Kolme yötä omassa leveässä vuoteessa ikkuna siinä lähellä avoinna:olen tuntenut olevani lähestulkoon onnellinen. Se mikä ennen oli vain itsestäänselvyys, eikä kaivannut mitään ylenpalttista onnen tunteen ihmettelyä, sai uuden näkökulman yli kahdenviikon perspektiivinmuutoksen jälkeen. Sairaalassa vietetyt päivät ja varsinkin yöt muuttivat ajatteluani ja kotiuduttuani saivat syvän tyytyväisyyden ja huojentuneen hyvänolon tunteen heräämään. Näin on hyvä, ihanaa olla kotona, omassa sängyssä.
Olin pitkään ollut jotensakin epätavallisen uupunut, olo vetämätön, tarmo ryhtyä mihinkään lähes olematon. En jaksanut tehdä sitäkään vähää, mitä olin tottunut laiskuuteen mieltyneeltä itseltäni vaatimaan. Olin kyllä jollakin tasolla tietoinen tilanteeni muutoksesta, mutta tavallaan se tapahtui kumminkin sen verran hitaasti pahentuen, että ei ollut tarve kunnolla huolestua. Kuten sanottu olen luonteeltani laiska, joten yksin asuminen ja eläkeläisen vuosi vuodelta hitaampaan rytmiin tottuminen eivät pakottaneet kiireellisesti pohtimaan olisiko terveydentilassani jotain muutakin huolen aihetta kuin diabetes, verenpaine, korkea kolesteroli ja välillä koviksikin äityneet jalkakivut. Niitähän olen tottunut hoitelemaan jo vuosien ajan syömilläni lääkkeillä. Tämän vuoden puolella olen potenut kaksi tosi rankkaa flunssaa ( todennäköisesti sekä A-että B-influensavirukset, rokotuksesta huolimatta), sekä ainakin henkistä kanttiani oli jäytänyt sisaren kuolema huhtikuussa. Ajattelin maksavani niistä jälkiveroa ylenpalttisena uupumisen tunteena. Ajattelin, että se kyllä kesään päästyäni vähitellen helpottaisi ja jaksaisin taas vähän paremmin.
Toisin kävi. Tuli päivä, jolloin lopultakin ymmärsin, että on parasta kysyä neuvoa itseäni viisaammilta. Soitin hätänumeroon 112. Kerroin tuntemuksistani ja sain ohjeen ajaa taksilla päivystykseen. Niin tein ja kas kummaa: muutamaa tuntia myöhemmin makasin sinisten muoviseinämien erottamassa pienessä sopessa kytkettynä mittalaitteisiin, keskellä lähes taukoamatonta piipitystä hämärässä tilassa monien kohtalotovereitten seassa.Tilanne yllätti minut outoudellaan. Hoitajia tuli ja meni,kiinnitti minuun piuhoja ja mittareita, naputteli, koputteli ja vatkasi käsiäni, pisteli ja sai aikaan vain kirvelevää kipua ja rikki puhkottuja suonia. Ihan korvanjuuressa alkoi kone piipata kovaäänisen kiukkuiseen tahtiin. Ihmettelin mitä se mahtoi tarkoittaa ja sain kuulla, että se oli juuri minuun kytketty laite ja ilmoitti pulssini olevan vaarallisen matala (alle 40). Ei kai, minun pulssinihan on aina 60, on ollut koko ikäni, paitsi ei tietysti urheilusuorituksen jälkeen. Mutta enhän minä enää koskaan urheile. Taas se riiviö alkaa piipata. Verenpainemittari käynnistyy ja innostuu ilkeään kiristelyyn vähän väliä, pullistuu, kiristää ja puh: vähitellen helpottaa otteensa. Omituinen iltayö, omituinen paikka. Miten minä tänne päädyin?
Tulee näkyviin partainen lääkäritakkinen, joka sanoo, että minut siirretään sydänosastolle kunhan ehditään ja että todennäköisesti huomenna minulle asennetaan sydämentahdistin. Näkemiin. Olen potilas. Olen sydänpotilas. Muutama tunti sitten olin kotonani yksin yötä hiukan peloissani miettivä, uupunut ja ylipainoinen, mutta "muuten terve ja virkeä"mummeli, aikeissa mennä omaan sänkyyni. Miten tässä näin kävi ja näin äkkiä? Tahdistin. Olen kuullut, että joillakin ihmisillä on semmoinen jossain päin sisikuntaansa. Onkohan se kamalaa. Koetan rentoutua ja nukahtaa.
On aamuyö, kun minun sänkyni lähtee liikkeelle kesken pienen torkahdukseni. Mennään vauhdilla. Kattovalot vilisevät siinä kyydissä kirkkaina, käytävässä viuhuu ankara "tuuli" ohuen lakanan läpi. Kurvataan suureen puhuvaan hissiin: kolmas kerros, tredje våningen. Kolisevia töyssyjä lattioissa, Äkkikurveja, aukenevia ovia ja asettuminen omaan, hyvin avoimeen pilttuuseen neljän hengen hämärässä huoneessa. Huomaan kaksi häärivää hoitajaa. Omat tavarani suljetaanjonnekin lukon taa. Näen, että seinällä edessäni oleva kello on kolme . "Oletko herkkäuninen? Tämä on valitettavasti nyt hyvin levoton huone. Tuon korvatulpat. Yritä nukkua, hyvää yötä".
Levoton, täysin alimitoitettu ilmaus. Tämähän on kuin eläintarha ja hullujenhuone ja jonkun omituisen elokuvan filmausstudio. Mikä rooli minulle kuuluu? Ei pienintäkään mahdollisuutta nukahtaa. En ole kokenut vastaavaa. Jossain vaiheessa toinen yöhoitajakin menettää hermonsa ja unohtaa ammattietiikkansa ja roolinsa vaatimat vuorosanat. Hän alkaa huutaa ja nimitellä koko yön sekopäisenä mekkaloivalle vanhalle naiselle, ilmeisesti sekä dementoituneelle mutta myös sydänhoidon tarpeessa olevalle ihmisraukalle vasemmalla äärimmäisenä olevassa vuoteessa. Nainen on ilmeisen sairas, mutta hänen äänessään on voimaa ja vaativuutta. Sitä eivät lainkaan pysty estämään läpitunkevasti aivoonporautumasta pienet korvatulpat, joita yritän muotoilla tiukemmiksi. Vieressäni hyvin räkäiseltä ja pahasti yskivältä kuulostava kärisevä miesääni huutaa toistuvasti naiselle: ole hiljaa ämmä. Sitten mies nukahtaa hetkeksi, korisee kohta itse kammottavasti ja valittaa unessaan suureen ääneen:voi voi voi.Vanha Kerttu korottaa taas kaikuvan huutonsa ja vaatii "saada selvittää edes tämän yhden pienen asian, onko se liikaa pyydetty". Toisella puolellani kuorsaa ilmeisesti nainen, hänkin hyvin äänekkäästi kunnes paha yskänkohtaus aikaajoin keskeyttää kuorsauksen. Sama show jatkuu minuutti minuutilta. Aamuun on kolme tuntia. Huomenna minuun tehdään viilto rintaan. Siitä sisälleni ujutetaan metallinen tahdistin ja piuhat, jotka yltävät sydämeeni ja antavat sille uuden sykkeen:Sick Sinus-oireyhtymä. Ei 30 vaan 60 kertaa minuutissa ja elämänlaatuni paranee. Sitä odottaessa:hyvää yötä. Koeta nukkua.
Kaulassa oleva mittari kertoo hoitajille, että pienen levon aikana sydämeni lepopulssi hidastuu aina 30 asti, mutta olen turvassa, koska tilaani voidaan hoitaa, jos olen vaarassa nukkua ikiuneen.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti