torstai 22. syyskuuta 2016

Mr ja Mrs Montanan visiitti

Viime lauantaina sain vieraakseni etäisen sukulaiseni miehineen kaukaa lännestä. Toista kuukautta sitten olin saanut Montanan osavaltiosta Amerikasta sähköpostissa pikkuserkultani Jeannelta viestin, jossa hän kertoi suunnitelmastaan vierailla vielä kerran Pohjoismaissa ja halustaan tavata meitä täällä asuvia sukulaisiaan.
Sanonta "vielä kerran" viittasi siihen tosiasiaan, että hän ja miehensä alkavat olla aika iäkkäitä reissaajia: Jeanne täyttää loppuvuodesta 80 ja hänen miehensä on vielä muutamaa vuotta iäkkäämpi. Molemmat ovat toki vuosikymmenten mittaan tottuneita jaksamaan pitkiäkin matkoja. Nyt suunnitteilla oli reissu, joka suuntautuisi aluksi pariksi kolmeksi päiväksi Norjaan, sieltä Tukholmaan ja päivän pysähdyksen ja yhden serkkutapaamisen jälkeen jatkuisi laivalla Turkuun. Sitten sunnuntaina edelleen Saloon ja maanantaina Helsinkiin  Yhden suomalaispikkuserkun tapaaminen kussakin kaupungissa.Sitten lento Hollantiin, josta viimein paluu kotiin Montanaan. Kuulosti minusta raskaalta ja hyvää kuntoa vaativalta ikäihmisten reissuksi. Tietysti olivat hyvin tervetulleita Suomeen tälläkin kertaa.Ymmärtääkseni heidän kolmas tutustumismatkansa Suomeen ja kaukaisiin sukulaisiin täällä.

Muutama vuosi sitten olin tavannut heidät viimeksi sisareni luona Salossa ja sitä edellinen vierailu minun kodissani oli jo neljännes vuosisata sitten. Nyt toivoivat erityisesti tapaavansa poikani Mikon aikuisena ja perheellisenä miehenä. Mikkokin oli kiinnostunut uudistamaan tuttavuutensa, koska hänellä oli mukavia ja selkeitä muistikuvia vierailusta, jolloin hän itse oli vain noin kymmenvuotias koulupoika, juuri vastikään alkanut oppia hiukan englannin kieltä. Mikko muun muassa keksi ajatella, että olisi ehkä mukava taas tarjota lounaalla alkupaloiksi venäläisiä suolakurkkuja hunajan ja smetanan maustamina,niinkuin olimme tarjonneet silloin ensimmäisellä kerralla. Jeannen aviomies oli niistä silloin kauan sitten kovasti tykännyt ja he olivat ahnehtineet niitä kilvan "miesten kesken". Minä olin moisen yksityiskohdan jo unohtanut. Siispä tottakai laitamme pöytään niitä, varsinkin kun ne ovat edelleen omia herkkujamme. Ja bingo: "nämä kurkut ovat mahtavia,sinun pitää maistaa", sanoi Stuart kokeiltuaan taas niitä. Ei hän kyllä muistanut niitä ja niiden porukalla ahmimisesta edellisellä lounaallamme meillä 25 vuotta sitten, ennenkuin kerroimme Mikon muistikuvan. Muutama muukin hauska juttu palautettiin mieleen silloisen innokkaan koulupojan ja "lännenmiehen" kaukaisesta, mutta tosi hyvin sujuneesta ensitapaamisesta Turun syyskesän maisemissa.Tykästyivät toisiinsa silloin ja helppous ja mielenkiinto löytyivät helposti taas. Juttu luisti nyt vuolaana kun yhteinen kielikin oli olemassa.

Useimmilla ihmisillä lienee stereotyyppisiä mielikuvia amerikkalaisista ihmisistä. Niitä on helppo muodostaa lehtien,Tv:n ja filmien suoltamista tyypeistä ja alkaa helposti pitää tosina ja pätevinä. Tietysti se on älytöntä ja turhaa, kuten kaikenlainen yleistäminen ja tyypittely. Ei ole olemassa vain yhdenlaista suomalaista, mutta vielä vähemmän tyypillistä jenkkiä, jo siitäkin syystä, että kyseessä on semmoinen uskomaton eri kansallisuuksien kirjoma ihmismassa. Otetaan nyt vaikka tämä serkkuni Jeanne. Meillä oli isoäidit, jotka olivat sisarukset: minun mummuni, Uittolan torpan keskimmäinen tytär Augusta ja hänen Grandmansa Ida, nuorin Uittolan tytöistä Somerolta. Meidän molempien isoisät olivat myös supisuomalaisia. Niin pitkälti olemme samantapaisista aineksista kotoisin. Mutta Jeannen äiti oli saksalaissukuinen Helen, ja minun äitini taas jopa "ikiaikaisten sukupolvien" mitalta somerolaissukuinen Elma. Jeanne kertoi isänsä aina sanoneen:"we are Finns"ja saksalaissukuinen rouva aina tyytyi hymyilemään ja vaikenemaan saksalaisuudestaan. Jeannen lapsien  ja monien lastenlasten dna:t ovatkin sitten jo todella monien kansallisuuksien sekoituksia. Miehensä esi-isät polveutuvat jo 1600-luvulla muuttaneista Saksan ja Hollannin seudun mennoniitoista ja toisaalta Skotlannin ja Irlannin myöhemmin Amerikkaan muuttaneitten siirtolaisten jälkeläisistä. Jännittävää, että Jeanne oli halukas näkemään paljon yhdenmukaista poikani ja yhden heidän poikansa habituksessa! Kenties on, kenties ei!

On mukava joskus jossitella ja kuvitella:mitä sitten jos....... Näin olen joskus ajatellut omalta kohdaltanikin. Entä jos myös minun isovanhempani olisivat ponnistelleet ja saaneet riittävät rahat kokoon ostaakseen koko perheelleen laivaliput suureen Ameriikan ihmemaahan leveämmän leivän ääreen, kuten siskon perhe vuonna 1904. Mukaan olisivat lähteneet mummu, taata, kolme vanhinta poikaa ja tyttö. Perheeseen olisi sitten syntynyt vielä lisää lapsia Michiganissa( tai Minnesotassa).Niinpä esimerkiksi minun isäni Eino olisikin syntynyt amerikkalaispojaksi vuonna 1910. Millaisen koulutuksen hän olisi siinä tapauksessa saanut? Hänen älynlahjoillaan hän olisi varmaan opiskellut toisin kuin silloisessa Suomessa. Sillä edellytyksellä, että Taata olisi sopeutunut ja menestynyt hyvin esimerkiksi rakennushommissa timpurina. Olisiko fiksu ja sitkeä Mummuni uskaltautunut perustamaan jonkun yrityksen lisätaaloja tupaan haaliakseen? Olisiko kauniiksi kasvanut Helmitätini nainut tosi rikkaan businessmiehen (niinkuin toki teki Somerollakin)? Sitten olisi seurannut avioero ja toinen ja kolmaskin! Huh sentään. Olisiko kaikkien mielestä hurmaava ja miellyttävä Kai-setäni päätynyt viihdebisnekseen tai ajautunut playboyksi helpon elämän houkuttamana? Mutta mistä minulle ja sisarilleni olisi löydetty äiti? 
Siihen saa luvan loppua tämä kuvitelma, sillä enhän se sitten enää olisi tämä minä, jos äitini ei olisi juuri Kulmalan Elma!  

Jeannen ja hänen miehensä vierailu oli tälläkin kertaa mukava ja helppo. He ovat tavattoman sympaattisia, sivistyneitä, asioista kiinnostuneita ja monella tavalla ennakkoluulottomia maailmankansalaisia. Kaukana kliseen ruokkimista pinnallisista amerikkalaisjunteista tai raharikkaista. Ja kun heidän poliittinen vakaumuksensa on aina ollut vahvasti demokraattinen, ei ole ollut tarvetta pelätä joutuvansa arkailemaan omia näkemyksiäni esimerkiksi presidenttiehdokkaista, ei Obamasta silloin edellisten vaalien alla eikä varsinkaan nyt Trump-painajaisen uhatessa. Sanoivat jopa vakavasti harkitsevansa muuttoa Kanadaan, jos Trump tulee valituksi. Aikamoisen ikävä uhkakuva 80-vuotiaitten viimeisiin elinvuosiin! He kertoivat, että heidän syrjäisessä ja harvaanasutussa kotipaikassaan Montanassa on paljon ihmisiä, jotka kannattavat ja uhoavat Trumpin politiikkaa, niin että heidän on kuulemma helpompaa usein pitää ajatuksensa ominaan sellaisessa seurassa, jota eivät kunnolla tunne.Välttävät turhaa ja toivotonta rähinää.

Oli kyllä mukavaa ja tavallaan virkistävää taas tavata näitä etäisiä "sukulaisia". Oli ilo huomata, kuinka hyvin ovat seuranneet suomalaisen politiikan ja talouden sekä kulttuurielämän, erityisesti musiikin tilanteita.Tiesivät esimerkiksi hyvin Suomen poikkeuksellisen hyvän maineen koulutuksessa (Pisa-tulokset) sekä peruskoulussa että musiikkiopistoissa annettavan opetuksen korkean tason. Olin iloinen ( lue: ylpeä) voidessani huomata, kuinka omat nuoreni puhuvat englantia kuin natiivit ja mitä tietävät, tuleepa puhe maailmanpolitiikasta, rakentamisesta, tekniikasta, historiasta tai taiteesta.Vähän jouduin häpeämään oman kielitaitoni rapistuneisuutta ja kankeutta. Sitä vielä pahentaa heikentynyt kuuloni. Vierasta kieltä puhuttaessa huomaan erottamiskyvyn vaikeuden vielä paljon selvemmin kuin muuten. Pian on aika minun tarttua härkää sarvista ja hankkia kuulolaite, eikä vain harmitella ja tuntea itsensä tyhmäksi. Mutta sitä ennen ripustan näihin sopimustaan pikkuhiljaa irtisanoviin kuuloläpysköihini jo tänään koristeeksi Jeannen tuliaisina tuomat hauskat ja värikkäät riippuvat korvakorut. Ne on valmistanut hänen koruja työkseen myyntiin valmistava taiteellinen miniänsä. Moneen vuoteen en ole enää viitsinyt pitää korvakoruja, vaikka korvissani on kyllä reiät parin vuosikymmenen takaa. Ihmeekseni huomasin, että reiät eivät jostain syystä vuosienkaan jälkeen olleet umpeutuneet. Päätin ottaa mallia tästä "ameriikan serkusta" heiluvine designkoruineen. Hän kun oli minusta ihan tyylikäs, virkeä ja lämpimän positiivinen ikäihminen, eikä hänessä ollut hituistakaan semmoista latistavaa ja tympeää henkeä kuin aika usein täällä näkemissäni suomalaisissa happamissa, elämään nyreästi suhtautuvissa "myrkkymummoissa".

Eläköön siis erilaiset juuret, hyvä hapankaali, kunnon suolakurkku ja puolukkapiirakka, amerikkalainen moniarvoisuus ja elämänilo ja lihottava apple pie. Alas myrkyllinen, hapan, ahdas  ja ennakkoluuloinen ajatustapani. Korvakorut heilumaan ja reissuun,vaikka ihan pieneen. Sitkeillä ja vaivojaan valittamattomilla mukana kulkevat sujuvasti myös ylipaino, diabetes, kihti ja vain yksi silmä (Stuart), sekä kolme kertaa uusiutunut jalan vakava melanooma ja kokonaan uusi polvinivel (Jeanne). Vähän respectiä. 




   

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti