Aika aikaa kutakin

Myöhään eilis-iltana ymmärsin yhtäkkiä, että evakkoretkeni onkin jo  uhkaavasti lopuillaan, vaikka jossain vaiheessa se oli tuntunut jatkuvan loputtomiin. Ja niin vain kävi, että sain kehitellyksi käänteisen stressin. Nyt aiheena kotiinpaluu, kun kaksi kuukautta sitten valvoin öitä jännittäessäni etukäteen näitä viikkoja poissa kotoa. Ankarimmaksi stressi kasvoi silloin, kun mietin, miten selviän tavaroitten pakkaamisesta sekä mukaan, että  kotona suojaan pois remontin tieltä. Kaikki kumminkin tuli jotenkuten ajoissa kuntoon. Pääsin lähtemään matkaan ja sitten olo vähitellen helpotti ja unikin alkoi maistua tilapäiskodissa.

Nyt on kaksi kuukautta kohta kulunut ja kotiin matkaavat tavarat pitää olla kasassa ja valmiina lähtöön ylihuomenna aamulla.Viime yön tunteina, kun stressitaso taas oli senverran noussut, että esti kunnollisen nukkumisen, tuntui aika helpolta ajatukselta koota runsaat, naurettavasti liiankin runsaat tavaramääräni paluumatkalle. Nyt ahdistusta aiheutti kaaos, jonka tiedän kotona odottavan. 

Kiireessä kasattu ja röykkiöihin peitelty tavarapaljous pitäisi jotenkin saada siirretyksi takaisin paikoilleen. Koko kotia verhoava hienonhieno porausten aiheuttama pölyvaippa pitää kuitenkin saada ensimmäiseksi imuroiduksi ja pyyhityksi ennenkuin elämä voi tuntua viihtyisältä ja ilma turvalliselta hengittää. Se vaatii voimia ja vie aikaa.

Aika on kummallinen juttu. Se ei ole suinkaan aina samanpituista, vaikka sitä mitataankin muuttumattomilla ajan yksiköillä, sekunneilla, minuuteilla, tunneilla. Aikaa on joskus liikaa, usein liian vähän. Jokainen tietää kuinka piinallisen totta on lause: odottavan aika on pitkää. Joskus raskaina odotuksen ja pelon täyttäminä minuutteina ne ovat venyneet niin pitkiksi, että viisikin minuuttia on ollut kuin tuntien kärsimys.Yhtä todeksi olen  kokenut lauseen ajan lentämisestä tilanteessa, jonka olisin toivonut jatkuvan pitempään. Aika on rahaa, sanotaan ja joskus se on liiankin totta. Asiat pitäisi osata tehdä aina hyvissä ajoin, eikä oikeastaan koskaan ole varaa tuhlata aikaa. Entisaikaan neuvottiin ottamaan ajasta vaarin, eikä silloin kyllä  tarkoitettu vanhaa ukonköppänää kumppaniksi otettavaksi.


Näinä kuluneina viikkoina poissa kotoa minulla on ollut monena päivänä päinvastainen ongelma kuin useimmilla ikätovereillani: ihan liikaa joutilasta aikaa, ihan liian vähän järkevää puuhaa. Ainakin jos on uskominen useimpien eläkeläisten vakiovalitusta tavattomasta kiireestä. Minulla ei todellakaan ole ollut kiirettä mihinkään. Vaikka olen puuhastellut kaikenlaista jonninjoutavaa ajankulua tai ajanvietettä, niinkuin  tavataan sanoa, olen silti välillä suorastaan yrittänyt tappaa aikaa. Sepä ei ole onnistunut. Minusta välittämättä se vaan on jatkanut mateluaan verkkaisesti eteenpäin.

Mutta annas olla kun tästä ollaan päästy viikonloppuun ja olen kotona siivousurakkani keskellä! Enköhän vaan ala manailla kiirettäni ja toivoa, että aika riittäisi saada kaikki valmiiksi, ennen kuin pikkuinen vieraani saapuu ensivierailulleen. Sitten tämä odotettu ja toivottu vierailu taas varmaankin lentää ohi semmoisella vauhdilla, että tuskin olen ehtinyt pysähtyä nauttimaan vauvan tuoksusta ja hymystä, jonka naamani toivottavasti nostaa hänen suupieliinsä ja sikuriaisiin silmiinsä, kun jo tekevät poislähtöä. Siinä kohdassa aika saisi taas mielellään hidastaa ja oikein jarrutella juoksuaan. Pari päivää kuluu varmasti ihan liian äkkiä. 


Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin. Täytyy opetella lukemaan oikein ajan merkit ja elää ajassa mukana.Niin se on. Kuulostikohan tuo jotenkin kokoomuspuolueen vaalilauseelta? Haluan nautiskella tästä joutilaasta ja laiskotteluun luvan antavasta elämänvaiheesta niin hyvin kuin mahdollista. Ainainen kiire ja touhotus on minusta suorastaan rikos vanhenemista vastaan. 

"Ajasta aikaan kestävinä" ,  egyptiläiset säilöivät sisäelimet, maksan ja sydämen pieniin saviruukkuihin  hautoihinsa .   vesiväri 2013