Ylijäämänainen

Eilispäivän Helsingin Sanomien Sunnuntaiosiossa oli minua koskettava ja kiinnostava juttu: Ylijäämänaisten markkinoilla. Juttu kertoi kiinalaisista hyvin koulutetuista yli 30 vuotiaista naisista, joilla on vaikeuksia löytää sopiva puoliso .

Aiheena olivat tämän päivän kiinalaisnaiset, mutta lukiessani eteenpäin, mieleeni nousi kovin omakohtaisia tuntemuksia, muistijälkiä ajasta, jolloin itse olin kolmeakymppiä lähestyvä naiseläjä, suomalainen hyvin koulutettu, mutta edelleen sinkku. Aikaa tuosta on vierähtänyt yli neljäkymmentä vuotta. Tilanne oli kovin samantapainen Suomessa silloin kuin tässä kiinalaisten naisten nykytilanteessa. Minun nuoruudessani suomalaisten tyttöjen avioitumisikä oli totutusti ollut noin kaksissakymmenissä.  Vielä 1950-luvulla naisista vain pieni vähemmistö opiskeli pitempään. Enemmistö sai tyytyä melko lyhyeen opiskeluun ja tyypillisesti solmi avioliiton hyvin nuorina. Mutta ikäisistäni ylioppilaista jo enemmistö oli naisia ja useimmat  meistä jatkoivat edelleen korkeakouluopintoihin. Osa toki solmi avioliiton opiskelun ollessa vielä kesken, mutta yhä useampi tyttö ehti myös valmistua ammattiin, ennenkuin avioitui. Niin kävi myös minulle. Luulen, että vanhempani olivat asiaan siinä vaiheessa pelkästään tyytyväisiä.

Lähdin ensimmäiseen työpaikkaani Karjalaan. Parin vuoden kuluttua hiukan yllätyin äidin kirjeisiin ilmestyneestä sävyn muutoksesta.Kirjeissä sain lukea, että se ja se tuntemani tyttö oli nyt avioitunut. Kun nämä alkoivat toistua, ymmärsin mukaan piilotetun viestin, utelun tai toiveen:olinko ehkä jo tavannut tulevan ja sopivan miesehdokkaan. Ikäänkuin salatun ehdotuksen tai neuvon, että nyt alkaisi olla jo (korkea!) aika minunkin löytää aviomies ja perustaa perhe. Mutta kas kummaa vaan, kun ei sellaista ollut nyt noin vain ympäristöstäni ja elinpiiristäni millään löydettävissä. Kaikki oikean ikäiset, riittävän hurmaavat ja kiinnostavat, mutta ennenkaikkea vielä naimattomat poikamiehet olivat satojen kilometrien päässä minun olinpaikastani. Olin kai tyhmyyttäni "nukkunut ohi etsikkoaikani". En ollut ajoissa, silloin kun vielä liikuin ikäisteni maskuliinien kanssa lähietäisyydellä, ymmärtänyt huomioida markkinoita oikealla lailla valppaana ja  ennakkoluulottomasti. En ollut virittänyt pyyntiverkkojani silloin, kun komeita ja sopivia  koiraskaloja vielä runsaasti polskutteli lähimailla vapaana. En liioin ollut korviani loksauttanut muutamille mahdollisille koiraspuolille,jotka kenties sillä ajatuksella olivat hiukan lähestyneet. En ollut tuntenut oikeanlaista houkutusta perheen perustamiseen. odotin kaikennielevää, hullua rakastumista ja miestä,jonka heti tunnistaisin olevan se yksi ja ainoa minulle. Niin minusta oli huomaamattani kehkeytynyt "ylijäämänainen", koulutettu, fiksu, luultavasti kaikin puolin  mukiinmenevä ja sopiva vaimokandidaatti, joka ei enää mitenkään onnistuisi löytämään sopivaa puolisoa. En tiedä missään kohdassa olleeni liian kranttu, liian valikoiva, liian syrjään vetäytyvä tai aivan liian vaikea nuori naiseläjä, mutta juuri sitä "oikeaa"ei vain ollut osunut kohdalleni, Eikä kai enää osuisi.( Tai, totta puhuen, on myönnettävä ihan itse mokanneeni ja lopettaneeni MELKO mukavan ja toimivan suhteen, jolla olisi VOINUT olla edellytykset kehittyä oikeaksi liitoksikin.)Vieläkin hävettää oma käytökseni, kun nyt ajan takaa asiaa katselen.

Huvittavaa, että pari viikkoa sitten satuimme keskustelemaan serkkuni kanssa tästä "ylijäämänaisten" asiasta. Hän väitti, ettei tunne Ruotsissa, jossa on pitkään asunut, tämmöisiä ikäisiäni upeita, huumorintajuisia ja kaikin puolin sopivan oloisia, mutta yksineläjiksi, ilman vakinaista kumppania jääneitä naisia lainkaan. Kaikki ovat jonkunlaisessa parisuhteessa. Mutta käydessään täällä, hänen entisessä kotimaassaan, hän tuntee ja tapaa todella monia kaltaisiamme. Hän oikein pohti, mikä meissä suomalaisnaisissa on erilaista, mikä on mennyt pieleen ruotsalaissiskoihimme  tai monien muidenkin länsimaiden vastaaviin naisiin verrattuna. Yritin todistella, ettei meissä naisissa olekaan vikaa, vaan äkilliset  muutokset suomalaisessa yhteiskunnassa, asutuksessa ja rajun rakennemuutoksen kokeneen elinkeinoelämän sanelemat vaatimukset työpaikkojen sijainnissa ovat syylliset siihen, että osapuolilla ei ole ollut mahdollisuutta kohdata tai ainakaan elää yhteistä elämää parisuhteessa. Poikalapsia Suomessa on aina syntynyt hiukan enemmän kuin tyttöjä. Tämän matematiikan mukaan ei siis pitäisi olla naisia yli tarpeellista määrää. Pitää myös muistaa, että yhtä lailla kaikki sopivassa iässä olevat miehetkään eivät ole toiveistaan huolimatta löytäneet elämänkumppania. Joissain osissa Suomea on yhtälailla paljon ylijäämämiehiä .Tosin  heitä ei yleisesti nimitellä tällä termillä. Heitä säälitään, surraan heidän tilannettaan. Monet yksin, ilman vaimoa ja perhettä jääneet miehet ovat koko ikänsä asuneet maalla ja nähneet hyväksi tyytyä vähempään kouluttautumiseen.Toki on heistäkin joskus puhuttu leimaavasti ja vähättelevään sävyyn nimittämällä heitä peräkammarin pojiksi. Enin osa heistäkin olisi toivonut löytävänsä vaimon ja perustavansa perheen.Toisin on kumminkin käynyt, sillä lähiseudulta tytöt ovat muuttaneet koulutuksen ja työn perässä satojen kilometrien päähän ja jääneet elämään sinne. Kenties jääneet myös vaille kumppania. Kohtaamattomuuden ongelma.

Kuten  Kiinassa on meilläkin ollut monenlaisia kirjoittamattomia sääntöjä sopivasta puolisosta. Harva nainen haluaa miehen, jolla on huomattavasti heikompi koulutustaso tai päinvastoin. Pitkälle opiskelleille naisille ei juurikaan ole ollut tarjolla sopivia työpaikkoja tyhjenevällä maaseudulla. Ei haluta tulla emännäksi edes koneistetuille tiloille, saati syrjäisiin saaristokyliin tai Pohjois-Suomen perukoille. Koulutusta vastaavaa sopivaa työpaikkaa on turha sieltä haaveilla löytyvän. Juuri siellä kuitenkin elää suuri joukko ihan kelpo miehiä, heitä jotka muuten elävät ihan hyvää elämää yrittäjinä, viljelijöinä, sukutiloillaan sinnittelevinä isäntinä. mutta  ilman vaimoa ja lapsia. "Ylijäämämiehiäkö?"

Omassa ikäluokassani tämä ylijäämänaisten joukko on koko ajan lisääntymässä. Monet ikäisenikin ovat jo menettäneet kumppaninsa kuolemalle ja ihmettelevät nyt surunsa surtuaan, mistä löytäisivät uuden kumppanin. Asia on heille vielä kipeämpi, koska eivät ole tottuneet aikuisina elämään yksin. Olen huomannut, että näiden "uusylijäämänaisten" tarve, mutta myös kyky löytää kumppani on monin verroin parempi kuin meidän, jotka olemme vähitellen, vuosien ja vuosikymmenten mittaan tottuneet oloomme ja sinkkusäätyymme. Leski löytää nopeammin ja todennäköisemmin uuden kumppanin , kuin "perinteinen ylijäämänainen". Syitä on varmaan monia. Ehkä ovat aktiivisempia etsijöitä. Ehkä miehet hiukan myös pelkäävät naisia, jotka ovat saaneet otsaansa sinkun, "ylijäämänaisen" kastimerkin. Sääli, sillä kokemusteni perusteella väitän, että lähes kaikki tuntemani ylijäämänaiset ovat naisten valioluokkaa, hauskoja, fiksuja  ja lämpimiä ihmisiä, joilla olisi paljon annettavaa parisuhteessa.

Tunnen suurta sympatiaa  kaikkia niitä nuoria kiinalaisnaisia kohtaan, joitten treffi-toivomuslaput täyttävät Taivaan temppelin puiston käytävät. Ajattelen ymmärryksellä heidän äitejään, jotka ovat ne laput sinne vieneet. He, kuten minunkin äitini aikanaan, hartaasti toivovat fiksuille tyttärilleen löytyvän sopivan aviomiehen, ennenkuin on myöhäistä saada lapsenlapsia, nähdä elämän jatkuvan. Silloin, kauan sitten, minua hivenen harmittivat äidin liian selvät vihjailut perheen perustamisen sopivasta kohdasta ja huolesta löytää mies elämääni. Nyt ymmärrän häntä aikalailla  paremmin. Yhdestä asiasta olen ilkikurisesti onnellinen:  onnistuinpa kumminkin hiukan puijaamaan huonoa miesonneani sillä, että sain ikioman lapsen ja nyt myös lapsenlapsen.Viis siitä, että aina tavallaan olen ja pysyn ylijäämänaisena. Kiinalaisneidoille minun ratkaisuni taitaa  olla vielä mahdoton. Vai muuttuvatko asenteet ja arvot heillä yhtä nopeasti samalla kun koulutus ja vauraus lisääntyvät. Luulen, että ihan vielä ei aika ole kypsä siihen, että kouluttautunut ja hyvin toimeentulevakaan kiinalaisnainen  ryhtyisi äidiksi ilman aviomiehen tarjoamaa statusta muuta kuin vahingossa.

Nykyään voin ehkä suositella omaa ratkaisuani itseensä ja voimiinsa luottaville, ennakkoluulottomille ja kovasti lapsia toivoville, mutta ilman avioliittoa jääneille suomalaisnaisille. Viimeisten vuosikymmenten kuluessa käsitys äitiydestä, perheestä, naiseudesta ja hyvästä elämästä on kokenut valtavat muutokset. Tämän ajan nuoret naiset eivät kysele äideiltään, milloin olisi sopiva aika löytää kumppani, millainen tai edes mitä sukupuolta kumppanin pitäisi olla. Äidiksi tullaan silloin, kun se tuntuu parhaiten omaan tilanteeseen sopivalta ja kaikki tavat tulla äidiksi ovat mahdollisia.