Ihminen tarkastelee ympäristöään, elämäntilanteitaan ja tulevaisuusvisioitaan tietysti omasta kokemuspiiristään ja omista arvoistaan lähtien. Emme enää asu eristyneissä, lähes muuttumattomina sukupolvesta toiseen pysyneissä ihmisyhteisöissä, joissa koko elämä oli mahdollista elää ehkä kertaakaan joutumatta kovin erilaisiin tilanteisiin tai maisemiin. Joskus vielä viime vuosisadalla voi elää ikänsä kohtaamatta ihmisiä erilaisista yhteisöistä tai jopa vieraista maista muuttaneita. Useimmat nykyajan suomalaiset elävät jossain muussa ympäristössä kuin mihin ovat syntyneet. Maalaisista tulee kaupunkilaisia, kaupunkilaisiksi syntyneistä jonkun toisen kaupungin asukkaita, jopa toisessa maassa tai maanosassa asustavia. Matka lähimpiin sukulaisiin saattaa kasvaa tuhansiksi kilometreiksi. Kuka siis oikeastaan olen, mikä on isänmaani, mikä on identiteettini, mikä on minun mielenmaisemani, minne kuulun, mitä sanon omakseni?Tuttuja kysymyksiä nykyään tuhansille.
Olen syntynyt maalla, maalaisille vanhemmilleni, isovanhempieni pienessä torpassa, kamarin puusängyssä, maalaiskätilön kokemuksen avustamana. Elämäni ensimmäiset 20 vuotta olin täysin maalaistyttö. Minulla oli kovin vähän kokemuksia kaupungeista ja kaupunkilaisista. Sitten tuli aika pyrkiä opiskelemaan ammattiin, jonka toivoin ja kuvittelin sopivan minulle elämänmittaiseksi. Jos olisin vain kiihkeästi halunnut pysyä somerolaisena maalaistyttönä ja pelännyt muutosta, lähtöä kaupunkiin opintielle, elämäni olisi saanut kovin toisenlaiset kuviot kuin nyt toteutuneet. Ei Somerolla asustaen olisi voinut tulla kielenopettajaksi! En ihan uskalla päästää mielikuvitustani valloilleen miettimään, entä sitten, mikä olisin tänään, millaisen elämän olisin elänyt, jos olisinkin päättänyt pysyä maalaistyttönä. Olisinko nyt ollenkaan tämän nykyisen minäni tapainen aatteiltani ja arvomaailmaltani? Tuskinpa tuntisin itseäni samaksi. Sillä huomaan kyllä yli puoli vuosisataa kaupungissa elettyäni minulle olevan itsestään selvää olla tämmöinen "city-ihminen", arvostaa kaupunkielämän monia puolia.Tuskin minä enää maalla osaisin elää. Mutten kyllä pysty ihan ymmärtämään usein aika kitkerää kritiikkiä, mitä syrjäseuduilla tunnetaan "kaupunkilaiskuplassa" eläviä ihmisiä ja heidän pulmiaan kohtaan. Toistensa arvojen ymmärtämisessä tuntuu olevan mukana paljon joutavaa kateutta, katkeruutta ja kitkaa.
Nykyisin tiedän olevani selvästi enemmän kaupunkilainen kuin maalaistyttö. Mutta näinä kaikkina vuosikymmeninä , jotka ovat kuluneet eri kaupungeissa asuen, huomaan aina kavahtaneeni ajatusta, että asuisin ihan kaupungin kivisessä tiukkaan rakennetussa ytimessä, jossa ei olisi lähellä suuria puita, kiviä. kallioita tai ainakin puistoa nurmikkoineen ja suurine kukkaistutuksineen. Muutaman lyhyen jakson olen joutunut viettämään taloissa, joiden lähellä liikenne vyöryy ohi lähes taukoamattomana olipa vuorokaudenaika mikä tahansa.
Sellainen oli tilanne ensimmäisessä opiskelukämpässäni Turun Hämeenkadulla. Kämppäni oli pienin huone vastikään valmistuneessa kolmiossa, ensimmäisessä kerroksessa. Viihtymättömyyden tunnetta ei paljon kohentanut vastapäätä näkyvän silloisen Hovioikeuden komean talon edusta ja sen takaa pilkottavan mahtavan Tuomiokirkon kivinen seinämä, kun katsetta ei voinut kohdistaa kauemmas, ei puihin, ei taivaaseen, vain ohi lipuvaan autojen jonoon. Puhumattakaan, että edessä olisi auennut avara pelto ja järvi, niinkuin oman vinttikamarini ikkunasta. Ei voinut avata ikkunaa, melu ja liikenteen saaste tunkivat sisään ja saivat kurkun kipeäksi ja estivät kunnollisen nukkumisen. Ahdistuin, podin outoutta ja ikävää. Kaupunki ei vielä ollut minun paikkani.
Muistan myös kuinka noihin aikoihin muutaman kerran yritin nukkua ystävättäreni muuten kovin mukavassa ja vieraanvaraisessa kodissa Kauppiaskadulla. Koko yön uneksin horroksessa olevani linja-autoaseman puisella penkillä, koska jatkuva liikenteen ääni tunkeutui uneen estäen täyden levon tunteen. Onneksi myöhemmät kokemukseni Turussa asumisesta ovat olleet toisenlaisia. Olen oppinut nauttimaan kaupungin vanhoista suurista puista, kivistä ja kallioista ikkunain takana, koska kotini on ollut hiukan etäämpänä keskustasta. Turussa on paljon todella upeita vuosisataisia jaloja lehtipuita niin puistoissa, jokirannassa kuin monissa upeissa lähiöissäkin , puhumattakaan hienoista luonnonpuistoista Ruissalossa ja Katariinanlaaksosssa. Olen aina asunut alueella, jossa ikkunoita on voinut pitää auki leyhyttämässä sisään lähes raikasta"maalaisilmaa"ja ilman liikenteen tauotonta mekkalaa. Mieluummin niin ja pientä työmatkabussimatkaa kestäen kuin keskustassa täyden hulinan keskellä, vaikkakin kävelymatkan päässä kaikesta tärkeästä .
Kotiympäristöni sitten lapsuuusajan on ollut kaupunkimainen. Syy lienee ensimmäisen maalla vietetyn työvuoteni kokemuksissa. Ensimmäinen kouluni oli minulle uudessa ympäristössä Etelä-Karjalassa, Parikkalan Rautalahden kylässä. Ja voi millaisen maiseman sainkaan siinä ohessa. Kauniimpaa en olisi osannut toivoa. Kaksikerroksinen, vaalea ja komean ikkunarivistön tarjoava koulutalo kohosi jyrkän mäennyppylän päällä valkoisten hoikkien koivunrunkojen keskellä. Karjalainen koivikko on uljaampi kuin koivikot Lounais-Suomessa.Ylhäältä asuntoni ikkunoista näkyi kauas maantien toisella puolella alas kiemurtelevan tien kahta puolin olevien talojen muodostamaan kivaan kylänäkymään ja edelleen kaukaisena sinertäviin metsiin kenties Venäjän rajaan asti. Juuri näinä päivinä kun syyskuu oli muuttumassa lokakuuksi ja pihani koivut hehkuivat täyttä kultaa, heräsin yllätykseen: koko maa oli peittynyt valkoiseen ja taivas oli tummansininen. Talvi tuli sinä syksynä varhain ja koko talvi oli ihan muuta kuin mihin olin tottunut . Olen tarkistanut tilastoista: talvi 1965-66 oli hyvin kylmä ja Karjalan mantereinen ilmasto asetti minulle melkoiset haasteet. Nyt niitä on jo mukavakin muistella, mutta silloin elettynä ne vaativat uuden oppimista ja loputtomasti työtä. Hyvä, että säilyin "paleltumasta hengiltä"! Niin maalaistyttö vaikka olinkin, minulta puuttui tarpeellisia taitoja ja ymmärrystä elämän vaatimuksista noissa oloissa. Syntyi päätös: ei koskaan enää hataria (vaikkakin kauniita) korkeita huoneita, ei uunilämmitystä, ei puuceetä kaukana pihanperällä, ei koko päivän kestävää saunanlämmitystä ja surkeata nyrkkipyykkiä. Kiitos mieluummin aina keskuslämmitys, juokseva kuuma vesi ja vessa, sekä lähikauppa ilman näyteikkunassa hipsiviä torakoita .Ei viikkokausia kestävää hiirten ja päästäisten murhaa.
Sinä paukkupakkasten tammikuussa jouduin myös kokemaan ikävän autoiluun liittyvän tapahtumaketjun, joka sai minut ajattelemaan, etten haluaisi (uskaltaisi, voisi!)koskaan ajaa autoa. Että minun olisi parasta aina asua paikassa, jossa en olisi riippuvainen oman auton käytöstä. Se päätös on ratkaissut kaupunkimaisen elämäni: voin tulla toimeen vain, kun julkinen liikenne takaa mahdollisuuteni liikkua. Maalla elävien ihmisten on sen sijaan pakko omistaa oma auto, jotta pystyvät saamaan riittävät palvelut ja osallistumaan normaaliin elämänmenoon. Kaupunkilainen voi kohtalaisen varmasti tietää pärjäävänsä myös autottomana.
Ihmisillä kai on kaikilla oma rakkain maisemansa. Kellä se on meri eri säillä, kenellä sisäsuomalainen järvimaisema, yhdellä laakeat viljapellot, toisella kumpuilevat vaarat.Tottakai on nautinto päästä näkemään vaihtuvia ja erilaista kauneutta tarjoavia näkymiä matkustelemalla ja kuviin tallentamalla. Paremmuusjärjestykseen järjestely kuitenkin on turhaa. Maiseman kauneuskokemukseen vaikuttaa aina mielentila sekä seura, jossa kokemuksen saa. Jos on väsynyt, masentunut tai vihainen, voi ympärillä oleva kauneus jäädä kokonaan huomiotta. Toisaalta olen usein tullut edellisen kotini lähistön luontopolulta takaisin ihan toisenlaisessa, uudistuneessa ja parantuneessa mielentilassa kuin sinne lähtiessäni. Polun mutkien tarjoamat näkymät, hiljaisuus, puut ja kalliot ovat kuin huomaamatta haihduttaneet vihani ja väsymykseni pois niin, että hengitän ja nautin jokaisesta vaihtuvasta näkymästä ja uudesta valosta ja värisävystä kotiinpäin tullessa.Hoitoa ilman pillereitä ja tohtoria.
Luonto pystyy kyllä hoitamaan myös kaupungissa asuvaa, kun ymmärtää antaa sille tilaisuuden. Maalla asuville lähiluonto ja sen tarjoama kauneus ja vaihtelu lienee yksi tärkeimpiä asioita koko elämässä, jokapäiväisiä jaksamisen ehtoja. Pitäisiköhän ruveta keräämään maalla asuvilta erityistä luonnonkauneusveroa! Ainoa asia, jota lapsuuteni maisemasta jään nykyään kaipaamaan on suuri taivaan osuus nälöalassa, matalalla makaava horisontti, pilvet ja rusotukset. Kaipaan jopa sähkötolppien ja -lankojen muodostamia graafisia linjoja taivasta vasten koulumatkani kilometrien matkalla. Sellaisia ei näe enäämissään. Mutta eniten kaikesta kaipaan mustana kaartuvan valtavan tähtitaivaan näkemistä pimeinä iltoina ja öinä. Sen me kaupungissa elävät olemme menettäneet .
Mutta suoraan ikkunani edessä suuret mahtavat männyt tarjoavat sentään luonnon dramaattista voimaa, varsinkin tällaisina ensimmäisien syysmyrskyjen päivinä ja öinä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti