Piirtämisvimma

Monet lapsuusmuistoni liittyvät piirtämiseen. En tiedä koska olen ensimmäisen kerran saanut kynän käteeni ja paperia tai jotain sen tapaista eteeni, mutta tiedän, että se on tapahtunut jo vuosia ennen alakouluun menoa. Tietenkään minulla, sota-aikaan syntyneellä, ei ollut mahdollisuutta semmoisiin esteettisiin kokeiluihin, mitä Irina pojantyttäreni on jo vajaassa neljässä vuodessa voinut harrastaa. Luovuuden ja leikin yhdistämistä Irina sai esimerkiksi maistella,  siis ihan konkreettisestikin maistella,vajaan vuoden iässä yhdessä monen muun vauvan kanssa. Tässä vauvaperheitten iloisessa taideprojektissa monta vauvanpulleroa yhdessä maalasi  lattialle levitetyllä valtavalla pahvilla istuskellen ja välillä maaleja maistellen. Onneksi väreinä toimivat mustikat ja muut värikkäät marjat ja hillot. Maalaussessiosta otetuista kuvista näen Irinan ilmeessä selvästi epäluuloisuutta, kuin kysymyksen: onko tämä nyt ihan OK? Pitäisikö minun tästä oikein innostua.Yksi vauvoista näyttää heti olevan rohkeampi ottamaan hommasta kaiken mahdollisen ilon ja maun irti. Hän hymyilee kovin tyytyväisenä yltäpäältä koko pullea olemus  kuorrutettuna. 

Hiukan varttuneempana Irina on mm harrastanut onnistuneesti ihmiskuvien maalaamista pihakatuun. Myös monen monta värityskirjaa on jo täyttynyt. Hän on siinä melko säntillinen ja taitava. Irinaa puoli vuotta vanhempi ystävätär Elle on melkoista  "mainetta ja kuuluisuutta saavuttanut" taiteilija . Hänen upeat kuvansa mummista, vaarista ja heidän pikkuisesta koirastaan ilahduttivat ilmeikkyydellään joulun aikaan Instagramissa. Aivan riemastuttava oli kuva molemmista  parhaimpiinsa pukeutuneesta isomummusta keppeineen ja rohkeine kaula-aukkoineen. Hienoja vanhoja rouvia. Kuvat Instaan oli laittanut Ellen äiti, joka oli häntä taiteilussa hiukan avustanut lisäämällä kuvaan tyttärensä valitsemat värit. On huomattava, että omena ei ole pudonnut kauas puusta, sillä Ellen äiti on menestyvä  ammattigraafikko ja isoisä kaikkien tuntema upea ja tuottelias lastenkirjojen tekijä Mauri Kunnas.  

Omissa varhaisissa piirroksissani oli myöskin usein aiheena ihmiset. Muistan  Äidin ja Mummun saamien äitienpäiväkorttien tyhjiin sivuihin piirtämieni "hienojen naisten" kuvia. Valitettavasti jossain muutossa kortit ovat hävinneet. Naisilla  oli  sydämenmuotoiset, mutta päälaeelta ihan lättänät päät ja runsaat keltaiset tai ruskeat kiharaiset kutrit yltivät olkapäille asti. Silmäripset kaartuivat ja vyötärö oli erinomaisen kapea. Helmat sensijaan olivat muhkeat ja usein kukilla koristetut. Kuvista voi tunnistaa 1950-luvun naisihanteen ja ajan muodinkin tuntemusta!! Mistä ihmeestä olin ehtinyt saada mallini, kun  lehdet ja Tv vielä puuttuivat elämästämme .

Kuvieni söpöliini talutti usein narun päässä tepastelevaa tai istuvaa, myös erinomaisen stereotyyppisesti piirrettyä villakoiraa. Semmoiseksi sen määrittäisin. Mistä se oli onnistunut hyppimään kuviini, sitä todella oudoksun, sillä olen varma, etten ollut ikinä tavannut elävää villakoiraa. Tunsin vain naapurin Nallen, kunnon maalaispystykorvan. Mallit näihin aika pinttyneen kaavamaisiin kuviini poimin jostain muualta kuin elävää arkitodellisuutta ympärilläni kuvaten. Mutta mistä, en todellakaan osaa sanoa.
Ylenmääräinen piirtämisintoni aiheutti perheessä usein kriisejä. Paitsi että tuhosin muiden arvokkaat kortit, pyyhin kumilla sisareni ja veljeni kouluvihoista pois tekstejä tai laskuja voidakseni piirtää niihinkin. Tuhoisaa touhua. Minulla oli selvästi piirtämismania. Varmaan liikunnan kustannuksella. Jotenkin vaistoan vieläkin, että minut koettiin harmittavan ärsyttäväksi tässä liiassa  piirustusmaniassani. Joskus isä onnistui pelastamaan minulle hyvää piirustuspaperia irrottamalla kotimme tienreunan puolella olleesta mustasta ilmoitustaulusta vanhaksi menneitä plakaatteja, eriaiheisia ilmoituksia mistä tapahtumasta milloinkin. Ne olivat suurikoisia, laadultaan hyvää ja kestävää paperia.Valkoiset kääntöpuolet olivat mitä parhainta ainesta taiteiluun. Suuren arkin voi leikata sopivan kokoisiksi paloiksi.

Välillä iski täydellinen paperipula. Silloin oli pakko käydä ostamassa suurimpaan tarpeeseen naapurikaupasta jokunen arkki tavallista kaupan käärepaperia. Se ei ollut ollenkaan hyvää taiteelliselta kannalta! Siihen ei voinut millään saada kaunista kuvaa ja se repeytyikin liian helposti, jos yritti kumittaa pois jotain sopimatonta kynänvetoa. Kynäni ja kumini olivat aina pitkään lankaan kiinnitettyjä ja lanka puolestaan kiinni  ikkunan viereisessä naulassa. Näin välineet säilyivät  hukkumatta. jos piirtely syystä tai toisesta ykskaks keskeytyi ja unohtui. Värikyniäkin sain , mutta siinä kiihkeässä taiteilussa värit tuppasivat kulumaan liian äkkiä. Joskus epäonninen teroittaminen haukkasi kerralla puolet kynästä, varsinkin jos kynä oli päässyt kolahtamaan lattiaan ja väri sisällä oli ehtinyt katketa pikku pätkiin.

Nyt, noin 70 vuotta myöhemmin elän taas kiihkeän piirtämishalun aikaa. Vesi. ja pastellivärini ovat saaneet pysyä  koko kevään koskemattomina. Ei ole innostanut. Taas kerran, pitkän hiljaisen kauden jälkeen, innostuin piirtämään ihmiskasvoja. Teen pikakuvia. Kuvan tekemiseen saa mennä korkeintaan vartin verran , ei aina sitäkään. Piirrän isohkoja kuvia suuren, kirpputorilta löytyneen tyhjän valokuva-albumin sivuille. Yksi henkilö kullekin aukeamalle. Pahvi on ihmeen sopivaa laadultaan tähän piirustelutapaan ja sivujen välissä hieno silkkipaperi, niin ettei kynän grafiitti tai hiili pääse suttaamaan vastakkaista sivua. .Yritän poimia mallikseni eri ikäisten ihmisten kasvokuvia milloin mistäkin lehtien sivuilta. On hauskaa yrittää saada miehet näyttämään oikeilta, eri näköisiltä miehiltä, ei liiaksi kiiltokuvapojilta. Olen itseeni tyytyväinen, jos mielestäni kuvasta näkyy edes hiukan mallin mielentila, ilme ja ikä. Naisetkaan eivät saa olla pelkästään kauniita. Haluan löytää persoonallisia kasvoja, eri näköisiä, eri ikäisiä ja eri kokoisia ihmisiä. Muutamista kuvistani olen kokenut  onnistumisen iloa. Yritän vielä kehittyä, ennenkuin uskaltaudun kokeilemaan lapsikuvia. Ne ovat vaikeimpia. Kun paksu albumini on viimeiselle lehdelle asti  täynnä, uskon olevani hiukan  parempi kuin nyt. Siihen mennessä toivon onnistuvani kuvamaan sekä naisellisen Irinan että iloisen tai mietteliään Elmon silmät.

