Milloin olen viimeksi saanut oikean henkilökohtaisen yksityiskirjeen? En edes pysty muistamaan . Kaikki semmoinen posti kulkee nykyisin sähköpostina. Hyvin usein myös sähköinen kortti hoitaa onnittelut. Jopa joulukortit ovat vuosi vuodelta vähentyneet. Ymmärrettävää kyllä, olenhan itse lopettanut joulukorttien lähettelyn yli kymmenen vuotta sitten. Vain muutamat uskollisimmat ystävät, jotka rakastavat korttien lähettämiseen liittyvää tunnelmaa, jaksavat laittaa myös minulle korttinsa vuosi vuoden jälkeen, vaikkeivat saa vastaavaa iloa minulta.
Kovin harvinaiseksi jäävät varmaan kaikkien ihmisten saamat, kenties ihan käsinkirjoitetut kuulumisista ja voinnista kertovat kirjeet. Eilen kuulin yhdestä tämmöisestä yllätyskirjeestä, joka ilahdutti minuakin, vaikken ollut vastaanottaja. Minulla on 86-vuotias ystävä, entinen opettaja, todella hieno ja rakastettava vanha lady. Hän kertoi saaneensa kirjeen, joka oli aikamoinen yllätys, tervehdys vuosikymmenten takaa. Kaksi hänen tyttöoppilastaan kaukaa hänen opettajataipaleensa nuoruusvuosilta Itä-Suomen pikkuiselta kaksiopettajaiselta koululta oli tavannut ja muistellut omia kouluvuosiaan . Siinä olivat alkaneet puhua heille kovin rakkaita ja hienoja muistoja mieleen nostavasta ensimmäisestä opettajastaan Airista. Vieläkö mahtaa olla elossa? Kuinka vanha hän nyt olisikaan? Jos elää, missä päin Suomea mahtaa asua? Semmoisia mietiskelivät jo itsekin ikäihmisiksi ehtineet naiset. Mutta kun eletään nykyaikaa, ei tarvitse jäädä vain miettimään, vaan jos on riittävän tarmokas, voi myös etsiä vastauksia. Eipä aikaakaan, kun olivat selvittäneet entisen opettajansa osoitteen. Mutta ehkä eivät olisi arvanneet, että tämä aikanaan edistyksellinen opettaja on samanlainen vielä ikäihmisenä, omistaa sähköpostiosoitteen ja käyttelee tablettiaan ja kuuluu face-bookiin.. Silloin kauan sitten hän alkoi opettaa englantia radion kielikurssin avulla, vaikka asuivat Suomen itärajan tuntumassa syrjäisellä pikkukoululla.Luulen, että naiset olisivat iloisesti yllättyneet, jos olisivat tavanneet opettajansa nyt ihan "livenä".
Kun olivat siis saaneet osoitteen selville nämä varttuneet oppilaat tekivät semmoista, mikä on mielestäni tosi fiksua ja ihailtavaa. He eivät vain tyytyneet keskenään ajattelemaan lämmöllä ja kiitollisuudella hyvää opettajaansa, vaan tarttuivat kynään ja paperiin, kirjoittivat kiitoksensa ja kauniit ajatuksensa ja toimettuivat ihan saamaan kirjeen postiin asti . Mikä upea teko - ilahdutti vielä minuakin, joka sain kuulla ja jakaa Airin, vanhan ystäväni ja kollegani saamaan tervehdyksen . Melkein kuin olisin itsekin saanut siitä osani, vaikken olekaan tuommoista kiitosta saanut oppilailtani ( en kai ole edes ansainnut!!). Mielestäni niin kovin harvoin kerromme ihmisille suoraan itselleen, että arvostamme heitä, että ovat olleet meille tärkeitä ja lahjoittaneet hyviä kokemuksia . Miksi on tavallisempaa kuulla ja antaa negatiivista palautetta ? Syyllistyn itsekin paljon useammin tekemään negatiivisen arvion asioista kuin näkemään kaunista ja hyvää ympärilläni tai ainakaan sanomaan sitä ääneen .Niinkuin muuttuisin siitä jotenkin "epäilyttäväksi", jos kehun julkisesti . Eikö ole ihan nurinkurista? Vain vauvoille on lupa leperrellä ja sanoa ihania sanoja.Miksei muka aikuisille?
Tälle samalle Airi-ystävälleni on posti kerran aikaisemminkin järjestänyt mainion yllätyksen. Hän kuuluu ikäluokkaan, joka kävi oppikoulua ennen sotia ja kirjoitteli silloin kirjeitä saksankielellä unkarilaiselle koulupojalle Savonlinnasta, koulukaupungistaan. Jossain vaiheessa kirjeenvaihto oli syystä tai toisesta tyrehtynyt .Tuli sodat ja Unkarista kommunistinen valtio. Kumpikin vanheni tahoillaan, eikä varmaankaan enää muistanut kouluaikojen heiveröisiä kirjeystävyyksiä.
Joskus 1970-luvulla Airi oli käymässä entisessä kotikaupungissaan postissa, kun virkailija tunnisti hänet ja kysyi oliko hän tyttönimeltään Se ja Se? Olipa kyllä. Täällä olisi jostain syystä hukkaan joutunut vuosikymmenten takainen kirje jossakin tallessa. Kirje löytyi ja osoittautui olevan Josefilta, unkarilaiselta kirjeystävältä . Kirjeen matka oli kestänyt noin 40 vuotta postituksestaan tähän hetkeen hänen käteensä asti. Mutta Josef sai kuin saikin vastauksen. Tästä vastauskirjeestä syntyi perheitten välille uusi yhteys ja uusi ja entistä todempi ystävyys, tosin käytännön syistä syvemmin Josefin tyttäreen. Oli helpompi kommunikoida seuraavan sukupolven kanssa, koska Josefin kielitaito oli jäänyt vähäiseksi . Se ei kuitenkaan ollut este sydämelliselle vastaanotolle Unkariin ja Airi ja hänen aikuiset lapsensa nauttivat monilla vierailuilla Josefin perheen ja aikuisten lasten ystävyydestä . Kirjeillä voi olla kauaskantoiset seuraukset .
Mutta kuinkahan kauan meillä on edes posteljoonien virkoja? Saako kukaan enää paperille kirjoitettuja rakkauskirjeitä ? Miksi kerran kiukuspäissäni hävitinkään ne harvat omat rakkauskirjeeni, jotka joskus olin sydän pompottaen avannut ja säilyttänyt? Onko jäljellä yhtään kirjettä äidiltä tai isältä?Lukisin mieluusti oikeita kirjeitä minulle tärkeiltä ihmisiltä vaikka kaukaa menneisyydestä.
Posti kulkee , Kusti polkee, niin se oli silloin joskus ennen.Entä nyt? Sähköpostia. Kiva, että edes sitä, mutta siitä ei jää mitään jäljelle, vaan se häviää bittiavaruuteen.Odotan kirjeitä, kaikenlaisia kirjeitä.
Pikkuruisesta, 1950-luvun mustavalkoisesta valokuvasta laadittu tietokonepiirros
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti