Kotona ja kokonaisena

Tänään on tiistai, joten lasken nukkuneeni kotonani jo viisi yötä evakkoretkeltäni kotiuduttuani. Mutta vasta tänä aamuna koin herääväni tavanomaiseen olotilaani omasta sängystäni ja oikeasti omana itsenäni. Olin nukkunut hyvin, eikä tullut mieleeni enää ihmetellä, missä olen, mitä on tapahtunut, kuka olen. Sillä semmoisia ajatuksia oli ihmeesti  pullahtanut tajuntaani tätä edeltävinä aamuina herätessäni.

Olen siis jälleen kotona ja kokonaisena. Luulen, että minulle oli käynyt kuin sille Väli-Amerikan intiaaninaiselle, josta luin Hannu Väisäsen mainiossa pieniä juttuja sisältävässä kirjasessa Apupata.
Nainen oli joutunut jättämään kotinsa ja tullut laivalla Eurooppaan. Le Havren satamassa hän jäi istumaan matkatavaroittensa päälle kykenemättä jatkamaan matkaansa. Miksi? Koska hän odotti, että hänen sielunsakin ehtisi saapua perille asti. Se oli jäänyt jälkeen ja hän tunsi olevansa vielä puolikas, ei kokonaan siellä eikä täällä. 

Minulla oli täsmälleen samanlainen oudon puolittunut olo monena päivänä. Olin kotona, olin iloinen ja huojentunut, mutta samalla vielä jotain vailla. Koti tuntui vieraalta, suunnat olivat hukassa. Varsinkin ikkunain takana olevat näkymät eivät olleet vielä asettuneet ympärilleni turvallisesti ja tutusti niinkuin niillä on ollut tapana olla. Tavallaan nautin kotini näkymistä, rakkaista maalauksistani, vanhoista tavaroistani ja niiden asettelusta paikoille, joita olin mielessäni suunnitellut viikkokausien ajan. Mutta koko ajan oli myös outo vierauden tunne, joka vasta tänä aamuna oikeastaan oli haihtunut. Aamukahvi oli taas semmoista, mihin olen tottunut. Hidas, nautinnollinen lehdenluku ja radion musiikki taustalla. Ei enää yhtään  pakottavaa ajatusta siivouksen tarpeellisuudesta. Koti on tässä ja minä sen rauhasta nauttiva asukas, ehjä ja sielunsa takaisin saanut. Olin nukkunut yöni ilman kipuja ja stressaavia ajatuksia. Olin nauttinut oman sänkyni mukavuudesta ja vanhan paksun silkkitäkkini hautovasta ja raskaasta lämmöstä tänä omituisen viileänä kesäkuun viimeisen päivän yönä.

Tiedän, että on ihmisiä, jotka pystyvät mukautumaan aivan helposti elämäntapaan, jossa liikutaan paikasta toiseen, jopa aikavyöhykkeeltä toiseen, ilman mitään ongelmia, nukkumisvaikeuksia tai sielun hukkumista matkan varrella. On ihan sama missä on nukkumassa, kunhan on vuode ja peitto päällä. Seinät voivat kuulua kenelle tahansa, maisema ikkunain takana saa olla outo ja kummallinen. Entinen mieheni on näitä reissumiehiä, joille koko maailma on yhtä lailla kotia. Nuorena hänen mottonsa oli: missä kolme yötä, siellä koti. Vielä nykyäänkin hän tarttuu vaivatta reppuunsa ja lähtee kolkuttelemaan yöjunalla halki Suomen vain osallistuakseen johonkin yhden päivän kestävään kiinnostavaan tapahtumaan. Tai hän haluaa viettää kolme kuukautta reissaten pitkin Väli-Amerikan maita ja vaikka  halki koko Kanadan. Ilmeisesti hänen sielunsa ennemminkin vaatii päästä reissuun ja  alkaa uikuttaa paikoilleen juuttumisen pelossa. Ihmiset ovat erilaisia niin monilta ominaisuuksiltaan. On meitä
kotikissoja kuin myös ikuisia muuttohaukkoja. Ja hyvä kai niin, kunhan kukin saa pitää omat mieltymyksensä.