Makuasioita

Vähän häpeillen tunnustan, että olen nyt  jäänyt koukkuun Tv-ohjelmaan, jota aikaisemmin melko lailla  kritikoin.Se on sarja Suomen kaunein koti, maanantai-iltaisin . Aluksi minusta oli  lapsellista muka etsiä kauneinta kotia, koska ajatushan on täysin absurdi. Kauneus on niin kovin suhteellista, olipa sitten kysymys  minkä tahansa asian kauneudesta, kukan, eläimen, maiseman tai vaikkapa taide-esineen. Ei ole mahdollista sanoa: tässä olen nyt nähnyt kauneimman.Tai voi kyllä sanoa, mutta vieressä seisovalla saattaa olla vastakkainen argumentti ja ihan yhtä painava.

Nyt  kumminkin olen heittänyt arvosteluni ohjelmatyypistä sivuun ja käyn huvikseni  vierailuilla näissä "Suomen kauneimmissa kodeissa", kuten juonto kerta toisensa jälkeen imelästi toistaa.Olen tosi häpeilemätön ja ilkeä vierailija . En suinkaan tyydy vain ihmettelemään (ihailemaan???) näitä toinen toistaan erikoisempia kotiluomuksia .Tarjoilen epämiellyttäviä mielipiteitäni ilman kiltteyden ja kohteliaisuuden sensuuria. Onneksi kotinsa avanneet ja niihin energiansa ja rahansa uhranneet eivät kuule.Monet näistä ovat tekijöittensä, usein perheen naispuolisen asukkaan käsityksiä maanpäällisestä paratiisista, jonka he ovat omien oivallustensa ja ahkeran sisustuslehtien selaamisen jälkeen aviomiehen vaivan ja uurastuksen avulla saaneet luoduksi.Kaikesta näkee, että nämä kodit ovat vaatineet hirveästi energiaa, aikaa, vaivannäköä, mutta usein myös tosi paljon  rahaa.Että ihmisillä on tässä ajassa niin paljon varallisuutta käytettäväksi kodin sisustamiseen, ylellisiin kylpy-sauna-allasratkaisuihin ja valtavien pihaympäristöjen kunnostamiseen täällä Suomessakin, hämmästyttää minua kerta toisensa jälkeen.

 Tässä omassa sohvassani  istuessani ohjelmaa katsomassa ihmettelen ja epäilen onko mahdollista, että noissa kodeissa myös ihan tavanomaiseen tapaan eletään arkea, rentoudutaan ja "ollaan vaan  kotona". Siinä määrin lavastetuilta kotikulisseilta monet kodit vaikuttavat.Tuntuu siltä, että tämmöinen vaivalla  rakennettu koti-idylli  ei voisi särkymättä kestää tavanomaista arkista elämää, puuhastelua, syömistä, nukkumista, pyykinpesua, tavaroitten käsittelyä ja näistä kaikesta pakollisesti seuraavaa sotkua.  Kenenkään omaan elämänpiiriini kuuluvien ihmisten koti ei ole  tuollainen lavastekoti. Joittenkin tuntemieni ihmisten kodit ovat toki paljon omaani kookkaampia, laadukkaista ja kalliista materiaaleista rakennettuja  ja aistikkailla ja minulle liian hintavilla huonekaluilla  sisustettuja, mutta kuitenkin selvästi  perheen elämään aidosti sopivia koteja, ei pelkästään elintasoa viestiviä, mahtailevia  egon jatkeita.  Milloin niinkin  monien suomalaisten ( usein vielä  nuorten ) käsitys kodista  muuttui tällaisiksi sisustuslehtiä kopioiviksi unelmahattaroiksi.Mistä se mahtaa kertoa?Ja miten ihmeessä  ohjelmassa esiintyvien  ihmisten on onnistunut hankkia niin valtava varallisuus, mitä tuommoisten kotien hankinta nyky-Suomessa vaatii?

Ohjelman tuomareiden antamat pisteet ovat  mielestäni kuitenkin useimmiten oikeansuuntaisia, vaikkakin tietysti  kiltisti paljon korkeampia kuin minun täällä kotonani julistamat liiankin  murskaavat arviot.Useimmiten he hienosti ymmärtävät  korostaa ja arvostaa  aitoa, konstailematonta  asumisen ja elämisen henkeä ja asukkaiden todellisesta elämästä kertovia ratkaisuja . Myös halu painottaa  materiaalien ja rakentamisen yksityiskohtien harkittua taitavuutta ja tiettyihin, keskenään sopiviin tyylilajeihin  pitäytymistä  kuulostaa oikeaan osuneelta, hyvältä ja viisaalta  perusteelta jakaa korkeita  pisteitä. Nopeahkon tutustumisen jälkeen he yleensä onnistuvat  valikoimaan  aidoimmat helmet  tästä  usein ylettömästä ja epätodellisesta  yrittämisestä, mihin monet  amatööritaiteilijat ovat kodissaan sortuneet minun mielestäni.
Näen tässä ohjelman hyödyn meille tavallisille tirkistelijöille. Kenties vahingossa opimme itsekin arvostamaan aitoja asioita, näkemään yksinkertaisuuden kauniimmksi kuin äärimmilleen viritetyn yksityiskohtien ja materiaalien kanssa kikkailun, tavarain ahnehtimisen ja joka ainoan kohdan koristamisen . Kenties ymmärrämme olla haaveilematta tämmöisistä liian korkealle viritetyistä unelmista ja  opimme  katsomaan omaa kotiamme lämmöllä ja arvostaen, terveellä tavalla ylpeänä ja rakastaen sen puutteitakin juuri omaan elämäämme kuuluvina osasina. 

Olisi hauska tietää, mitä tämmöisten supersisustajien mielessä mahtaa liikkua, kun he kuulevat hiukan  negatiivisen arvion kotinsa  liiallisesta tavaramäärästä ja  koristeellisuudesta ja erikoisten efektien turhasta metsästämisestä .Onkohan monikin loukkaantunut verisesti, vaikka kritiikki ja palaute useimmiten annetaan hyvin hillitysti  ja tahdikkaasti, ainakin  jos vertaan omaan  murskakritiikkiini. Kukin heistä on todennäköisesti ollut sisimmässään varma luoneensa jotain ylittämättömän ihanaa . Niin päämäärätietoisesti he tuntuvat kotiaan valmistaneen. Mikään kohta ei vaikuta vain itsekseen mukaan tulleelta, ei kanna juurikaan muistoja menneestä elämästä  perheen historiassa, ei kerroksia ja sattumanvaraisia tavaroita. Luulen, että jotkut  kokevat tulleensa petetyiksi ja väärin arvostetuiksi, koska kodin valmistaminen ja koristaminen tuntuu heille muuttuneen elämän varsinaiseksi  sisällöksi ja  muu  elämä jääneen sivuseikaksi. Leikin ajatuksella, että pääsisin tekemään aikamatkan ja katsomaan tilannetta kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Miltä noissa lavasteissa näyttäisi silloin, miltä vaikuttaisivat kodin asujat? Olisiko vielä silloinkin samat kulissit pystyssä? Olisivatko asukkaat  vanhenneet onnellisina ja tyytyväisinä luomassaan "taideteoksessa"? Mikä olisi muuttunut? Minkälaiset ihanteet näissä superkodeissa kasvaneet, usein lähes näkymättömiin lavastetut lapset olisivat omaksuneet itselleen ja ympäristölleen aikuistuessaan? Olisiko jossain vaiheessa mukaan tullut kapinointia ja halua anarkiaan kaiken sievyyden ja kurinalaisuuden jälkeen?

Olen verrannut omaa kotiani harakanpesään. Mielestäni monestakin syystä. Se ei tunnu koskaan oikein valmistuvan, vaan on ikuisessa muutostilassa, mutta yhä edelleen hatara ja sekainen, vaikka olen siirrellyt oksia eri järjestykseen milloin minkäkin tuulen puhaltaessa. Aika paljon  sinnekin on kerääntynyt turhaa "kimallusta" ja koristetta, mitä on sattunut silmään lennellessäni ympäri roskiksia ja kirpputoreja. Nyt alkaa olla semmoinen olo, että kaipaisin selkeämpää pesää ja helpommin hoidettavia näkymiä. Mutta luopuminen ja selkiinnyttäminen kysyy voimia, joita  minulla vanhalla harakalla ei enää  tunnu  löytyvän. Moni turha tavara on myös liiaksi  lastattu  tarinoilla ja tunnesiteillä menneeseen elettyyn elämään ja läheisiin, jo poistuneisiin  ihmisiin, tullakseen hylätyksi.Monista  tavaroista en kertakaikkiaan pysty surua tuntematta luopumaan, vaikka niillä ei ole enää mitään hyödyllistä funktiota tai muutakaan arvoa. Kokemuksesta tiedän, että omat aarteet eivät välttämättä ole haluttuja lahjoja seuraavalle sukupolvelle,  kun joskus  yritän tuputtaa niitä heidän kotiinsa. Heillä on, ja pitääkin olla, oma  tyylinsä luoda kotiympäristöään itselleen sopivaksi, viihtyisäksi ja toimivaksi .

Oma kotini on monenlaisilla onnellisilla sattumilla ja  rakkaudella kokoon haalittu, ilman etukäteissuunnittelua, ilman päätöstä tyylilajista tai tiukasti harkituista värivalinnoista. Se on oman makuni muokkaama kooste seitsemänkymmenen vuoden reissustani läpi erilaisten opiskelukämppien, vuokra-asuntojen ja tuskalla hankittujen ikiomien lähiökotien . Mukana on tavaraa jo kotoa lähdöstä asti. On Mummun ruusulautanen, on Kustaan vanha pyöreä pöytä, on arkku Vaasan purkutalon vintiltä. Lähes joka ainoa tavara on kertomus jostain elämänvaiheesta tai ihmisestä.
 Kodistani näkee jo ensisilmäyksellä, että se  on vanhahkon, kenties hiukan boheemin suurpiirteisen ja itseään taiteellisena pitävän ( seinät täynnä omia tauluja) yksinelävän naisihmisen koti. Huomaa myös helposti, ettei tässä kodissa olisi omaa reviiriä  esimerkiksi reippaalle metsästystä tai urheilua harrastavalle miehelle.Hän olisi hukassa ja turvaton kuin kuivalle maalle joutunut kala, eikä hänen tavaroilleen löytyisi yhtäkään hyllynpätkää. Siististä ja organisoidusta kodista pitävä kokisi täällä olonsa ahdistuneeksi. Ihmetystä voisi vieraalle tulijalle aiheuttaa vauvansänky muuten vanhahtavahenkisessä punaisessa makuuhuoneessa, syöttötuoli olohuoneessa , potta kylpyhuoneessa, sekä monet pehmolelut, kunnes hän kai oivaltaisi, että mummoasukas odottaa pienen lapsenlapsensa vierailuja milloin tahansa ja yrittää olla valmiina tarpeisiin. 

  Kotini  elää ja hengittää jatkuvan muutoksen tarpeessa kuin olisi elävä olento, kuin nuori ihminen, joka vasta etsii itseään. Murrosikäistä se muistuttaa myös siinä, että se on hyvin harvoin viimeistä piirtoa myöden siivottu  ja järjestyksessä. Silti tahdon  sanoa tänäänkin: Tervetuloa meille.