Makea juttu

En tiedä, johtuiko kohtuuttomasta kiihtymyksestä illan kahden poliittisen Tv-ohjelman johdosta, (Pressiklubi ja A-talk) vai selässä olevien pikku operaation jälkeen sinne kiristettyjen tikkien aiheuttamasta kivusta, vai kenties täytenä mollottavasta kirkkaasta täyskuusta, mutta viime yönä minulla oli selvä nukahtamisvaikeus. En millään päässyt tasaiseen uneenvaipumisen hyvään oloon, ajatukset vain jatkoivat joutavaa hyppimistään ja harhailuaan ikävällä tavalla. Oli pakko yrittää löytää hyvä asento, käännellä ja väännellä.
Lampaitten laskeminenkaan ei tuntunut pelastavalta keinolta,vaikka minulla onkin jonkun asteinen laskemisen pakko-oire (esimerkiksi kävellessäni portaissa tai kurkkuviipaleita leikatessa ja muussa samantapaisessa toiminnassa, jossa toistan jotain liikettä, käynnistyy laskeminen kuin automaatin vivusta: yksi, kaksi, kolme......
Jostain pälkähti päähäni, että koettaisin ajatella jotain hyvin helppoa, positiivista ja rentouttavaa, niin mielikin kai vähitellen tasaantuisi ja antaisi sijaa raukeudelle ja unelle. 
Mitä se mahtaisi olla? Makeita muistikuvia elämän varrelta tämän nykyhetken laman ja asenteitten ahtauden ja ahdistavan ilmapiirin vastakohdaksi.
Maistuvia, pehmeitä, suloisia muistikuvia. Seksiä? Ei, se toisi mukanaan liian monenvärisiä muistoja ja mielikuvia. 

Ja niin kävi, että yhtäkkiä huomasinkin ajattelevani monia hauskoja, kerrassaan makeita muistoja: kakkuja ja muita leivonnaisia ja kaikkea mahdollista niihin liittyvää. Kyllä tottavie riittikin paljon hauskoja juttuja, lempileivonnaisia jos minkä nimisiä ja tyyppisiä ja taas yllättäen ihan toisiksi vuosien mittaan vaihtuneita. Porkkanaleivoksia, sacherkakkua, raparperipiirakoita ja sämpylöitä. Puolukkarahkapiirakkaa, karjalanpiirakoita ja kampanisuja. Useimpiin  liittyi muistoja ja sattumuksia eri ihmisten seurassa. Loputon määrä makuja, leivonnaisia, joilla on tunnettu resepti ja joskus omia uutuuskokeiluja. Joskus myös hiukan kinkkisiä, mutta useimmiten hyvin päättyneitä kommelluksia tai vaikeuksia. 

Tässä yksi esimerkiksi : kaakunpaisto Helsingin saaristossa kesältä 1962. Olin saanut pestin kesätytöksi rouvan avuksi ja tytön seuraksi aatelisperheeseen pieneen, vaatimattomaan kalastajamökkiin saaressa. Perheen tyttärellä oli syntymäpäivä heinäkuussa ja hänen paras ystävänsä ja luokkatoverinsa oli tullut saareen kyläilemään muutamaksi päiväksi. Paronitaräiti sai yhtäkkiä idean, että Marian päivää pitäisi juhlistaa omatekoisella täytekaakulla. Mikäpä siinä, kyllähän sitä nyt on kaakkuja leivottu Suomen tuhansilla kesäpaikoilla. Mutta minusta meillä oli muutama melkoinen ongelma voitettavaksi. Ensinnäkin olisi pitänyt keksiä ennen leipomaan ryhtymistä jotain lounaaksi, sillä ainakin tytöillä ja minulla oli nälkä, koska oltiin jo iltapäivän puolella.Vapaaherratar ei ottanut kuuleviin korviinsa moista pikku ehdotusta kesätytön suusta. Ei puhettakaan, nyt tehdään kaakku! Onko meillä tarvikkeita? Löytyy munia, sokeria, vehnäjauhoja ja ihme kyllä, myös leivinjauhetta. Kuinka vanhaa se oli, no ei ainakaan siltä kesältä! Vispilä ja jonkunlainen paistovuoaksi käypä astiakin löytyy, kovan etsinnän tuloksena. Siis neljä munaa kulhoon ja vatkaamaan. Paronittaren käsi väsyy kovin pian . Kesätyttö jatkakoon - mutta, mutta kun minun pitäisi saada pieni puuhellan paistinuuni ensin riittävän kuumaksi. Sähköuunia ei ole. Sopivia puita ei puuliiteristä tahdo enää juurikaan löytyä ja käpyjen kerääminen vie aikaa. Paronittarenkin on pakko myöntää, että kaakunteko ei suju aivan yhtä hyvin kuin hän muistelee onnistuneensa joskus kauan sitten kotitalouskurssilla.
Vatkattu taikina on vihdoin vuuassa, mutta uuni auttamatta liian haalea. Ei tässä kaakkua saada kypsymään. Paronitar ei vielä lannistu, vaan keksii soittaa naapurisaareen vanhan kalastajan rouvalle Olgalle. Sopisiko tuoda kaakku paistumaan teidän uuniinnne? Sopiihan se, pannukakku joutaa ottaa jo pois. Mikä tuuri. Kaakkuvuoka koriin ja hurautus moottoriveneellä lähisaareen.Olga supsuttaa korvaani, että jospa lisäisimme salaa hiukan leivinjauhetta ja lisää jauhojakin, ettei kaakku vain lätsähtäisi. Niin tehdään.

Kaakku nousi ja paistui. Mutta kotimatka kesti kohtuuttoman kauan, koska rannassa moottoria käynnistäessäni kävi ilmi, että moottorista oli polttoaine lopuillaan. Aikamme huhkittiin, kiskottiin ja manailtiin ja lopulta kaivettiin esiin airot. Heikko menestys silläkin tavalla, matka ei juuri edistynyt. Lopulta Olga joutui hinaamaan paattimme kotisaareen, koska tuuli oli kääntynyt niin kovaksi, että soutu olisi kestänyt iäisyyden. Kaikki olivat hyvin kylmissään ja nälkäisiä kotiin päästyämme.Kaikki muut paitsi paronitar. Hän hoiti meidät tytöt vilustumasta ja valittamasta valmistamalla meille kuumat totit: rommiloraus ja sokeria kuumaan veteen. Mitä siitä, että tytöt olivat vasta yhdeksän vanhoja. Se auttoi, mutta pikkutytöt sammuivat unten maille vatsat tyhjinä. Paronitar halusi nyt vielä välttämättä täyttää kaakun kahvilla maustetulla voikreemillä, koska niin hän oli tehnyt koulussakin ja se oli ollut niin ihanaa! Myöhään illalla kaakku oli valmis. Oikeastaan minä olin saanut tehdä kaiken, mutta toki hänen ohjeittensa mukaan. Hän oli tosi iloinen ja ylpeä tekemästään kaakusta! Omituista, ettei meille kaakku juurikaan maistunut seuraavana päivänä.
Kalastaja-Olga tuli kunnon sahan ja kirveen kanssa tekemään meille lisää polttopuita ja ehdin niillä juuri saada hellanuunissa teeleivät valmiiksi ennenkuin hän lopetti urakkansa.
"Minä tykkään sinu teeleipä, kaakku - ei minä tykkä semmosesta," sanoi Olga, kun paronitar ei ollut kuulolla. Olin tyytyväinen sekä kehaisusta, että erityisesti niistä kunnollisista klapeista, joita riitti sitten ihan syksyn tuloon asti. Loput kaakusta meni roskiin, mutta mitä siitä, tulihan tehdyksi .
Muistikuva kaakunteosta on maukkaampi kuin itse kaakku, ja näin vuosikymmenten jälkeen oikeastaan ihan hupaisa. Kahvi-voi- kreemikaakkua en ole halunnut koskaan myöhemmin tehdä.