Mahtuuko rakkaus-sana jokaiseen suuhun?

Tänään on toukokuun viimeinen päivä, mikä useimmiten mielletään koulujen päättäjäispäiväksi. Suvivirsi on laulettu ja todistukset on saatu kuitenkin jo eilen, sillä tosiasiassa koulujen lukukausi päätetään aina viimeistä päivää lähimpänä olevana lauantaina. Joskus se voi sattua myös kesäkuun ensimmäisiin päiviin.

Minulla oli eilen tilaisuus osallistua ylioppilasjuhliin. Kyseessä oli poikani serkun juhlapäivä. Edellisistä lakkiaisista kohdallani onkin vierähtänyt melko kauan, jos ei lasketa kaksi vuotta sitten osallistumistani oman yo-luokkani ylioppilaaksitulon 50-vuotisjuhliin vanhassa opinahjossani Kiiruun koulussa. Meistä tuli silloin ns riemuylioppilaita. Eilen, kesken juhlien, ihan yllättäen muistin haikeudella ja hämmästyksellä, että tasan 50 vuotta sitten olin saanut käteeni paperit, jotka todistivat minun "valmistuneen" päteväksi opettajaksi kansakouluun. Laitoin sanan valmistuneen sitaatteihin, sillä valmistuminen oli kyllä valovuosien päässä tuosta päivästä. Mahtoiko olla oikein tapahtunut vielä vuonna 2003, jolloin taas samalla päivämäärällä juhlin. Nyt työurani lopettamista, siirryin eläkkeelle "täysinpalvelleena", mutta kai edelleen hiukan epäpätevänä opettajana. Joskus näen vieläkin lievästi surullista ja painajaismaista unta, jossa pähkäilen, olenko ollenkaan pätevä, kaikki kurssit suorittanut opettaja, vai olenko jotenkin huijari ja epäpätevä. Sitten herään huojentuneena, ettei semmoista enää pidä surra.

Kaikista juhlista, joita olen tässä toukokuun viimeisen päivän kohdassa eläissäni viettänyt, eiliset olivat puitteiltaan ja väkimäärältään suurimmat. Omat lakkiaiseni kauan sitten olivat toki merkittävät niin itselleni kuin vanhemmilleni, mutta niitä juhlittiin kovin vaatimattomasti nykyjuhliin verrattuna. Naapureille ja sukulaisille tarjottiin kakkukahveja ja äiti yritti pitää saavillista harvinaisia ruusuja niin pitkään elossa kuin mahdollista. Saamani lahjat olivat jotain pientä ja vaatimatonta, eikä siinä ollut mitään ihmettelemistä. Ei kukaan niissä juhlissa läsnäolleista olisi edes osannut kuvitella nykyjuhlien tyylisiä pitoja, saati sitä sata-eurojen pinoa valtaisalla lahjapöydällä ruusutarhan keskellä, mikä eilisellä juhlapaikalla oli esillä. Poikani lakkiaiset olivat minulle suurimman ilon ja ylpeyden aihe, mutta kuinka vaatimattomasti niitäkin meillä juhlittiin.Tunnelma oli kyllä lämmin ja minulle ne toki ovat olleet elämäni tärkeimmät ja eniten iloa tuoneet lakkiaisjuhlat. 

Eilistä juhlan sankaritarta oli onnittelemassa paitsi hänen omin perheensä, sulhasensa ja sukunsa, myös toinen, suurensuuri yhteinen perhe, johon hän on kuulunut syntymästään saakka yhtenä tärkeänä ja rakastettuna jäsenenä.Tämä perhe muodostuu helluntaiseurakunnasta, jossa keskeisessä roolissa hääräävät koko perhe ja erityisesti musiikkia tarjoilevat taitavat kolme sisarusta. Jokainen iso perhejuhla on myös tämän isomman yhteisen perheen juhla. Sitä vietetään yhdessä syöden, musisoiden, kiittäen ja julistaen. Eilinen "perheyhteisö" taisi olla kooltaan lähemmäs sata eri ikäistä ihmistä parhaimpiinsa pukeutuneina ja sydämellisesti toisiaan halailevana ja laulavana joukkona. Minulle, joka en "kuulu" joukkoon saman uskon yhdistämin sitein tämmöinen tilaisuus on hämmentävä, mutta kylläkin voimakkaasti puhutteleva. Tavalliseen evankelisluterilaiseen kirkkoon löyhästi kuuluvat, usein peräti maallistuneet kaltaiseni ihmiset eivät voi missään kokea tuommoista valtavan rakkauden ja suurten tunteitten purkausta sanoissa ja halausten määrässä, ei edes oman ydinperheensä  jäsenten kesken, niin minä luulisin. Se on hivenen surullista huomata.

Kun perheen kolme kaunista ja lahjakasta tytärtä puhuivat kukin vuorollaan suurella tunnelatauksella ja tottumuksen tuomalla sujuvuudella, lauloivat ja soittivat, kertoivat toisilleen ja meille muille suuresta rakkaudestaan toisiinsa ja  tulevan eron aiheuttamasta kaipauksesta, koska juhlan sankari väistämättä joutuu lähtemään omille teilleen lapsuuskodista, en voinut olla vertaamatta itseni ja sisarteni käyttäytymis-ja ajatustapoja. Olenko koskaan edes kunnolla halannut heitä? Olenko ikinä sanonut, että ovat minulle tärkeitä ja rakkaita? Olenko sanonut äidille tai isälle rakastavani heitä? Ei, en ole. Ei kukaan heistä liioin ole minulle koskaan sanonut mitään sinnepäinkään. Olemmeko me kaikki tunnevammaisia, vai sittenkin vain köyhän ja karun lounais-suomalaisen ja vähemmän uskovaisen perheen "normaaleja" pidättyviä ja karskeja kasvatteja. Ei olla opittu hempeiksi ja tunteellisiksi. Rakkaus on meillä lähes suuhun mahtumaton sana. Sitä käytetään vasta kuolinilmoituksissa. Oikeastaan aika kornia.

Mutta ajat muuttuvat ja muuttavat kai minuakin pikkuhiljaa. Osaan jo sanoa omille nuorilleni ja varsinkin pikku-Irinalle, että ovat minulle kovin rakkaita. Äidilleni ja isälleni rakkauden osoittaminen oli tekoja ja uhrautumista, luopumista omista mieliteoistaan ja mukavuudestaan meidän lasten hyväksi.Viesti tuli toki perille.Aika aikaa kutakin. Ja talo elää tavallaan.

Rakkaus? Kiintymys? Hellyys?Intohimo? Arvostus? Suuria sanoja.