheelle.
No, nyt tämä kotipihani "sitruuna" on saanut minut jo viikkojen ajan taas huokailemaan. Se on kovin kaunis ja hehkuva: satojen punaisten marjojen täplitys vihreätä taustaa vasten. Vihreä ja punainen ovat vastavärejä ja nautin niiden yhteispelistä . kaihileikkauksen läpikäyneillä "näkimilläni". Värien loistokkuuden uusi ja entistä paljon terävämpi erotuskyky oli leikkauksen paras anti.
Nyt tuo kaunis näkymä oli nyt saanut vielä lisäyksen. Oksilla komeili kaksi suurta, upeasti auringonvalossa violetille ja turkoosille säihkyvää "sydänystävääni", Minun lintujani! Kaksi kaunista harakkaa. Ne näyttivät sykähdyttäviltä siinä keikistelemässä ja vilauttelemassa kaikkia värisävyjään tyylikkäässä mustavalkoisessa höyhenpuvussaan ja pitkän pyrstönsä notkahteluissa.
Tähän turvonneitten ja kääröiksi sidottujen jalkojen aiheuttamaan ahdistuksen, ruokahaluttomuuden, huimauksen, väsymyksen ja masentuneisuuden olooni ne puhkaisivat ilon kuplan.
Valitettavasti ne eivät viipyneet kovin pitkään pihassani. Mutta ehkä se olisikin vähentänyt yllätyslahjan tapaista iloa. Jo jonkin aikaa olen ajatellut muutamina syksyinä todistamaani erityisen vaikuttavaa luonnonnäytelmää , jonka olen onnistunut näkemään. Se kestää vain kovin lyhyen hetken, kun satapäinen tilhiparvi tulee ja tekee hetkessä selvää koko marjojen yltäkylläisyydestä. Varsinaiset syömingit! Toivon osuvani näkemään myös sen näytöksen.
Viikonloppuna suosikkivieraani viipyivät luonani yhden yön yli. Huolimatta pienestä sateestakin Irina, fiksu lapsenlapseni lähti mieluusti äitinsä kanssa pienelle metsäretkelle ennen lounaan syömistä. Mummulle tuomisina oli muutama kymmen puolukkaa, viimeiset kukkivat kukat ja yksi matojen ja toukkien rauhaan jättämä komea tatti. Olen kovin iloinen, että miniäni on luontoihminen, joka opettaa myös kaupunkilaislapsensa oleilemaan luonnossa ja tuntemaan sitä.Minun Irinani ja Elmoni oppivat pienillä retkillään huomaamaan luonnon, kivet, kasvit, sienet, ötökät. Mikä onni!
Joko mennään?
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti