Täällä Pohjantähden alla

Vuoden viimeisen päivän ilta, taas kerran. Muutaman tunnin päästä tämä kotoinen kolkkammekin on siirtynyt uuteen lukemaan ajanlaskussa. Alamme totutella vuosilukuun 2017. Mitä kaikkea se mahtaakaan tuoda mukanaan?Onneksi en ennalta tiedä omista päivistäni, yhtä vähän kuin viisaimmatkaan osaavat nähdä koko maailman tulevaisuuden haasteita. Paljon hurskaita toiveita, paljon vaikeita haasteita, aivan liian paljon kärsimystä ja pelkoja, niinhän on aina ollut ja on varmaan ensi vuonnakin.Tulevana vuonna täytän 74 vuotta, poikani 38 ja lapsenlapseni jo kokonaiset kolme vuotta. Ensi vuonnakin syntyy uusia suomalaisia, jotkut hartaasti toivottuja, muutamat varmaan täydellisiä yllätysvauvoja. Ehkä syntyy jopa enemmän kuin tänä erittäin pienen syntyvyyden vuonna 2016. Tänä vuonna on saatu lukea ja nähdä liian paljon uutisia kuolemasta.Tuhannet ihmiset ovat menettäneet henkensä sodassa, pommituksissa, terrori-iskuissa ja toivottomissa yrityksissä paeta sodan ja hävityksen tieltä. Kuoleman kuvia ei ole kukaan pystynyt välttymään näkemästä. Tänä vuonna on myös kuollut monia koko maailman tuntemia ja rakastamia taiteilijoita ja muita merkittäviä ihmisiä. Muutamat näistäkin kuolonuutisista yllättivät ja järkyttivät odottamattomuudellaan. Minä menetin vanhimman sisareni huhtikuussa. Sotaa käyvissä maissa ja pakolaisten matkaseurana kuolema on erilailla läsnä kuin iäkkään ja sairaan sisaren kuolinkamppailua seuratessa. Aina se kuitenkin puhuttelee voimakkasti lähellä olevia .

Suomalaisille alkava vuosi on merkittävä juhlavuosi, sillä vuoden loppuun päästyämme Suomen voidaan laskea olleen 100 vuoden ajan itsenäinen valtio.Täällä asuvat ihmiset ajattelivat olevansa suomalaisia jo paljon ennen tuota päivää, mutta Suomen itsenäistä valtiota ei sitä ennen ollut olemassa. Siihen asti oltiin toki   suomalaisia, mutta Ruotsin tai Venäjän vallan alla. Lehdistä olen lukenut, että Suomessa on elossa vielä muutamia ikäihmisiä, jotka ovat syntyneet aikana, jolloin Suomi kuului Venäjän valtakuntaan. Heillä on poikkeuksellisen pitkä omakohtainen kokemus Suomen historiaa. Sekä isäni että äitini syntyivät Venäjän alamaisiksi! Jos isäni ja äitini olisivat tässä kanssani nyt keskustelemassa, haluaisin kysyä heiltä, muuttuiko jotakin tavallisen pienen somerolaistorpan elämäntavassa sen jälkeen kun Suomesta oli tullut itsenäinen Suomen Tasavalta? Puhuttiinko asiasta lasten kuullen, merkitsikö se jotain suurta ja erityistä tavalliselle vähävaraiselle, kouluja käymättömälle kansanosalle?  Toki Suomi oli jo siihenkin asti ollut erityisasemassa suuren Venäjän muihin osiin verrattuna, mutta täydellinen itsenäisyys oli jotain uutta ja paljon arvokkaampaa. Pitkään odotettu ja hartaasti kaivattu tunnustus. Sen puolesta taiteilijat, kirjailijat, säveltäjät ja koko muu sivistyneistö oli vuosikaudet ponnistellut ja yrittänyt juurruttaa kansallistunnetta ja itsenäisen Suomen aatetta myös tavallisen kansan keskuuteen.

Keskustelu vanhempieni kanssa on kyllä ihan järjetön ajatusleikki. Ensinnäkin vanhempani ovat kuolleet jo ajat sitten. Kysymykseni ovat siis kovin myöhäsyntyisiä. Ne olisi pitänyt tehdä vuosikymmenet sitten. Monet muutkin kysymykset ovat tulleet minulle tärkeiksi vasta nyt, kun vastausten saaminen on mahdotonta. Huomaan usein ajattelevani, että tätä asiaa pitää kysyä äidiltä!Hetken ajan saatan olla valmis tarttumaan puhelimeen! Melkein pelästyn, kun huomaan kuinka auttamattoman typerä olen: äidin kuolemasta on kymmenkunta vuotta! Kysymykset olisi todella pitänyt uskaltaa ja ymmärtää tehdä oikeaan aikaan. Miksen silloin keskustellut ja kysynyt, kun se olisi ollut mahdollista? Nyt on myöhäistä, ei ole enää ketään, jolta saisin vastauksia nyt mieleeni pulpahteleviin kysymyksiini menneistä ajoista ja ihmisistä, aatteista ja valinnoista. Miksi ihminen kypsyy niin myöhään miettimään asioita, jotka ovat tärkeitä?

Isäni syntyi elokuussa 1910 ja äiti helmikuussa 1912. Tuohon aikaan koko maailman sotien ja kauhujen tai yhä uusien, tavallista ihmistä hämmästyttävien muutosten kuvavyöryt eivät vielä ilta illan perään rymistelleet maan tärkeimpiinkään tupiin tai vallan kammareihin, saati että 6 vuotiaan Einon tai 4 vuotiaan Elman elämässä mikään olisi  konkreettisesti muuttunut tuon valtiollisen vallanvaihdon takia. Heidät oli kirkonkirjoihin merkitty syntyneiksi ja kastetuiksi suomalaisiksi ja ilmeisesti jo suomenkielellä, ei venäjäksi eikä edes ruotsiksi niinkuin vielä hyvin hiljattain oli ollut yleinen käytäntö. Arkielämällä oli omat murheensä ja ilonsa siinäkin ajassa, mutta suuren maailman asiat ja politiikka eivät varmaan yhtä konkreettisesti ja mullistavasti tulleet pieniin tupiin eivätkä ainakaan lasten tietoon kuin nykyään helposti käy. Elämä oli ollut sitä ennen, mutta myös itsenäisyyden saamisen jälkeen tiukkaa huolta toimeentulosta ja jokapäiväisen lähiarjen sujumisesta. Toki tiedettiin jo koko maailmankin asioista. Sen huomaa esimerkiksi, kun ajattelee niitä lukuisia suomalaisten perheitä,joista lähdettiin usein yksin tai koko perheenä etsimään leveämpää leipää ja uusia mahdollisuuksie elämään Amerikan ihmemaasta.

Pian itsenäistymisen ilo Suomessa kumminkin vaihtui kasvavaan huoleen sekä köyhän kansan että valtaapitävien mielissä, sillä eri kansalaisryhmien tulevaisuuden toiveet ja mielialat olivat liian kaukana toisistaan. Ne uhkasivat väistämättä kärjistyä vakavaan törmäykseen. Toistensa mielipiteitten ymmärtämämisen ja kunnioittamisen mahdottomuus johti kansan jakautumiseen kahteen leiriin, valkoiseen ja punaiseen Suomeen: puhkesi pahin mahdollinen, verinen kansalaissota. Järjettömyys jakoi maan, kaupungit, kunnat, jopa perheet puoliin, jotka taistelivat asein toisiaan vastaan. Viha ja epäluulo paisuivat mittoihin, joitten suuruutta jälkeenpäin on ollut vaikea ymmärtää ja joiden jättämät syvät arvet ovat osin vieläkin olemassa.Väkivallanteot, molempien osapuolten järjettömät ylilyönnit, tappaminen ja viha säilyivät ihmisten mielissä pitkään ja siirtyivät osin seuraavien sukupolvienkin henkiseksi taakaksi. Jo aika pienenä opin perheemme sanattoman säännön, ettei vuoden 1918 tapahtumista haluttu lapsille puhua. Ihmeen hyvin lapsi tajuaa tabujen olemassaolon, vaikkei niitä selvin sanoin esitetä. Vaisto kertoo, mikä aikuisten kokemuksissa on kipeää tai muuten sopimatonta, mistä ei kannata edes yrittää kysellä. Selittämätön ymmärrys ikäänkuin pakottaa mykäksi, vaikka perheissä muuten oltaisiin puheliastakin sorttia! Meilläkin semmoisia asioita olivat kaikki sotiin ja seksiin liittyvät asiat. Sama vaikenemisen, kiertelyn ja suoranaisen valehtelun kulttuuri vallitsi melko tarkkaan vielä koulun historianopetustakin minun kouluvuosinani.

Nyt kun olen näin vanha, haluaisin tietää suvustani ja perheestäni paljon enemmän. Haluaisin tietää mitä ajattelivat, mitä kokivat, miten jaksoivat, mihin uskoivat. Miten näkivät itsensä ja tämän maamme?Tiedän sukulaisteni nimiä, tiedän muutamien olleen vangittuina, jopa tulleen tapetuksi, mutta mitä ajattelivat, mitä oikeasti kokivat, miten elämä jatkui, siitä ei minulla ole käsitystä. Kuvittelen, että tietäminen auttaisi minua ymmärtämään paremmin itseäni, maailmankatsomusteni pohjavirtoja, omaksumiani tapoja ja asenteita, heikkouksiani ja vahvuuksiani, koko tapaani elää suomalaisena tässä ajassa. Miksi minusta on tullut juuri tällainen ihminen, köyhästä sota-ajan lapsesta hyvän koulutuksen ansiosta melko keskituloiseksi eläkeläiseksi vanhentunut nainen, näillä syvään juurtuneilla ja oikeaksi luulemillani mielipiteillä  varustettu jääräpää? Kuinka paljon minun ajatusmaailmaani vaikuttavat vanhempieni ja esivanhempieni kohtalot ja kotitaustani? Vai olenko kenties jo ajautunut yllättävänkin kauas Venäjän vallan loppuvuosien köyhien esivanhempieni suomalaisuudesta? Olenko sittenkin omaksunut enemmän identiteettini kirjoista, opettajiltani tai sanomalehdistä? Kuvittelen tietäväni ja erottavani oikean informaation väärästä? Uskon olevani realisti enkä vaarassa sortua uskomaan valeuutisia. Kuvittelen tunnistavani keskustelun, jossa totuus on tarkoitushakuisesti hämärretty ja muutettu? Niinhän me kaikki!Tänä vuonna totuuden ja valheen rajan erottaminen politiikassa ja sitä koskevassa informaatiossa, on osottautunut vielä entistäkin vaikeammaksi. Siitä on osoituksena syvä hämmennys Amerikan presidentinvaalien tai Englannin Brexit-äänestyksen tulosten paljastuttua. Miten tämmöinen on mahdollista?Näinhän ei mitenkään pitänyt käydä faktojen ja gallupien valossa? Niin on kysynyt moni muukin kuin minä.
Elämme "totuudenjälkeistä aikaa".

Tämmöiset asiat ajatteluttavat minua nykyään paljon enemmän kuin nuorempana. Kun katson itseäni nuorena suomalaisena 1960-luvun monella lailla kiihkeässä poliittisessa ympäristössä ja valtavin harppauksin muuttuvassa maailmassa, näen pinnallisen ja vain itsestään huolestuneen ihmistaimen. En ollenkaan osannut nähdä millaisessa ajassa ja maailmassa aikuistuin.Tämän muistaen minulla ei oikeastaan olisi varaa paheksua tämän ajan nuorisoa, joka ei jaksa ottaa asioista selvää, vaan uskoo heppoisin perustein tunteita nostattavia valeuutisia ja valitsee omaksi ajatusmallikseen luulot ja vihan tai valitsee täydellisen ulkopuolisuuden. Sellainen nuori olin itsekin, vaikka haluaisin uskoa itsestäni parempaa. 

Nyt kun olen jo elämäni loppupuolella, kun takana on paljon enemmän aikaa kuin edessä, minua on ruvennut ahdistamaan pelko Suomen ja suomalaisuuden tulevaisuudesta. En pidä asioitten nykyisestä kehityssuunnasta, en semmoisten aatteitten hiljaisesta hyväksymisestä, joita ennen pidettiin mahdottomina ja ikiajoiksi häpeään tuomittuina. En olisi millään uskonut, että Suomessa saavat nyt metelöidä nuoret, jotka nimittävät itseään natseiksi ja jotka ylpeänä levittävät vihan ja valheitten "ilosanomaa". Totuus historian tapahtumista on alkanut saada outoja tulkintoja ja hämääviä uusia sanoja. Että on mahdollista puhua kanssaihmisistä ja varsinkin muiden kansojen ihmisistä "epäihmisinä", että muka on lupa häpäistä, raiskata, kiduttaa ja vaikka tappaa vain koska eivät nämä toiset ja vihattavat ole "meitä". En taida olla pelkoineni yksin, eikä tämä ole pelkästään vanhan ihmisen pelokkuutta.

En enää yhtään halua kuulla tätä typerää ja vihamielistä jakoa kantasuomalaisiin ja muihin. Mikä ihmeen kantasuomalainen? Tänne Pohjan perukoille tuli aikoinaan väkeä monesta ilmansuunnasta ja monenmoista geeniperimää olevia ihmisiä. Lisäännyttiin, sekoituttiin uusiin tulokkaisiin vuosituhansien ajan.Aina tänne on tultu, tänne asetuttu mutta täältä on myös aina lähdetty. On haettu sopivaa asuintilaa ja elinympäristöä, turvallista mahdollisuutta elää ja jatkaa sukua. Missä ja milloin on määritetty se ainoa oikea perimä ja se ainoa oikea ihmistyyppi, joka on oikeutettu kutsumaan itseään kantasuomalaiseksi?  Kuinka kauan on oltava tämän maan asukkaana, täällä syntyneenä, tänne muuttaneena tai tänne avioituneena, ennenkuin voi rauhassa ja kenenkään muun kyseenalaistamatta olla oikea, hyväksytty suomalainen?Kuinka vanha oikeastaan on tämä kantasuomalainen ihmistyyppi? Olenko minä "oikea ja hyvä" suomalainen, kun en halua uhota suomalaisella paremmuudellani? Entä jos joku, kenties aika läheinenkin esi-isäni onkin sattunut olemaan "muukalainen", laukkuryssä, tataari, mustalainen tai ehkä juutalainen? Sellaista on hyvinkin voinut sattua. Sukuni piirteissä on paljon "liian" eksoottisia ja tummia ilmiasuja! Minua on nuorempana luultu monen muun maan tyttölapseksi ulkonäköni ja vilkkauteni johdosta! Olenko siis ollenkaan tämän paremmuuden tunteella kyllästetyn, rehellisyyden ja ahkeruuden perikuvan mukainen kantasuomalainen? Olenko ehkä 10%  tai 30% verran "epäilyttävä muukalainen", vieras, joka on vahingossa päässyt pesiytymään ja vieläpä lisääntymään ja nauttimaan eläke-eduista tässä "oikeitten" ihmisten 100-vuotiaassa Suomessa?Siitäkö johtuu tämä pahoinvointini ja nationalismin ylettömän korostamisen kammoni?

"Kansa, kantasuomalainen, isänmaa ja äidinkieli", Ennen mielestäni neutraaleja, selkeitä, hyvämerkityksisiä ja arvokkaitakin sanoja. Nyt faktojen vääristely, sanojen merkitysten muuntelu, häpeilemätön vihapuhe, tosiasioitten tahallinen hämärtäminen  ovat saaneet nämäkin hyvät sanat maistumaan lähes pilaantuneilta. Jotakin tahmeaa, likaista ja väärää on tarttunut niiden päälle nyt, kun niitä on käytetty kerrassaan vääriin tarkoitusperiin pakotettuina. Kansa ei ole minusta enää yksiselitteisesti kaunis, puhdas ja neutraali sana. Ennen sillä tarkoitettiin joukkoa, joka olemme me kaikki yhdessä. Nyt sillä luodaan raja meidän ja noiden toisten, siihen kuulumattomien ja ulkopuolelle kuuluvien välille. Isänmaa oli minulle ennen hieno ja ylevä käsite. mutta sekin on alkanut kuulostaa sanalta, joka ahdistaa, kalistelee sotilassaappaita ja haluaa vetää tiukat rajat ympärilleen. Se haluaa nähdä jokaisessa rajan takana elävässä mahdollisen ja pelättävän vihollisen.

Koko maailmassa tuntuu olevan hämmennys siitä, missä ovat kunkin ihmisen, kansan ja valtion rajat: olenko oikeutettu elämään tässä maassa, kuka antaa minun tuntea olevani omassa maassani, olenko hyväksytty kansalainen, vai olenko pakotettu loputtomaan muukalaisuuteen, törmäämään vuodesta toiseen yhä uusiin piikkilankoihin ja muureihin, olemaan kaikkialla torjuttu maaton ja kansaton,paperitin, pelätty ja vihattu? Mihin maahan, mihin kansaan lapseni saavat kasvaa osallisiksi?

Eikö tämä maapallo olekaan meidän yhdessä asuttamaksi tarkoitettu ihana planeetta? Kuka sääti rajat, kuka päättää elämästä ja kuolemasta?


Kaikesta edellä kirjoittamastani negatiivisesta ja peloistani huolimatta, haluan uskoa, että tämä nykytilanne synkeydestään huolimatta vähitellen (pian?) muuttuu. Että toisenlaiset arvot saavat pian vallan. Toivon, että voitaisiin sitten ajatella : vuosi 2016 oli kyllä rankka, kuin pahaa unta, omituinen, harhainen ja kärsimysten vuosi, joka onneksi on nyt ohi ja kurssi muutettu.Toivon, että kun Suomen juhlavuosi on lopuillaan, nähtäisiin isänmaa, joka on avoin ja sopiva maa monenlaisten suomalaisten asua. Suomi voisi olla hyvä ja turvallinen maa sekä kantasuomalaisille että kaikennäköiselle uusille suomalaisille. Suomi voisi olla maailman monien maiden joukossa se pieni, kaunis ja suvaitseva maa kaukana napapiirin tuntumassa, jossa on osattu arvostaa ja hoitaa kaunista, puhdasta luontoa samalla kun on kehitetty uutta teknologiaa ja tehty uusia innovaatioita. Maa, jossa neljä vuodenaikaa ainakin jossain määrin vielä on mahdollista kokea. Jossa voi nauttia saunasta ja revontulista kaikilla kielillä iloaan kiljahdellen. Joka ei sulkeudu vaan avautuu maailmalle. Ihan siitä silkasta onnesta ja kiitollisuudesta, että ollaan saatu nauttia sata vuotta itsenäisenä Suomena, aineellisen hyvinvoinnin, koulutuksen, sivistyksen ja väkiluvun kasvusta ja monipuolistumisesta. Ollaan rikkaita järkevällä tavalla. 
Täällä Pohjantähden alla.

Tää