Muutenkin mukavaksi  kokemani piirtämisen lisäksi hauskuutta saan lisää näiden pikakuvien laittamisesta julki Instagramissa. Kiitos tästäkin uudesta villityksestäni lankeaa pojalleni. Hän se hoksasi sitä ehdottaa ja auttoi perustamaan  Instagram-tilin, kun satuin ääneen ihmettelemään, mitä semmoinenkin sana  tarkoittaa puhelimessani! Aikaisemmin hän on jo rohkaissut minua kokeilemaan muitakin ikäiselleni jokseenkin epätavallisia harrastuksia kuten "bloggaus", tai villi ja vapaa taiteilu tietokoneen hiirellä Harmony-ohjelmaa välineenä käyttäen . Uskaltauduin myös tekemieni kuvien julkaisemiseen Googlessa. Molempiin innostuin vuosikausiksi. Ja nyt sitten tämä uusin villitys "insta". 
Face-book ei sensijaan  kuulu sivistykseeni. Siihen menoa hän ei ole suorastaan kieltänyt , muttei liioin innostanut. En myöskään  Twiittaile kuten poliitikot meillä ja muualla. #Not me#

Mutta Instagramissa kuvien julkaisu on viime aikoina kyllä ilahduttanut ja yllättänyt minua aikalailla. Ei niin, että kuviani olisi katsottu ja ihailtu satoja tai tuhansia kertoja, niinkuin instan suurimpia hittejä ja suosikkeja klikataan. Mutta hihitän kyllä hölmön lailla, kun olen tuskin saanut kuvani ladatuksi ja jo siihen ilmestyy"tykkäyssydän", Aikaa kului ehkä pari minuuttia sen jälkeen kun klikkasin sen lähtöön. Miten ihmeessä joku toisella puolella maailmaa elävä on sen ehtinyt jo bongata näkyviinsä, ihmettelen minä, nykyaikaiseen tiedonkulkuun vielä tottumaton tyyppi. Jos sitten uteliaana painan kyseisen bongarin tunnusta, näen todennäköisesti,  että kyseessä on manga-kuvia taiteileva japanilainen teinityttö tai amerikkalainen nuori tatuointitaiteilija tai ehkä saksalainen tekoripsiin erikoistunut kaunotar!!!
Saattapa olla hyvin nuorelta näyttävä valokuvaaja Abu Dhabista tai joku muu minulle täydellisen oudosta elämäntyylistä ja "taidelajista" innostunut nuori ihminen vaikkapa "kuusta". Miksi ihmeessä nämä nuoret kummajaiset klikkasivat sydämen piirrokselleni?
No, muut kuviani useimmiten seuraavat ovat joitakin harvoja tuttujani. Pari, kolme entistä, mutta selvästi itseäni nuorempaa työtoveria  tai omaa perhettä ja sukua. Ymmärrän, ettei juuri kukaan ikäiseni ole ajatellutkaan laittavansa kuviaan instagramiin eikä ikinä avannut omaa tiliä. Kuten vielä vähän aikaa sitten minulla itselläni ei useimmilla tutuistani ole käsitystä koko Instagramista, eivätkä he siis mitenkään vahingossa voi osua näkemään kuviani. Mutta nämä satunnaiset kuviani fanittaneet ympäri maailmaa elelevät nuoret ihmiset eivät varmasti osaa kuvitella näpäyttävänsä tykkäystä tai lähettävänsä emojia tai tekstiä OMG This is so cute, tämmöiselle piirtelevälle vanhalle höppänämummolle jossain  kaukana Pohjan Perukoilla.  Suomessa, jota tuskin osaisivat kartalle sijoittaa. Tämmöiselle kylmää viimaa kaihtavalle , pitkät päivät tai unettomat yöt yksikseen tupansa lämmössä piirtelevälle  pian 75 vuotta täyttävälle Mummulle.  Tuskinpa osaisivat kuvitella tämmöistä ihmistä edes olevan olemassa, ei ainakaan Instagramissa. OMG.

Minua jokainen tämmöinen tykkäysnäpytys huvittaa aivan "sairaasti". Kuulunko siis joukkoon??????Elänkö samassa maailmassa? Totta ihmeessä haluan kuulua. Awesome!. see me, here I am.

" He is awesome,I adore this"꘩

Kukapa olisi uskonut!!!!