Ihania makuja

Kun ihmislapsi syntyy tähän maailmaan, hän tarvitsee kasvaakseen ja kehittyäkseen ravintoa. Ensimmäinen maku on se maito, jonka hän ahnaasti imee äitinsä rinnasta. Sen tiedetään olevan parasta ravintoa, vaikka tietysti on mahdollista selvitä ja kasvaa terveeksi  myös teollisesti valmistetuilla äidinmaidon vastikkeilla, mikäli  imetys ei onnistu. Ensimmäisten viikkojen aikana monen pikkuisen vatsassa kuitenkin kipristelee ja kupruilee ikävästi, niin että itkettää  sekä vauvaa, että melkein vanhempiakin. Pienen  olo on  tuskaisa eikä mistään tunnu olevan apua.Koko perheen  hyvinvointi pyörii koliikkioireitten kanssa painiessa. 

Vauva varttuu ja on aika alkaa maistella muitakin ruoka-aineita . Voi miten ihmeellisiä makuja sitä voikaan suuhun tulla! Naama kippuralle ja ponteva sylkäisy ulos :hyi, hyi.Ei tämmöistä tähän suuhun.Ja taas jotain uutta ja eri makuista, mutta kas vain, tässä taitaa ollakin jotain ideaa. Suu ammolleen, tätä  voisi saada lisää. 
Jo aika pienestä pitäen ihmiset ovat yksilöllisiä makujen suhteen. Toiset ovat kovin pidättyväisiä, suorastaan epäluuloisia maistamaan uusia makuja. Jotkut taas tuntuvat olevan kuin luotuja seikkailemaan erilaisten makujen maailmassa  jo aivan pikkulapsi-iästä lähtien.
Oma poikani oli tämmöinen seikkailijaluonne, vaikka toisaalta nauttikin äidinmaitoa ihan isoksi pojaksi. Päiväkodin tädit ihmettelivät, että tunsivat tuoksahduksen valkosipulista,vaikka poika oli vielä vauvalassa. Eikä ihme, sillä hänen herkkuaan oli maistella  sormin tuoresalaattia, jossa oli aimo annos puserrettua valkosipulia mausteena. Salaatin ainesosat olivat varsin vahvoja : hienoksi raastettua porkkanaa, kurkkua, paprikaa, purjoa, omenaa ja joskus roomansalaattia öljykastikkeella aikuisten makuun maustettuna. 

Minun oli vaikea ymmärtää, että kaikki  lapset eivät olisi syöneet kasviksia ja mausteisia makuja, kun omassa keittiössäni ei ollut sellaista, mikä ei olisi maistunut. Oli kumminkin pakko uskoa, että lapset ovat erilaisia ihan niinkuin aikuisetkin. Toisten makuaisti nyt vain on erilainen kuin omani. Enkä ole itse päässyt mitenkään päättämään asiasta, että minä ja lapseni olemme tämmöisiä  monenlaisten ja monien mielestä pahojenkin makujen ystäviä, yhtä vähän kuin olemme voineet päättää sitä, että pidämme enemmän musiikista kuin urheilusta.Erilaisiksi synnytään, se on varma.

Kun itse olin pikkutyttö, ihailin kovasti isääni ja uskoin hänen tietävän kaiken.Niimpä, kun isä ei pitänyt sienistä, en minäkään. Isä ei liioin ollut kalaruuan ystävä, ei pitänyt sillistä tai silakasta. Siis en minäkään. Äitini sensijaan piti paljon noista kaikista. Vasta aika isona tajusin ,ettei ehkä kannatakaan peesata kaikessa isäni mielipiteitä siitä mikä on herkkua. Huomasin, että monet äidin herkut ne vasta hyviä olivatkin. Koulutyttöikäisenä minuun iski ruuanlaittokärpänen, enkä ole koskaan parantunut tästä tartunnasta. Jo kauan ennen kuin ruuanlaitosta tuli tämmöinen trendikäs harrastua, mitä se tänä päivänä on, olin lumoutunut keittokirjoista ja eri maitten tarjoamista lisistä suomalaiseen makuperintöömme. Rakastan erityisesti Vähän-Aasian, Libanonin,Turkin, Kreikan ja   Pohjois-Afrikan makuja ruuissa. Yrttien, hedelmien, pähkinöitten, vihannesten  ja mausteitten yhdistäminen värikkäiksi ruuiksi  kaikki makujen puolet mukaan otettuina, on minusta elämän suuria iloja , aistien juhlaa, ihania makuja, lämpöä ja ikiaikaista sivistystä. 

Mausteitten värikäs hehku, tuoksujen ihanat nenää ja sielua hyväilevät aromit, juuresten,vihannesten ja hedelmien maalaukselliset muodot ja väriloisto saavat minut hullaantumaan ja iloitseman elämästä, vaikka olisin hetki aikaisemmin ollut väsynyt tai onneton .On hienoa, että voin omassa keittiössäni kokea koko maailman maut.Toisaalta ymmärrän myös vanhojen perinneruokien ja  lähiruuan arvostuksen nousun . En ole valmis uhraamaan toista toisen hyväksi . Olen iloinen, etten ole allerginen tai  syntynyt  suppean ruokamaun omistajaksi, joka ilahtuisi vain kinkusta , lenkkimakkarasta ja Turun sinapista. Olen mielelläni tämä monenlaisista  ruuasta nauttiva kokeileva kokki, vaikka  siinä kylkiäisenä on sitten  liikaa kiloja kerääntynytkin.Se tuntuu olevan monen ruuanlaitosta nauttivan heikkous ja ongelma.
Tuttavani sanoivat joskus, että pojastani kasvaa varmaan sellainen  surkuteltava  suomalaismies, joka aina haikailee äidin keitoksia , eikä osaa arvostaa vaimonsa keittotaitoa. Erehtyivät pahasti kaikki .Kävi niin hienosti, että minua on siunattu miniällä, joka on yhtälailla kiinnostunut ruuanlaitosta , on taitava ja ennakkoluuloton.Meitä kaikkia yhdistää paitsi rakkaus toisiimme , myös  rakkaus hyvään  ruokaan, jännittäviin makuihin, tuoksuihin ja ruuan kauneuteen .Saan iloita uusista ja minulle ennestään tuntemattomista ruokalajeista nuorten kokatessa yhdessä minulle heillä vieraillessani. Saan tuntea olevani hyvä äiti, kun tarjoilen heille omia herkkujani ja huomaan niiden maistuvan.  Odotan suurella uteliaisuudella aikaa, jolloin  pikkuinen Irina tyttönenkin  saa kokeilla ensimmäisiä  elämyksiään laajemmassa makujen maailmassa  äidinmaidon täydennykseksi .

 Ruoka on  paljon muutakin kuin vain välttämätön ravinnon saanti . Se on ihmisen oikeus nauttia luonnon ihanista antimista ja seurustella ja viihtyä yhdessä  toisten lajitoveriensa kanssa rauhassa ja yhteisymmärryksessä.Valitettavasti tämäkään oikeus ei kuulu tasapuolisesti   kaikille maailman ihmisille. Tiedän hyvin, että syön ihan liian suuren osan maailman tarjoamasta ravinnosta samaan aikaan kun moni jää  lähes  kokonaan ilman.  Minun mielipiteeni ruuan ihanuudesta ja yltäkylläisistä elämyksistä alkaa tuntua rienaavalta,  jos päästän itseni ajattelemaan miljoonien ihmisten  todellista tilannetta  tänäkin päivänä . Maailmassa  nähdään  nälkää, kuollaan aliravitsemukseen eikä koko elämän aikana syödä ainoatakaan ateriaa tai välipalaa vain siksi, että se nyt sattuu olemaan lempiruokaa. 
  Ja tässä minä mässäilen sanoilla ja mieliherkuillani, kunnes taas on aika kolistella jääkapin ovea ja miettiä, mitä kaikkea hyvää  taas nauttisinkaan.