Koulu alkaa taas

Koulut alkavat näinä päivinä. Muutamilla paikkakunnilla aloitettiin jo viime viikolla. Aikaista aloituskohtaa perusteltiin vanhemmilta tulleilla toiveilla. Koska koulujen vuotuista työpäivien määrää ei ole lupa paikkakunta- tai koulukohtaisesti vähentää (tai lisätä), aikainen aloitus on ainoa tapa voida pitää kokonaisen viikon mittainen syysloma tai hiukan pidempi joululoma. Kaikkien vanhempien toiveitten mukaisesti ei ikinä voida lomia ajoittaa. Mikä sopii joillekin perheille hyvin, tuntuu toisista taas kovin vastenmieliseltä ratkaisulta .

Kun itse olin koulutyttö, elettiin yhtenäisten säännösten aikaa . Kansakoulut aloittivat työnsä jo elokuun puolella, mutta oppikoulut vasta syyskuun ensimmäisenä päivänä. Olin siis jo käynyt muutaman päivän kansakoulun kuudetta luokkaa, kun havahduin ajattelemaan, että ehkä sittenkin olisi parempi ja kenties voisinkin käydä oppikoulun. Tällä idealla ja sitä seuraavilla käytännön toimenpiteillä oli elämääni kauaskantoiset seuraukset. Osallistuin elokuun loppupäivinä pidettyihin oppikoulun syksyn pääsykokeisiin. Ne olivat kahden päivän mittaiset. Luulen, että useimmat muut pyrkijät olivat semmoisia, joilla oli jo tämä kokemus takanaan, mutta eivät olleet syystä tai toisesta onnistuneet edellisissä pääsykokeissa. Sensijaan minä ja luokkatoverini Anneli olimme "myöhään asiaan heränneitä" ja ensikertaa kouluun pyrkiviä. Mennessämme kokeisiin kevensimme jännitystä vitsailemalla, että ei haittaa, vaikka emme sinne pääsisi, saamme kumminkin olla kaksi päivää eri kuvioissa ja poissa tyhmästä luokastamme, kuin pienellä omalla seikkailulla.

Tottapuhuen, pettymys olisi ollut aikamoinen, jos emme olisi päässeet. Sekä itsellemme että vanhemmillemme. Mutta mepä pääsimme oppilaiksi ihan kunniakkaasti ja aloimme uuden opintien Someron Yhteiskoulussa. Oli syyskuun ensimmäinen päivä 1955.

Tämä tapahtuma palautui elävästi mieleeni noin viikko sitten. Sain yllättävän puhelinsoiton. Eräs tuttavani soitti kesätapahtumasta, johon hänet oli kutsuttu. Siellä hän oli tavannut tässä vakituisesti kesäisin yhteen kokoontuvassa porukassa erään vieraan naishenkilön. Joku vakivieraista oli tuonut mukanaan hänet kuokkavieraaksi. He olivat sattuneet jutustelemaan ja siinä oli sitten tullut puheeksi mistäpäin Suomea oikeastaan alunperin olivatkaan kotoisin. Siinä tämä naisvieras oli maininnut lapsuutensa kotipaikaksi Someron. Tähän ystäväni, joka muisti sen myös minun kotipitäjäkseni, kysyi josko sattumalta hän tunsi minut kouluaikoinaan. Saman ikäisiä kun oltiin. Kyllä vain: samalta kylältä ja luokkatovereitakin.
No kukapa muu kuin samainen Anneli, jonka oppikouluun siirtymiseen olin tullut vahingossa sekaantuneeksi. Oli näet niin, että kuultuaan minun päätökseni lähteä pääsykokeisiin, hänkin päätti siinä paikassa lähteä pyrkimään.Niin meistä sitten tuli yhteiskoululaisia! 

Tämä kotipaikkakeskustelu keskellä helteistä maalaisidylliä, sai ystäväni ottamaan puhelun minulle kesken kesäjuhlien Luumäen helteiseltä pellolta.Näin, täysin yllättäen ,tarjoutui sitten tilaisuus jutustella myös vuosikymmenten takaisen koulutoverini kanssa. Naurettiin sitä, miten yhden ainoan hetken mielijohteesta pyrimme oppikouluun. Sitten tehtiin pikaselkoa aikuisen elämämme vaiheista ja nykytilanteestamme vuosikymmenten hiljaisuuden jälkeen. Tilanne oli aika yllättävä : kesken minun tavanomaisten lauantai-illan kuvioitteni ja hänen Itä-Suomen peltomaisemissa vietetyn kesätapahtumansa hypähdettiin noin vain ajassa kuusikymmentä vuotta taaksepäin yhteisiin kouluaikoihin. Kumpikaan ei ollut osannut kuvitella moista muistelutuntia juuri siihen iltahetkeen siunaantuvan.

Me kouluunmenijät ollan jo eläkeläisiä.Nykyään syksy merkitsee meille molemmille paluuta oman tärkeän harrastuksen pariin kesän jälkeen. Elämme molemmat itsellistä sinkkunaisen elämää, jossa on aikaa harrastaa. Oli mukavaa huomata, että meistä molemmista on tahoillamme putkahtanut kouluvuosien ja työelämän jälkeen esiin innokas harrastajamaalari.

Ammatissani vuosi jakaantui aina kolmeen selvään jaksoon. Oli koulun syyslukukausi, kevätlukukausi ja siinä välissä pitkä ja tarpeellinen koulujen kesäloma. Alkuvuosina loma oli täydet kolme kuukautta ja sehän oli monien ihmisten kateuden ja vitsin aihe: kai sinullakin oli kolme hyvää syytä ryhtyä opettajaksi ? Miten niin kolme syytä? No kesä-, heinä-, ja elokuu.

Sitten jossain vaiheessa työelämässä tapahtui muutoksia. Yhä useammissa ammateissa alettiin tehdä työtä vain viitenä päivänä viikossa. Lauantait muuttuivat vapaiksi. Se aiheutti paineen saada vapaaksi myös lapset. Aluksi tämä lauantaivapaa oli käytössä vain muutaman viikon keväällä ja syksyllä. Peruskouluun siirryttäessä kouluviikko vakiintui viisipäiväiseksi. Vastaavasti lomista oli pakko tinkiä. Kouluvuosi ei enää voinut alkaa syyskuun ensimmäisenä päivänä. Enimmän osan työvuosistani olen tottunut aloittelemaan koulua nimipäiväni elokuun 15.päivän paikkeilla. Muistan usein leiponeeni marjapiirakkaa kollegoille iloksi ja hyväksi aluksi syyslukukaudelle.

Muistoilla on tapa kultaantua. Näin on käynyt myös minun koulumuistoilleni, olinpa sitten oppilas tai opettaja. Uskottelen, että minusta oli aina hauska aloittaa koulua. Loma oli mukavaa ja tuli tarpeeseen, mutta silti tuntui aina kivalta aloittaa uutta työvuotta, tavata kavereita ja miettiä, millainen vuosi mahtoi olla edessä. Väsymys ja kyllästyminen iskivät kenties marraskuun pimeydessä tai viikkoa ennen loman alkua. Mutta alkusyksyssä oli aina kuplivaa iloa ja uuden odotusta.

Koulu alkaa taas tiistaina. Jännä päivä monille. Entiset työtoverini aloittavat työtään monenlaisin tuntein, jotkut jopa pelokkain ajatuksin. Onko edessä raskas vuosi? Koulumaailmassa on paljon asioita , jotka ovat nykyään vaikeampia kuin omina työvuosinani. Joillekin vuosi on viimeinen ennen eläkkeelle siirtymistä.Se tuo mukanaan vastakkaisia tuntemuksia, haikeutta ja huojentunutta iloa. Itse olen kymmenessä eläkkeellä vietetyssä vuodessa ehtinyt jo lähes unohtaa koskaan opettaja olleenikaan. Mutta vain melkein. Pienen muistinrapsuttelun jälkeen olen paitsi opettaja myös ikuinen koululainen, jolle jokainen syksy oli uusi ja jännä. Iloinen päivä. Niinkuin lauletaan Koskenniemen runossa:" ah, enkö mä hautahan asti myös koululainen lie..."