Ihminen on ihmiselle ihminen

Sunnuntaipäivieni ensimmäiset valveillaolon hetket ovat yleensä mukavansävyisiä: tunti tai pari kaikessa rauhassa kahvimukillisen, voileivän ja Helsingin Sanomain seurassa, taustalla rauhallista musiikkia. Se lisää tunnelmaa, muttei pakota aktiiviseen kuunteluun. Minulla, kuten kai useimmilla muillakin on ihan oma tapani lukea lehteä. Aloitan aina sivulta 2 silmäilemällä ensin kuvia ja niihin liittyvät lyhyet esittelyt siitä mitä juttuja muilla sivuilla on tarjolla. Niistä päätän mitkä jutut ovat minua kiinnostavia. Tällä kertaa tiedän, että ainakin haluan lukea aikanaan koko maailmaa järkyttäneistä WTC-iskuista tasan 15 vuotta sitten. Pystyn elävästi muistamaan ensimmäisen epäuskoisen reaktioni, kun näin televisiossa suuren matkustajakoneen lentävän suoraan päin World Trade Centerin tornia. En ollut uskoa todeksi mitä sitten seurasi: kuin hajoamassa olisi ollut joku pienoismalli, ei todellinen jättimäinen pilvenpiirtäjärakennus, ei oikea jettikone, eivät oikeat ihmiset. Kuin tehokkainta elokuvan trikkikuvausta.Vaikka kuinka monta kertaa näin sen uudelleen ja uudelleen, en kyennyt ymmärtämään, että niin tapahtui oikeasti, ja kohta vielä toiseenkin torniin! Enkö tosiaankaan katsonut fiktiota? Onko tuosta uskomattomasta ja unohtumattomasta tapahtumasta jo 15 vuotta? Niin kauan sellaista inhorealistista elämää, jossa yhä uudet terrori-iskut maailmalla yllättävät hirveydellään, kaiken käsityskyvyn yli menevillä kauheilla seurauksillaan, sattumanvaraisilla uhreillaan. Terroritekoja, jotka kerta toisensa jälkeen pystyvät yllättämään, järkyttämään, suistamaan ihmiset toivottomuuden ja avuttomuuden tunteeseen: eikö tälle koskaan tule loppua. Miksi maailma on näin paha, näin mielipuolisesti sekaisin? Viisitoista vuotta, eikä parempaa ole näkyvissä. Missä ja milloin seuraavaksi?Tarvitsen uuden mukillisen kahvia, jotta pääsen irti tästä hirveydestä.

Toinen kuva ja sen kuvateksti: aina yhtä lämpimästi hymyilevä ja kuvauksellinen Elisabeth Rehn ja hänen tiukka tuomionsa nykymenolle."Hallitus unohti ihmisoikeudet". Mitä, onko todella niin, että tämä jo ikäihmiseksi ehtinyt lady, jota en suinkaan hänen aktiivipoliitikkoaikoinaan arvostanut hyvin korkeaan kastiin onkin näin järkevä ( koska on nyt kanssani samaa mieltä!!)? Hän on huolissaan poliitikkojen arvoista ja nationalismin noususta Suomessa. Niin minäkin! Elisabeth vaatii ihmisoikeuksien puolustajia rohkeammin esiin. Ei saa vaieta, hän sanoo. Koko pitkä haastattelu paljastaa, että olen ehkä aikoinani ollut ahdasmielinen ja ennakkoluuloinen, kun väheksyin häntä mahdolliseksi presidentiksemme. Vai ovatko hänen myöhäisemmät, vaativat ja tosi raskaat kansainväliset tehtävänsä saaneet hänet kehittymään täksi viisaaksi ja rohkeaksi naiseksi, jonka nyt löydän tämänkertaisen Hesarin Sunnuntaisivuilta. Hyvä Elisabeth, arvostan tätä mummua ja hänen elämänasennettaan.

Seuraava kiinnostava aukeama on juttu suomalaisen kulttuurin tabuista. Lehti on pyytänyt tunnettuja kulttuurin eri alojen toimijoita nimeämään 12 tabua, joista yhä edelleenkin on vaikea puhua. Muutamat semmoiset asiat, jotka vielä minun nuorena ollessani olivat vaiettavia asioita, kuten homoseksuaalisuus tai seksi yleensäkin, jopa uskonto ja ateismi, ovat nykyään mahdollisia aiheita keskustella sekä julkisesti että yksityisesti .Usein silti vieläkin niistä on parasta puhua harkiten, mieluiten hyvin valittujen ja tuttujen seurassa, ettei turhaan provosoisi vihaan toista mieltä olevia.
Onko meillä vieläkin täysin kartettavia keskustelun aiheita, tabuja? Eikö pikemminkin ole niin, ettei mikään enää ole täysin tavatonta? Kaikenmaailman tositeeveet ja sketsiviihteet ovat ampuneet alas häveliäisyyden ja venyttäneet ihmisten käsityksiä sopivaisuuden ja hienotunteisuuden rajoista joskus tarpeettomankin provosoivaan suuntaan pelkän ylettömän huomion tavoittelemisen ja shokeeraamisen tarpeessa. 

Luettuani jutun, minun on pakko myöntää, että politiikantuntija Saara Särmän sanoin Suomessa kyllä edelleenkin on paljon asioita, joista ei todellakaan osata keskustella. Pahimpia ongelmia ovat järkevä ja jankkaamaton keskustelu nationalismista, rasismista, rodullistamisesta ja sukupuolen käsitteestä. Keskusteluja hiukankin kyseenalaistavat saavat toisinajattelevilta kovin helposti osakseen ala-arvoista ja loukkaavaa nimittelyä, vihapostia, uhkauksia. Kyllä nämä lehden esittelemät 12 tabua ovat sittenkin vielä olemassa ja voimissaan, vaikka joistakin vanhoista tabuista onkin jo lähes päästy yhteiskunnassa hitaasti tapahtuneitten muutosten ansiosta. Mutta vain lähes. Ajattelemisen aihetta riittää ja omien päähänpinttymien tuuletusta on hyvä harrastaa itsekunkin. Minunkin, kuten tapaus Elisabeth hyvin osoitti.

Kaupunkiosio päivän lehdessä saa tähänastisen hyvän ja positiivisen lukuvireeni notkahtamaan pahasti miinukselle. Sivun 20 ylänurkassa huomioni nappaa kuva Suomen lippuja heiluttelevista ikäisistäni mummoista. Voi ei, nämä mummot eivät ole kannustamassa suomalaisia urheilijoita hyviin suorituksiin vaan heidän ammollaan olevista suistaan kuuluu korviini vihlova viha. Kaikki heidän olemuksessaan on väärin ja ristiriidassa heidän ikänsä, sukupuolensa ja hienon suomalaisuuden kanssa. He hurraavat entisen kansanedustajan James Hirvisaaren mielenosoituspuheelle:"Minä aion pitää oikean vihapuheen". Mummot ovat riemuissaan ja hurraavat äänekkäästi, sillä tämä on juuri sitä puhetta, mitä he haluavat kuulla ja levittää:"Minä vihaan niitä ongelmia, jotka sinä olet tuonut mukanasi tähän maahan, joka ei ole sinun omasi. Minä vihaan, että minunkin maani on menossa pilalle sen takia, että sinä olet hylännyt omasi".
Liput liehuvat, ei iloisesti ja mieltä kohottaen, vaan uhkaavasti, vihaan yllyttäen.

