Minun rakkaat jouluvieraani lähtivät vasta eilen illansuussa. Jäin hiukan haikeana järjestelemään pois lähtökahvien jälkeisiä tiskejä. Sen tehtyäni huomasin oudon hiljaisuuden. Muutamassa päivässä minusta oli ehtinyt tulla sosiaalinen, joukkoon kuuluva laumaeläin. Yhtäkkiä olinkin sitten taas jäänyt irralleen laumastani ja olo oli sen mukaisesti eksynyt ja hiukan apea.
Tänään olen koko päivän tuntenut jonkunlaisen kaikesta irrallisuuden tunteen, välitilaolon. Kalenterin mukaan on tiistai, 29.päivä joulukuuta, tavallinen arkipäivä. Mutta kokemuksena en osaa sijoittaa tätä päivää mihinkään kategoriaan. Ei ole enää joulu, ei juhla, muttei myöskään tavanomainen ja tuttu arki. Joskus näitä joulun ja Uudenvuoden välissä olevia päiviä onkin nimitetty välipäiviksi. Nyt on muutenkin outo välitilan tuntu. Ei ole talvi, muttei liioin syksy. En ole sairas, mutten myöskään kovin vireä ja tarmokas. Napsin ruuaksi jouluruokien tähteitä osaamatta ajatella kunnon ateria-tai kahviaikoja. Elän tottavie välipäivää, kaikki ajatukseni ja tunteenikin ovat oudossa välitilassa.
Kun perheessä on pieni lapsi, ei muilla perheenjäsenillä ole mahdollista jäädä haikailemaan ja ihmettelemään omia olojaan, ei vaaraa tai tilaisuutta jättäytyä johonkin horrostavaan välitilaan. Lapsi herää aamuisin valmiina ottamaan uuden päivän kokonaan haltuunsa. On saatava aamupalaa ilman viivytyksiä, sillä vatsa on tottunut saamaan puuronsa. Sitten kohta alkaa tarmokkaan leikin aika. Irina-tyttöseni kipitti pienillä jaloillaan jo aamupäivän mittaan varmaan tuhansia askelia kuin uupumaton kone: piti tarjoilla teetä uusista pukin tuomista astioista isille, äidille ja mummulle. Piti tuoda isoa ja pientä lusikkaa, haarukkaa ja veistä, lautasta ja mukia, kahvikuppia ja asettia.Liikkeessä koko ajan. Itsellekin piti muistaa kaataa keltaiseen kuppiin ja sitten käydä "kippistelemässä" muiden kanssa. Ei voinut olla hajamielinen, sillä vihreä isi voi käyttää vain vihreitä astioita, äidille kuuluivat rakkaudenpunaiset astiat ja mummulle tyylikkäät siniset. Ei koskaan väärää kattausta,vaikka kuinka kiirettä olisi pitänyt. Ja kiirettä kyllä riitti, koska välillä piti tehdä monimutkaisia palapelejä, tutkia ihmisen anatomiaa tai sijoitella eläimiä tai klovneja oikeille paikoilleen koloihin. Oli hoidettava lehmää ja hevosta navetan nurmikolla, hyppyytettävä kengurua ja aina välillä halattava hellyyden kipeää mummua. Sitten tulikin mieleen pyytää äitiä reissuun. Vanha vuosikymmenten takainen lelupuhelin, jossa on kummallinen luuri ja pyörät alla, sopi erinomaisesti vedettäväksi matkalaukuksi, kun äiti ja tytär lähtivät käsikkäin reissuun keittiöön, joka oikeasti oli Australia tai Kreikka tai Kanada. Onneksi puhelimella voi myös soittaa isille ja kertoa pian tulevansa kotiin. Hetken päästä taas:" äiti tulee reissuun".
Lähes kaikki jutut hän vahvistaa sanomalla lopuksi hyvin vakuuttavasti: "too-o".( Joo-o???) Puhetta piisaa,too-o.
Tämmöinen energiapläjäys vaatii tietysti lounaspaussin ihan sovittuun aikaan. Sitten on hyvä ottaa pienet päiväunet. Ei mitään päätöntä hortoilua välitilassa, ei ihmettelyä mitä pitäisi tehdä ja jaksaisinko tai viitsisinkö. Elämä on tarkoitettu elettäväksi ja on täynnä jännittäviä asioita. Koko ajan on paljon uutta opittavaa. Jo tämä monimutkainen äidinkieli, joka vain muutamassa viikossa on auennut ihan käyttökelpoiseksi keinoksi saada asiat rullaamaan mieluisalla tavalla.Joskus jo yksikin sana oikeassa paikassa riittää, mutta usein jo kolme neljäkin sanaa sopii yhteen ja tekee lauseen. On jännä harjoitella sanoja, jotka kertovat, missä paikassa:siinä, tuonne, tässä. Usein on hyvä tehdä heti selväksi oma näkemys:Irina ei halua.
Elämässä on monta erilaista vaihetta. Lapsenlapsi elää nyt ihanan mielikuvitusrikasta ja omnipotenttia vaihetta. Kaikki on lähes aina mahdollista. Ja kaikki on kivaa. Aina voi sanoa: äiti auttaa, isi tule, ei halua. Jokainen uusi päivä tuo lisää mahdollisuuksia, koska omat taidot karttuvat ihan valtavalla vauhdilla. Vanhemmat tietysti nauttivat tämän uuden ihmisen heidän elämäänsä tuomasta ulottuvuudesta ja rikkaudesta, mutta varmaan usein haluaisivat puhaltaa itselleen aikalisän nukkumisajan pituuteen. Nuoria aikuisia vaivaa jatkuva univajaus. Sitten on tämä kolmas porukka: meitä mummuja ja vaareja, joilla useimmiten on riittävästi aikaa, mutta moni voi kokea olevansa tahtomattaan jonkunlaisessa elämän välitilassa: ei ole vielä varsinainesti vanhus, mutta silti on joskus vaikeata keksiä miten voisi olla oikeasti hyödyllinen ja mukana yhteisessä elämänmenossa. Minä en halua olla turhia asioita hössöttävä ja jatkuvalla kiireellään tärkeilevä mummu. Tämä välitila ennen varsinaista vanhuutta, kun työkiireet ja vanhemmuuden paineet ovat takanapäin voisi olla tosi kiva vaihe, kunhan en päästä itseäni liian syvälle tämmöiseen passiiviseen ja apeaan välitilatuntemukseen, josta tänään olen kärsinyt . Näen tämänpäiväisessä apatiassani jotain samaa kuin joskus juhlien jälkeisessä "dagen efterissä". Kärsittävä, mutta onneksi se menee ohi.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti