Kun ihminen on ikääntynyt, kuten minäkin jo olen, huomaa enenevässä määrin muistelevansa menneitä aikoja. Ajatukset hyppivät omituisesti ja ilman kummempaa syytä juhannuksiin, jouluihin ja muihinkin erityisiin päiviin joskus vuosikymmenet sitten. Kuvia pulpahtelee yllättäen muistin sopukoista. Yhtäkkiä vain huomaakin muistelevansa jotain tiettyä juhannusta vuosikymmenten takaa ja hämmästyy omia muistojaan, niiden moninaisia tunnelmia kuin katsoisi vanhaa elokuvaa.
Varsinkin näin käy, jos on aikaa olla yksin omassa rauhassaan ilman paljoja ulkoisia virikkeitä tai muitten ihmisten seuraa. Minulla on nyt ollut tämmöinen hiljainen keskikesän juhla, ei mitään tavanomaisia juhannuksen rituaaleja. Ja varsinkin kun sääkin on ollut kaikkea muuta kuin hymyilevä kesäsää.On ollut oivallinen tilaisuus antaa muistojen tulla ja palauttaa mieleen toisenlaisia juhannuksia elämäni varrelta.
Lapsuuden juhannuksista dramaattisin, järkyttävin ja siksi syvälle mieleen porautunut juhannus oli se, jolloin tätini aviomies hukkui humalaisten venehaverissa juhannuksen aatonaattoyönä . Monta tuttua miestä lähti kotimme rannan tuntumasta rehvakkaina metelöiden pienehköön moottoriveneeseen ahtautuneena ja melkoisessa humalassa kaikki. Sisareni oli kuulemma tokaissut ikkunasta lähtötilannetta seurattuaan, että noista vielä joku hukkuu. Niin sitten kävikin. Jostain humalaisten aivojen neronleimauksesta eniten humalassa ollut oli keskellä järvenselkää noussut äkillisesti seisomaan raskaassa lastissa syvällä uineessa veneessä. Äkillinen liike sai veneen pahasti kallistumaan, reuna hörppäsi vettä ja koko äijäporukka oli veden varassa.Yksi joukosta oli uimataidoton , toinen vain heikosti uimataitoinen, mutta molemmat älysivät tarrata kiinni veneen laidasta ja pelastuivat. Joukon paras uimari oli tätini mies, joka huolehdittuaan ensin, että toiset häntä huonommat uimarit selviävät, olikin yhtäkkiä hävinnyt näkyvistä. Kukaan ei tiennyt miksi ja missä vaiheessa hän oli painunut pohjaan. Oliko saanut krampin tai uupunut sittenkin, jää tietämättä.
Seuraavana aamuna kotiimme tuli tieto onnettomuudesta.Aikuisilla oli juhannuskiireensä ja työnsä hoidettavana. Minä olin vielä lapsi, mutta minut lähetettiin tätini seuraksi aattopäiväksi. Päivästä tuli pitkä ja tuskainen. Tätini kulki ikkunasta toiseen tähyillen järvelle, huokaili raskaasti, ei itkenyt vaan toisteli hiljaa itsekseen: "Ei sitä vaan näy ei kuulu". Koin olevani kuin jonkunlainen vartija, jonka tehtävä oli tarkkailla, ettei tätini epätoivo käy ylivoimaiseksi. Se oli loputtoman tuntuinen päivä. Vasta illalla minut vapautettiin tästä ahdistavasta virastani, kun joku aikuinen tuli tilalleni.
Juhannuspäivänä istuin tuntikaudet helteessä jännittämässä sukeltajan yrityksiä löytää hukkunut. Muistan elävästi sisäisen puistattavan vilun tunteen, joka värisytti minua aina kun sukeltaja nousi pintaan. Ja kuitenkin päivä oli hyvin kuuma. Miksi minun piti ängetä paikalle, mitä odotin näkeväni? Kauhistun, kun huomaan oman sairaan uteliaisuuteni, haluni kokea ennenkokematonta kauhua, jos ruumis olisikin löytynyt ja nostettu ylös!Mistä ihmiseen syntyy tämmöinen inha halu tirkistellä ja kauhistella? Olin vain vähän toisella kymmenellä. Ihmettelen myös, miksi vanhempani antoivat minun mennä paikalle muiden uteliaitten sekaan?
Toinen aivan erilaisen tunnelman juhannus, paljon miellyttävämpi kaukainen juhannusmuisto. Jostain syystä sekin tänään hypähti mieleeni kovin selkeänä, kuin olisi vasta hiljattain koettu: vuoden 1978 juhannus. Silloinkin oli viileähkö ja sateinen sää kuten tänään. Ei kuitenkaan näin surkean kylmä. Vielä aattoaamuna oli sen verran poutaa, että joimme aamukahvin ulkona kalliolla Korppoon upeassa kesämaisemassa. Iltaa kohden raskaat pilvet kerääntyivät ja alkoi sataa tihuuttaa. Alkukesä oli ollut todella upea, välillä jopa helteinen. Olin saanut hienon vanhan kannakselta siirretyn hirsihuvilan kesäpaikakseni erikoisen onnenpotkun seurauksena. Mutta sitäkin suurempi onnenpotku oli kohdannut minua vain runsas viikko ennen juhannusta, kun minulle oli selvinnyt yllättävä tieto: minusta on tulossa äiti, olen raskaana.
Juhannuksena asia oli vielä niin tuore, etten ollut sitä kunnolla pystynyt sisäistämään. En juurikaan harmitellut kehnoa säätä, sillä sisäinen ajatusmaailmani oli nyt keskipisteessä. Kävelimme erään huvilalle juhannusvieraaksi tulleen naisystäväni kanssa tuntukaudet alkuyön hämärässä pitkin hiljaisia teitä ja polkuja. Sataa tihuutti kevyen kevyttä sadetta, joka ei tuntunut ikävältä. Nautimme hiljaisuudesta, alkukesän tuoksuista, vihreydestä ja merilintujen äänistä.Puhuimme elämän järjestämistä ihmeellisistä ja odottamattomista käänteistä. Yritimme kaavailla tulevaisuuttani. Ystäväni oli eronnut, poikansa kanssa yksin elävä, mutta toivoi vielä löytävänsä uuden rakkauden elämäänsä. Hän halusi kokeilla juhannusyön taikaa ja kokosi vaadittavat seitsemän kukkaa tyynynsä alle nähdäkseen unessa tulevan sulhonsa. Minulle riitti kutkuttava ajatus, että se olisi viimeinen juhannus, jolloin olisin vain minä yksin. Seuraavana juhannuksena minulla olisi pieni oma ihminen jakamassa elämääni. Olisinko onnellisempi kuin tänään? Kaikkia juhannustaikoja ihmeellisempi taika kasvoi ja kehittyi sisälläni ilman, että voin itse siihen mitenkään vaikuttaa. En juuri saanut unta noina alkukesän öinä, kun kovin monet kysymykset täyttivät mieleni. Se oli kesä, joka on ikimuistoinen, elävänä muistissa säilyvä, erilainen kuin kaikki muut. Oli monenlaista huolta, mutta vielä enemmän iloista ja jännittynyttä uuden odotusta.
Tänä juhannusyönäkin ajatukseni vaeltavat yllätysvauvaan, josta ensin kasvoi pikkuinen poika , sitten iso poika ja vihdoin aikuinen mies. Tänä juhannuksena hän on oman pikkuisen tyttönsä isä. Enkä minä ole tosiaan koskaan enää ollut ihan yksin juhannuksena, sillä ajatuksissani he ovat koko ajan mukanani olipa arki tai juhlapyhä.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti