Varjelen tärkeänä mummunperintönä esinettä, jonka varmuudella tiedän kuuluneen mummun hyvin vähäisiin näihin aikoihin asti säilyneisiin tavaroihin. Mummuni eli pitkän elämänsä nykymitalla ajateltuna kovin pienen tavaramäärän ympäröimänä. Eipä pieneen tuvan ja kamarin asuntoon paljon tavaraa voinut sopiakaan, koska tilaa piti jäädä myös suuren perheen olla ja häärätä, syödä ja nukkua. Varmaan kaikki välttämätön sentään löytyi Juholan torpasta ja mummun huushollista.Olen kuullut, että mummuni oli jämpti ja taitava emäntä omassa ympäristössään. Äitini on kertonut, että mummun vakiosanontoihin kuului neuvo, ettei viimeksi hankittua vaatetta sopinut alkaa heti käyttää,vaan sen oli oltava ikäänkuin varmuuden vuoksi käyttöön otettavissa erityisen vaativan tilanteen varalle."Jos on ain korja,ei ol koskaan korja (=korea)". Mummu on kuulemma myös halunnut omistaa jotain, joka on jäljellä vielä hänen kuoltuaankin. Oli tärkeätä ajatella "et on sit huutokaupas". Ei kunniallinen ihminen voinut kuolla niin köyhänä, ettei olisi jäänyt jäljelle jotain kelvollista myytäväksi vainajan jälkeen pidettävässä huutokaupassa.Semmoinen oli tapana pitää, jotta perintö voitiin jakaa kaikille jälkeenjääneille tasapuolisesti. Olen nähnyt mummuni huutokaupasta laaditun asiapaperin. Se lienee sisareni hoivissa tallessa.Hyvin valaisevaa ja ajan realiteeteista kertovaa luettavaa.
Minä ja monet samanikäiset ystäväni olemme tulleet ikään, jossa suhteemme vuosien mittaan koteihimme kerääntyneeseen tavaraan on joutunut uuden ajatustavan kohteeksi. Tähän asti minä ja me monet olemme koko ajan kartuttaneet tavaramäärää ympärillämme. Aika surutta, mutta tietysti kukin oman varallisuutemme rajoissa olemme kuvitelleet parantavamme elämänlaatuamme, statustamme, korostaneet persoonallisuuttamme ja hoitaneet mielialamme vaihteluita hankkimalla aina ja aina jotain uutta kotiimme ja vaatevarastoomme. Nyt olemme iässä, jossa tajuaa elämän rajallisuuden, että takana päin on pidempi jakso elämää kuin edessä. On myös helppo huomata, että olemme ympäröineet itsemme valtavalla määrällä tavaraa, jota oikeastaan emme tarvitse tai jota ilmankin tulisimme hyvin toimeen. Kaapit ovat täynnä astioita, joilta ei enää juurikaan syödä tai juoda. On liikaa kaikkea, vaatteita, kirjoja, koriste-esineitä, huonekalujakin.Tavara ei tuotakaan enää samalla lailla iloa ja tyydytystä, ei tuo turvaa ja lohtua niinkuin kai joskus ennen.
Pyytämättä mieleen hiipii ajatus, että raskas ja vähän inspiroiva siivoaminenkin olisi paljon kevyempää ilman tätä tavatonta tavarapaljoutta, siirtelyä, tuulettamista ja tuskailua, mihin tuonkin saisi vielä mahtumaan. Enkä tosiaankaan ajattele:"on sitten huutokaupas".Tiedän, että kovin harva tavaroistani tuottaa iloa mahdollisille perijöilleni.Tiedän aiheuttavani kohtuutonta vaivaa ja työtä, kun kaikki tämä liiallisen keräysviettini ja turvatavaran hankintani on aikanaan raivattava pois. Voisinko tehdä sen jotenkin helpommaksi. Ei kukaan ilahdu periessään hyllymetreittäin kirjoja, jotka eivät enää kiinnosta, ovat pölyisiä ja tarpeettomia. Valtava riesa syntyy kymmenistä ja taas kymmenistä maalauksista, joita ei voi eikä halua laittaa omille seinilleen, mutta tuntuu kenties pahalta hävittääkin, kun tietää miten tärkeitä ovat olleet minulle. Voi voi. Puhumattakaan sadoista turhista kipoista ja kupeista, koristeista ja helyistä, jotka ovat löytyneet kirpputoreilta ja löytöhetkellä tuntuneet aarteilta ja tuottaneet iloa jos myöskin tehneet tarpeettomia lovia niukahkoon budjettiini. Missä on niiden hautausmaa? Kaikkein omituisinta perittävää ovat kai tuhannet sivut pienellä käsialalla kirjoitettuja päiväkirjoja. Jonakin päivänä on syytä järjestää niille reissu krematorioon, ennenkuin on myöhäistä.
Minulla on vain muutama esine, jonka voin kuvitella muuttuvan sellaiseksi, että se saattaisi kantaa pysyvää muistoa minusta ja kelpaavan tämmöiseksi viestikapulaksi kuolemankin jälkeen. Mikä sitten on se aarre, joka on tuonut minulle viestin kädestä käteen mummulta kaikkina näinä lähes seitsemänä vuosikymmenenä hänen kuolemansa jälkeen? Se on harvinaisen kaunis, ruusukuvioinen lautanen. Pohjassa on hyvin vanha arabiantehtaan leima, enkä usko, että tätä lautasta on koskaan käytetty ruokailussa. Kunto on edelleen hyvä ja se ilahduttaa minua nyt keittiön seinän koristeena. Lapsuudenkodissani sitä nimitettiin mummun pullalautaseksi ja siihen aina ladottiin pullapitkosta leikatut, herkulliset pullapalat. Hyvä ja lämmin muisto, jonka toivoisin saavan jatkopestin,kun minua ei enää ole.Lautasen muotoinen viestikapula.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti