lauantai 4. lokakuuta 2014

Yksin , yksinäinen

"Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin......", sanaili runoilija.
Saman tunteen jakajia löytyy varmaankin tuhansia tälläkin hetkellä. Kovin monet ihmiset tosiaan kokevat olevansa ihan yksin, huolimatta siitä, että näyttäisivät ulkopuolisen silmin elävän "kaiken keskellä ".Yksinäisyyden tunne voi olla kipeä ja syvä, vaikka kuuluisi perheeseen, omistaisi puolison, tai kuuluisi muuten johonkin suurempaan joukkoon, työyhteisöön tai sukulaispiiriin. Toisaalta  ei ole pakko olla yksinäisyyttä kokeva, vaikka ulkopuolisin silmin arvioituna näyttäisi viettävän lähes erakon elämäntapaa.

Yksinäisyyden kokemus on täysin henkilökohtainen .Se saattaa olla raskas taakka, elämänhalua ja hyvinvointia nakertava syöpä, mutta toisaalta myös oma valinta, joka tuntuu oikealta ja  hyvältä. Kokemus voi myös vaihdella eri aikoina samankin ihmisen elämässä Seurallinenkin ihminen saattaa joskus kokea voimakasta halua olla vain itsekseen, upota omaan yksinäisyyteensä ja sitten taas jonkun ajan kuluttua hakeutua  tavalliseen oloonsa muitten joukossa. Tämmöiseen tarpeeseen tarjotaan nykyään retriittejä, tilaisuuksia vetäytyä  järjestettyyn hiljaisuuteen.Semmoisia järjestävät esimerkiksi seurakunnat ja jotkut muutkin yhteisöt.Tarvetta tämmöiseen ohjattuun hiljaisuuteen  lienee  paljon, koska maksullisia hiljaisuus-ja yksinoloretriittejä  tuntuu tulevan tarjolle nykyään yhä  enenevässä määrin. 

Viime viikolla taisin lukea jostain uutisen, että yksinäisyys ja yksineläminen on todettu olevan terveysriski, joka lyhentää myös eliniän oletettua pituutta.Parisuhteessa elävät saavuttavat todennäköisesti korkeamman iän ja elävät perempikuntoisina ja elämäänsä tyytyväisempinä. Uutinen ei sinänsä kuulostanut minun korvissani  uutiselta. Minä ja muut kaltaiseni yksinelävät naiset olemme usein puhuneet asiasta ja analysoineet niitä monia hyviä puolia, jotka elämä parisuhteessa tarjoaa ja joista valitettavasti jäämme paitsi. Osa niistä on yksinkertaisesti taloudellisia seikkoja, jotka  koituvat myös muunlaiseksi hyvinvoinniksi.Toiset seikat ovat tietysti epäaineellista ja henkistä hyvinvointia lisääviä, turvallisuutta ja viihtyvyyttä lisääviä. Hellyys ja toisesta huolenpitäminen parantavat sekä omaa että kumppanin terveydentilaa.

En näe kumminkaan  itseni kaltaisten yksinelävien  ikänaisten tilannetta ja yksinäisyyden kokemista yhteiskunnassa kaikkein suurinta huolta ja hyvinvointiriskiä aiheuttavana. Minusta paljon pahempi on tilanne sellaisilla vielä nuorilla, mutta perheettömillä ihmisillä, jotka ovat syystä tai toisesta tipahtaneet ulos työkuvioista ja asuvat esimerkiksi toisella  paikkakunnalla kuin ikääntyneet vanhempansa tai sukulaisensa ja opiskelutoverinsa. Mistä heidän tukijoukkonsa muodostuvat? Kenelle he puhuvat, kenen kanssa jakavat kokemuksensa, ilonsa ja surunsa. Sillä niinhän se on, että mistään kokemuksesta ei tule syvällistä ja muistiin jälkensä jättävää elämän pääomaa, jos sitä ei ole voinut jakaa sanoilla jonkun toisen henkilön kanssa. Pienikin tapahtuma päivässä voi tuntua merkitykselliseltä, jos  sen on voinut kertoa ja jakaa läheisen ihmisen kanssa. Nuoren ihmisen syrjäytymisen ja yksinäisyyden kokemus on minusta todella suuri uhka koko elämänhallinnan menettämiselle. Tulevaisuus saattaa näyttäytyä tyhjyytenä ja uhkaavana .

Mutta selvää on, että jokainen lisäikävuosi näissä lukemissa tavallaan pienentää minunkin tärkeitten ja läheisten ihmisteni määrää ja aiheuttaa menetyksen ja turhautumisen tunteita. Joinakin päivinä  koen  väistämättä  itseni yksinäiseksi ja tarpeettomaksi , näköalattomaksi. Voin  pysähtyä kesken päivän yllättävään ajatukseen, että oikeastaan olen ihan yksin tässä maailmassa enkä kovin tärkeä enää  kenellekään. Onneksi se ei ole vielä jatkuva, jokapäiväinen tuntemukseni.

Muistan hyvin, kuinka surullisen kipeältä kuulosti  naimattoman ja lapsettoman ystävättäreni äitinsä kuoleman jälkeen kokema yksinäisyyden tunne, joka sai hänet toteamaan : "en ole kenellekään ihmiselle se ykkösihminen, se tärkein". Aika pian tämä sivullisuuden kokemus nakersikin hänen elinvoimiansa niin, että hän menehtyi  sydänkohtaukseen, vaikka oli vasta  vähän yli viidenkymmenen ikäinen. Olisikohan häntä auttanut ja ilahduttanut tieto, että meitä, joille hän oli ainakin  "kakkos-tai kolmostason tärkeä ihminen" oli kymmenittäin mukana hänen viimeisellä matkallaan. Hän ei suinkaan ollut yksin maailmassa , mutta kokemus oli hänen omansa , eikä sitä muuttanut hyvin laaja tuttavien joukko. 



Yksin, mutta ehkä ei  yksinäinen? kuka sen tietää?   akvarelli 2014

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti