Nykyään minusta usein tuntuu siltä, että lapsuus loppuu jo liian varhain. Monilla vanhemmilla taitaa olla tässä sormensa pelissä:lasta aletaan liiaksi haastaa ja kannustaa olemaan turhan aikuinen jo tarpeettoman varhain. Tuntuisi usein viisaaammalta kannustaa jatkamaan vielä leikkiä ja muuta huoletonta menoa hiukan pidempään. Lapsuutta ei pitäisi turhaan yrittää lyhentää. Toisaalta, tunnen myös tapauksia , että ainakin osalle nuorisosta, nuoruus tuppaa ikäänkuin jämähtämään päälle kohtuuttoman pitkäksi venähtäen. Lopullinen aikuistuminen antaa odottaa itseään.
Eläkkeelle jääminen saattaa olla pelottava etappi, sillä joillekin se on kuin ikävä merkki vanhuuteen astumisesta. Itse en kokenut sitä niin, vaan iloitsin vain jo paljon etukäteen pian koittavasta lisääntyvästä vapauden tunteesta, mahdollisuudesta päättää omasta ajastani, tyhjästä kalenterista, huimasta hypystä "täyteen holtittomuuteen". Pian saavutan taas yhden etapin, kun täytän 75 vuotta. Jostain syystä juuri tätä lukemaa pidetään suomalaisessa elämänmenossa eräänlaisena virallisena vanhuuden rajana. Tosin nyt rajaa ollaan kovasti siirtämässä 80 vuotispäivään.
Oikein jännittää onko olo sitten kovinkin erilainen toukokuun 25.päivän jälkeen kuin esimerkiksi tänään. Olenko ykskaks tullut tyyneksi, viisaaksi, kypsyneeksi vai kenties olenkin entistä kärttyisempi, kaikkeen tyytymätön ja hyvin joustamaton ?Entinen mieheni väittää minun jo nyt vanhettuani muuttuneen luonteeltani juuri semmoiseksi: sietämättömäksi, joustamattomaksi, sopeutumattomaksi. Nuorisonikin välillä päivittelee kuinka vanhoilliseksi ja konservatiiviseksi olen ruvennut. Ennen niin liberaali ja ennakkoluuloton! Välillä toki itsekin hoksaan ruvenneeni pelottavaksi "totuuden torveksi"ja besserwisseriksi. Mutta vasta jälkikäteen hävettää.
Mutta minkälainen vanhuksen olisi MÄÄRÄ olla, että olisi HYVÄ, KYPSÄ,VIISAS VANHUS?ja miten semmoiseksi pääsee?
Luin hiljattain, että lapsuusiässä koettu puute, epävarmuus ja turvattomuuden tunne saattavat olla syynä ihmisen aikuisiässään kohtuuttomaksi yltyneessä aineellisen tavaran ja rikkauden haalimisen tarpeessa. Muistan keskustelleeni tämmöisestä pohjattoman säkin oireyhtymästä jo aika nuorena muutaman ystäväni kanssa. Huomasimme silloin selvää syy-yhteyttä aineellisesti köyhän ja monia epävarmuuksia sisältäneen lapsuusiän kokemusten ja jonkinlaisen ongelmallisen aikuisiässä näkyvän ahneuden. pihiyden ja rahanpalvonnan välillä. Emme siis olleet ihan hakoteillä havainnoissamme läheisistämme. Itseäänhän ei halua nähdä totuuden silmälasien kanssa.
Hiukan eri muodossa tunnistan kyllä ongelman itsessäni ja sisarissani. Kotimme oli aineellisesti hyvin köyhä ja lapsuuttani varjosti suuri epävarmuus tulevaisuudesta. Viisi rankkaa sodan vuotta äiti sinnitteli miniänä pienellä tilalla yhdessä iäkkäitten isovanhempien kanssa. Isän kohtalosta sodassa ei kaikin ajoin tieto kulkenut. Pelon, epävarmuuden ja puutteen olotilaan synnyin minä, perheen kolmanneksi lapseksi, yllättäen ja tilaamatta! Äiti sanoo syöneensä kuivia kauraryynejä ja muurilaastia suurimpaan hivenaineitten tarpeeseensa minua odottaessaan. Mutta jotenkin hän sentään onnistui kasvattamaan vatsassaan ison 4-kiloisen tyttövauvan.
Kolme ensimmäistä elinvuottani olin täydellisen riippuvainen vanhasta Mummustani. Kellään muulla meidän perheessä ei ollut aikaa eikä riittävää intressiä huomata minua ja tarpeitani. Sitten tapahtui elämäni ensimmäinen suuri koettelemus: mummu kuoli . Muutaman väärinymmärretyn lauseen takia aloin luulla aiheuttaneeni Mummun kuoleman.Turvattomuuden, yksinjäämisen ja syyllisyyden aiheuttama ahdinkoni kasvoi kasvamistaan ilman että siihen kukaan olisi osannut tarttua ja auttaa. Minusta tuli entistä vaikeampi ja vaativampi lapsi. Tunsin, ettei minusta oikeastaan pitänyt kukaan. Mutta vielä vaikeampi ajanjakso perheessä seurasi kovin pian. Mummun kuolemasta oli vasta vähän aikaa ja rauhanaikaa oli kestänyt vuodenpäivät, kun isä yllättäen sairastui vakavasti. Raju aivoinfarkti muutti paitsi hänen mutta myös koko perheen, jokaisen meistä elämän ihan pysyvästi. Toinen katastrofi.
Sillä on ollut aikuisikään yltävät seuraamukset meidän kaikkien elämänpolkuun. Ei vain aineelliseen vaan myös henkiseen pääomaamme, halusimmepa tai emme. Jäljet ovat pysyvästi aivojemme rakenteissa, välittäjäaineiden pitoisuuksissa, tavassamme reagoida. kokea ahdistusta, hakea korvaavaa mielihyvää, hakea turvaa. Kaikkia meitä piinaa riittämättömyyden tunne, korostunut halu kuulla kiitosta ja hyväksyntää. Liian helposti epäilemme kykyjämme , epäilemme olemmeko oikeasti rakastettuja. Turvattomuus saa aina helposti yliotteen.
Kukaan meistä neljästä lapsesta ei ole onneksi sortunut huumeitten antamaan unohduksen ja mielihyvän tunteeseen. Kukaan meistä ei ole myöskään kehittynyt kohtuuttoman ahneeksi rahalle, rikastumiselle semmoisenaan. Tunnen hyvin läheisesti pari samanlaisista lapsuuden lähtökohdista ponnistanutta miestä, jotka ovat lapsuudessa kokemansa turvattomuuden ja täydellisesti tarpeittensa huomiotta jättämisen seurauksena siinä määrin vaurioituneet, että ovat tuomitut elämään sietämättömän, koskaan loppumattoman rahanahneuden orjina. Lapsuusiässä koettu pitkittynyt puute turvallisuudessa on vioittanut heidän aivokemiaansa niin, että vaikka ovat huippuälykkäitä, ovat samalla tunnevammaisia, keinoja kaihtamattomia narsisteja. Rahan tuoman turvan ja pätevyyden tunteet ovat heillä muuttuneet elämän vaikuttavimmaksi motiiviksi, ohi muun inhimillisen onnen ja hyvinvoinnin tavoittelun. Heidän lapsuuden demoninsa on heitä todella rampauttava hirviö, vaikka uskottelevat olevansa menestyneitä yli-ihmisiä. Heidän on mahdoton kokea levollista ja luottavaista hyvänolon tunnetta pientä hetkeä pidempään, koska "säkki on rikki ja vuotaa pohjastaan".
Mutta en voi olla huomioimatta itseäni ja sisaruksiani vaivaavaa vammaa : tavaran hamstrauksen pakkomiellettä. Aluksi se oli aika viattomalta ja harmittomalta tuntuva tapa hankkia jotain kaunista ja edullista, tosin usein tarpeetonta tavaraa: unohtaa lapsuusajan niukkuus. Mitä ilmeisimmin "löydöt" hoitivat jollain tapaa turvattomuuden ja elämän ikävien yllätysten uhkaa ja pelon tunnetta. "Löydöt" täyttivät myös kauneuden ja esteettisyyden tarvettä. Mutta jatkuessaan siitä tuli ongelma. Yksi sisarista on nyt kuolemassa vapautunut, mutta jälkeen jääneet eivät päässeet vähällä saati iloinneet ongelmaa selvitellessään, siitä olen varma. Nuorempi sisareni kamppailee parhaillaan ankarasti oman ongelmansa kimpussa. Se on rankkaa seurattavaa myös minulle. Tunnen syyllisyyttä, että olen esimerkilläni ollut ehkä pahentamassa hänen tilaansa. Ehkä olen toimillani ruokkinut hänen ongelmaansa, tarjonnut vääriä malleja.
Entä minä itse? Huomaan kohtelevani itseäni hellemmin arvioin. On todellakin helpompi nähdä pikkurisu toisen silmässä kuin kokonainen hirsi omassaan. Eikö jotenkin niin sanota raamatussakin. Vaikka selvästi pulmani ja heikkouteni tiedostan, joudun kamppailemaan edelleen.Välillä koen jo näkeväni hommissani pientä valonpilkahdusta, mutta olen kaukana lopullisesta ratkaisusta. Ei tässä auta Kon- maritus eikä kotikirppiksen järjestäminen. Tarvitaan järeämpia ja järkevämpiä toimia. Tavaran tuoma houkutus ja helpotuksen ja hyväolon kaipuu vaivaavat edelleen. Haluan viisastua ja muuttua. Ainakin ennenkuin ehdin viimeiseen etappiini elämäni reissulla. En tahtoisi silloin olla läheisilleni pelkästään viikkojen pituinen ongelmajätepisteen tyhjennysoperaatio. Haluan olla vaivattomalla ilolla ja vapauden tunteella muistettu ja kaivattu mummu.
Pilkettä silmään, kuten tällä satavuotiaalla.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti