Noin kysytään usein opiskeluvaiheessa ja vielä perheettömänä elävältä nuorelta. Pian valkolakkinsa saavalta kevään uudelta ylioppilaalta on tapana juhlissa kysellä miltä hän kuvittelee elämänsä näyttävän ja tuntuvan esimerkiksi viiden vuoden päästä. Katse tulevaisuuteen. Hämmästyttävän tyynesti ja harkitun kuuloisesti monet näistä nuorista myös osaavat vastata: se ja se tutkinto valmistumassa , elämänkumppanilöydettynä, lasten lukumääräkin harkittuna, muutto ulkomaille toiveissa ...... Ihmeellistä, hämmästyttävää, määrätietoista ja harkittua vai ehkä sittenkin epärealistista ja epäkypsää?
Miten monet nuoret nykyään ovatkin osanneet tehdä pitkälle meneviä ja valmiin tuntuisia näkymiä tulevaisuudelleen niin selkeästi ja jäsennellysti. Mistä moiset eväät, nykykoulustako vai erilaisesta kasvatuksesta kodeissa? Ihmettelen ja vähän ihailenkin, vaikka myös uskallan epäillä.
Kun itse olin vastaavassa iässä ja tilanteessa, tunsin itseni kovin avuttomaksi kuvittelemaan edessä olevia lähivuosia, opiskelumenestystäni, ammatinvalintani järkevyyttä, puhumattakaan muuta elämäntilannettani.Toki tuntui hyvältä, että juuri tällä samalla päivämäärällä 25.5. sain nähdä rehtorin kansliassa, että olin hyväksyttävästi selvinnyt ylioppilaskirjoituksista. Olihan se yksi tärkeä etappi aikuisuutta kohti.Tulos oli kieltämättä laihempi kuin olin toivonut ja jossain vaiheessa uskonut mahdolliseksi. Mutta sillä oli pakko jatkaa ja suunnitella paitsi seuraavia opintoja myös päättää kenties koko elämänurasta. Silloin ei juurikaan ajateltu, että elämänmittaan voisi sisältyä monia opiskelujaksoja tai useita erilaisia uraputkia. Haaveena taisi useimmilla olla myös yksi, kestäväksi solmittu ihmissuhde ja perhekuvio.
Kirjoitusten tulos ratkaisi, ettei minusta tullut äidinkielen opettajaa. Varmaan hyvä niin, sanon tällä elämänkokemuksellani.
Kun olen viimeaikoina jo pitkään nauttimiani eläkepäiviä hyödyntänyt ja itseäni huvittanut kirjoittamalla tämän 73 vuoden mittaisen taaperrukseni vaiheita muistiin sekä itseni iloksi että usein jälkiviisauden lähteellä lisäymmärrystä hörppiäkseni, olen huomannut kaikissa vaiheissani sattuman puuttuneen jatkuvasti omiin suunnitelmiini ja omavaltaisesti vaihtaneen koko kulkusuunnan. Tosi harvoin voin ajatella tehneeni itse vakaat
suunnitelmat ja myös pysyneeni ja ponnistelleeni niiden toteutumiseksi.Ikävä kyllä on pakko nähdä, että useimmiten olen ikäänkuin työntänyt vastuun asioitten kehittymisestä ulkopuoleltani tulleitten voimien tai henkilöitten vastuulle ja syyksi. Niin vain kävi, en voinut asialle mitään, ei johtunut minusta.... jne, Tuttuja selityksiä itselleni, mutta ajan takaa katsottuna melko huterasti totta ja epäuskottavia . Vastuunpakoa. Lepsuilua. Ajopuuteoriaa.
Minun ikäiseltäni ei ole tapana kysyä :missä näet itsesi viiden vuoden päästä. Se olisikin omituista, koska sen verran olemme kokemuksesta viisastuneet, että tiedämme huomisenkin päivän olevan epävarman saati sitten viisi vuotta. Silti ihan privaatisti voisin ehkä tehdä tuon kysymyksen itselleni ja yrittää hyötyä, että edes tämän yhden (viimeisen?) kerran oikein tosissani yrittäisin hahmotella tulevaisuuttani ja pyrkiä toteuttamaankin visioni parhaan kykyni mukaan. Ei olisi ehkä niinkään typerää laatia terveellistä ja positiivista viisivuotissuunnitelmaa.Muinaisessa Neuvostoliitossa oli tapana tehdä niin ja sitten kerrottiin sen aina hienosti onnistuneen! Ei minun olisi pakko julkaista onnistumisestani tai epäonnistumisestani, jos vaikka sattuisinkin olemaan hengissä ja tolkuissani viiden vuoden umpeutuessa. Voisiko tämmöinen salainen suunnitelma olla mummoikäistä motivoiva ja voimaannuttava keino ?Kuka se tietää .Katsotaan.
Tänään iltayöstä, kun olen taas kerran mielessäni kerrannut läpi nuo usein minulle elävästi kerrotut toukokuun 25. päivän tapahtumat sotavuonna 1943 Härkälän kylässä, jolloin sinnikäs äitini päätti ponnistaa minut maailmaan vielä sen päivän puolella varttia vaille puoliyön, alan laatia uutta, itseäni haastavaa ja innostavaa viisivuotissuunnitelmaa.Yritän edes hiukan saada itseeni samanlaista sitkeyttä ja kestävyyttä, jota voin nähdä äitini elämäntavassa kautta hänen pitkän eikä suinkaan turhan helpon elämänsä. Haluan lopettaa tai ainakin huimasti vähentää tätä itselleni liiankin tutua tapaa, jossa ei ole tavoitteita ja innostavia tulevaisuusvisioita vaan pelkkää laiskaa lipumista päivästä toiseen. Näinköhän osaan ja pystyn edes haaveilemaan elämästä viiden vuoden päähän?Eteenpäin elävän mieli ja jos ei muuta hyvää syytä niin nähdä prinsessa Irinan varttuvan .
Kukaan ei voi estää minua haaveilemasta ja hapuilemasta luoda uusi toimintasuunnitelma. Kun vain maltan pitää sen tarpeeksi pienin etapein edistyvänä. Kukaties nyt onnistun , vaikken silloin kauan sitten nuorena ymmärtänyt laatia yhtäkään kunnollista ja tavoittelemisen arvoista tulevaisuusvisiota.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti