"Lapsi pieni, ikuisuuden kuva sinisilmiensä auterissa "

"Jokaisesta pienokaisesta, joka nykyisin syntyy, iloitsemme kuin oman perheen jäsenestä. Suomen suku, jonka puolesta tämänkin polven isät taistelevat, heistä jokaisesta voimistuu ja lisääntyy. Siksi tahtoisimme aivan erityisesti iloita jokaisen äidin kanssa, joka nyt vastaanottaa lapsukaisen, ja tahtoisimme hänelle ja hänen pikku aarteelleen lähettää lämpimimmät onnentoivotuksemme".

Paljon kiitoksia pateettisista onnitteluista syntymäni johdosta, sinä minulle tuntematon Kotilieden toimittaja, joka laadit sivun 235 tekstin vuoden 1943 toukokuun lehteen. Olen yksi näistä arvokkaista pienokaisista, joiden maailmaatulon ansiosta Suomen suku voimistui ja lisääntyi noina vaikeina sodan vuosina. Ja kiitos myös, että autoit näkemään selkeämmin syyn, miksi isäni piti taistella "siellä jossakin" sinäkin toukokuun lopun päivänä, jolloin kotirintamalla  äitini "taisteli"synnyttääkseen minut yhdeksi monista Suomen suvun uusista voimista. Varmaan kaikki olisivat mieluummin toivoneet isän olevan lähitienoilla, vaikkei kai ihan samassa huoneessa kuten isät nykyään pyrkivät olemaan lapsensa syntyessä. Mutta kenties ilman sotaa minua ei koskaan olisi edes saatu alulle. Olihan kulunut jo yli seitsemän vuotta isosiskoni syntymästä. Sota sai ihmiset unohtamaan ehkäisyn ja lapsia syntyi lähes joka taloon. 

Sinäkin aamuna äiti oli tietysti hoitanut lehmänsä ja huolehtinut isommat sisarukseni lähtemään kouluun. Sitten oli vuorossa pyykkäystä ja ruuanlaittoa kotirintaman väelle, mummulle, taatalle, siskolle ja veljelle. Eikä vain sen päivän varalle vaan piti ajatella myös hiukan eteenpäin. Niinpä hän perkasi pari kiloa silakoita ja paistoi ne. Siitä riittäisi särvintä perunan lisäksi muutamana seuraavanakin päivänä. Matot oli pesty talven pölystä ja liasta, mutta ne piti vielä huuhtoa ja saada ripustetuksi kuivumaan. Apuun tuli Helmi-tätini soutamaan venettä, jonka perässä äiti suuren vatsansa kanssa yritti pysyä tasapainossa ja pidellä pitkät, raskaat matot näpeissään huuhtoutumassa kirkkaiksi keväänviileässä järvivedessä. Minulle on kerrottu hiukan pisteliään sävyisesti, että särmikäsluonteinen Helmi-tätini ei suinkaan pyrkinyt helpottamaan äidin osaa veneen perässä mahdollisimman tasaisella soututyylillä , vaan tempoili äkkinykäyksin airoja ja väitti näin antavansa puhtia synnytykseen. Selittäneeköhän moinen äkkituljutus usein hivenen liiallisuuksiin menevän ja ailahtelevan ominaislaatuni?

Työntäyteisen päivän illassa äiti sitten rauhottui synnyttämään. Avuksi tuli sekä kunnan kätilö että naapurin Irja, kaikkien kylän syntyvien "barmurska"( nykykielessä kai sanottaisiin doula). Lapset ja vanhukset saivat luvan pysytellä poissa kamarista. Puoliyö alkoi lähestyä, mutta kovista poltoista huolimatta ei valmista tuntunut tulevan. Kätilö arveli, että syntymä menisi seuraavan vuorokauden puolelle. Äiti kertoi pitkiin synnytyspolttoihinsa jo kyllästyneenä ähkäisseensä:"eikä men" ja keränneensä kaikki voimansa ja sisunsa ja niin hänen onnistui kuin onnistuikin ponnistaa minut maailmaan varttia vaille puoliyön 25.5. Tuhdin kokoinen mustatukkainen tyttö ( 4 kiloa!) syntyi pienelle, mutta sitkeälle pula-ajan laihduttamalle äidille.
Kun isosiskoni Leila sitten aamulla sai nähdä minut, hän antoi raskaan tuomionsa minun ruttuisesta, punaisesta naamastani: ruma, ja ehdotti, että minut oitis vietäisiin Amalian, kylällä asuvan lapsettoman naisen kasvattilapseksi. Hänellä kun oli jo ennestään orvoksi jääneitä kasvatteja.

Kotiliesi arveli, että kukkatervehdyksiä saattaa äideille tulla tulvimalla, niin, että yksityinen lähetys hukkuu kukkavihkojen paljouteen." Vuoteessa oleva äiti ehtii katsella kukkia ja seurustella niiden kanssa. Koskaan ei äiti herkemmin tajua hänen lapselleen osoitettua rakkautta, kuin milloin joku lämpimin mielin muistaa pienokaista jo ensi päivinä". Luulen, ettei oma äitini ollut suinkaan ainoa äiti noina päivinä, jotka eivät mitenkään sopineet tuohon lehden maalailemaan kiiltokuvaan äitiyden onnenhetkistä. Luulen, että hänelle onnea oli se, että tyttö oli vankka ja terve ja että hän itse jo seuraavana päivänä jaksoi pyörittää tavallista arkeaan ja vain lyhyiksi hetkiksi ehti napata minut rinnalle syömään. 
Kukat puhkesivat kukkaan ulkona luonnossa, tuomet, omenapuut, rentukat ja kielot. Minun ikiomat jokakeväiset lempikukkani. Ehtikö kukaan niitä ihailemaan?

Herkintä, mitä tähän syntymääni liittyen olen äidiltä kuullut oli, että kun isä sitten sai pienen loman tullakseen katsomaan perheeseen saatua lisäystä "Suomen sukuun", hän käveli muutaman kilometrin matkan Someron keskustasta ja puolimatkasssa huomasi ensimmäisen juhannusruusun auenneen Harjun kartanon puistoa reunustavassa pensasaidassa. Hän taittoi sen äidille ja minulle onnentoivotukseksi. Näin ja kuulin äidin puheen sävystä, että se oli äidille tärkeä ja rakas muisto. Ei tullut liikaa kukkapuskia, ei Kotilieden markkinoimia ruusuadresseja, mutta varmaan sain sentään osakseni riittävästi "hoivaa ja turvaa", kuten tuossa lehdessä asia ilmaistiin. Iäkäs mummu hoiti, äiti imetti, eikä minua tarvinnut kiikuttaa Amalialle kasvatiksi!