Voi mummorukat.Ymmärrän, että teitä tänä päivänä ja tässä elämänne vaiheessa ehkä pelottaa oma tulevaisuutenne, yksinäisyys, turvattomuus, omien eläkkeittenne mahdollinen pieneneminen, huoli siitä, ettei kukaan hoida, kun tästä vielä vanhenette. Pelko, että tässä Suomen taloustilanteessa yhteisistä rahoista lohkaistaan liian iso osa maahanmuuttajien hyväksi, tuhlataan noihin vihattaviin "tummiin, helppoa elämää haluaviin loisiin, jotka eivät jääneet sotimaan vaan tulivat tänne nauttimaan hyvinvoinnistamme, levittämään väärää uskontoa, raiskaamaan nuoret tytöt ja syyllistymään kauheitten tekojen valmisteluun".

Voi mummot, ymmärrän kyllä, että mielenne pohjalla elää muisto omista köyhistä lapsuusvuosistanne, perhekuvioista, joita rasittivat sodissa kärsineitten isien viinanhöyryiset painajaiset ja loputon uho Suomen sotilaan isänmaallisuudesta: "Suomi voitti sodan suurta ja mahtavaa vihollista vastaan, ei silloin lähdetty karkuun, ei pyydetty eikä saatu apua, silloin taisteltiin!" 

Mutta mummorukat, oletteko ollenkaan ymmärtäneet, että nämä maahamme tulleet ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin me hyvät suomalaiset?Mutta nykyajan sota on toisenlaista kuin Suomen sodat aikoinaan. Sotimaan ei lähdetä maan rajalle vaan sota on kaikkialla :vihollinen voi olla kuka tahansa ja sota on kotikadulla. Ihmiset tarvitsevat paikan asua ilman että tulevat tapetuksi kodissaan, paikan, jossa lapsilla on mahdollisuus nukkua muuallakin kuin taivasalla ja raunioissa, Miten voisi elää päivästä toiseen ilman vettä ja sähköä, ilman koulua ja sairaalaa. Oletteko ajatelleet, että he ovat ihan samanlaisia ihmisiä vaikka puhuvat toisella tavalla, uskovat toisella tavalla, näyttävät eri näköisiltä, syövät eri lailla maustettuja ruokia. Samat asiat ovat heillekin tärkeitä, kaikesta erilaisuudesta huolimatta. Jos joukossa on yksi  "väärin perustein tullut",vieressä on 99 aidosta hädästä pakenevaa.

Jos oikein hyvin käy juuri tämmöisen maahanmuuttajaperheen nuori saattaa olla se, joka ymmärtäväisesti ja huolellisesti vaihtaa vaippanne, rasvaa kantapäänne ja toivottaa hyvää yötä viimeisessä hoitopaikassanne. Maahanmuuttajatohtori saattaa olla hän, joka kuuntelee keuhkojenne rahinaa ja keksii tepsivän lääkityksen kipeisiin lonkkiinne ja masentuneeseen mieleenne. Ja moni teidän säälimänne huiviin pukeutunut "alistettu ja sorrettu"nainen siivoaa kotinne tai hoitolaitoksenneja tekee sen iloisena ja valittamatta "paskaduunista". Hän keittää ruokanne ihan suomalaismummonkin suuhun sopivaksi, jos annatte hänelle tilaisuuden jäädä maahamme ja olla suomalainen veronmaksaja ja yksi meistä.

Ikävintä noissa sunnuntaihesarin vihamummoissa minusta oli se, että he uhosivat mielenosoituksessaan Vuosaaressa, minun pikku Irinani kauniissa monikansallisessa kaupunginosassa. Olen ihan samaa mieltä kuin surullinen sivullinen, joka sanoi:"Mielestäni vuosaarelaiset ei ole ansainnut sitä (maahanmuuttovastaisten mielenosoitusta). Mitä pitemmälle sitä katsoo, sen  surullisemmalta näyttää". Hänen kyltissään luki:Ihminen on ihmiselle ihminen. Mieluummin lisää semmoisia järkeviä ja rohkeina puhuvia, sienimetsästä virkeytensä hakevia Elisabeth Rehn-mummoja kuin näitä ahneutensa ja katkeruutensa vihaksi hautoneita huutavia mummoja. Liputetaan oikeissa paikoissa ja oikeille arvoille.Nationalismi tuo kuolemaa.