Kaltaiselleni eläkeläiselle, joka viettää aika suppeaa sosiaalista seuranpitoa, monet lehden vakituiset toimittajat ja kolumnistit tuntuvat tutuilta, tavallaan omilta ihmisiltä, kun on vuosi vuodelta oppinut lukemaan heidän kirjoituksiaan ja ikäänkuin omaksunut heidän tapansa nähdä ja arvostaa asioita. Kun luulee olevansa itse jotain mieltä asiasta vain omasta arvostelukyvystään johtuen, voi itseasiassa olla niin, että mielipiteeni onkin lainattu lehden sivulta. Tiedän usein jo ennen lukemista, kenen toimittajan juttuun suhtaudun varauksella, kenen jutusta taas koen saavani jotain uutta tai todennäköisesti omia käsityksiäni vahvistavaa. Minulla on kirjoittajien ja toimittajien joukossa erityisiä suosikkeja, kuin hyviä ystäviä, mutta myös joitakin iki-inhokkeja.
Iltapäivälehtien suosio on varmaan vaikuttanut siihen, että myös tavallisissa päivälehdissä pitää tiiviin asian lisäksi olla jotain kevyempää, viihtellisempää sisältöä. Kukaan ei kai jaksa pelkkää maailman kaoottisuutta, ilmaston muutosta, lamaa, irtisanomisia, maahanmuuttajien ahdistuneisuutta, vihaa ja terrorin pelkoa. Tarvitaan myös urheilusivuja , mielipidekirjoituksia, kulttuuria ja sarjakuvia.
Huomaan itsessäni tämän tarpeen saada kevennystä raskaan arkirealismin rinnalle siitä, että usein käytän aikaa lehden kulttuuri-ja mielipidesivuille enemmän kuin pääkirjoitus-tai talousasioista kertoville sivuille. Usein nautin kaikenlaisesta pienestä ja huvittavasta , mitä Hesari tarjoaa otsikolla HS 50 vuotta sitten. Kai se on tämä ikäihmisten yleinen tyyli mieluusti palata omiin muistoihinsa, joka tuntuu niin mukavalta ja viattoman huvittavalta. Kuten tänäänkin:"Kukat helottavat sukissa, pöksyissä". Pahasti lonkkavikaisen naisen asennossa poseeraava, hoikka nuori nainen hajasäärin, kuten 1960- luvun muotikuvissa oli tapana poseerata, esittelee muuten paljaana polviin asti ulottuvia kukallisia villapöksyjään.
Juttu ihastelee sitä, miten elämä on vuodentakaisesta muuttunut nyt täysin upeaksi, koska "enää ei ole tarvis sonnustautua iänikuisiin lohenpunaisiin tai tummiin, raskaisiin, mummunruskeisiin, sillä kaupoista löytyy ohutta ja iloista villaa, joka ei edes suurenna tärkeitä ympärysmittoja. Nyt voi kulkea pakkasessa iloiset ruusut kukkien sukkien säärissä sekä piilossa hameen alla. Jos ei ole lämmintä alla, ei ole lämmin muutenkaan olla".
Voi miten totta ja tuttua. Itärajan talvi, joka alkoi lokakuun puolivälissä, oli vuonna 1965 lähes kestämätön koettelemus minulle, leutoon turkulaistalveen tottuneelle.Tuohon aikaan naisopettajan ei ollut tapana pukeutua pitkiin housuihin paitsi urheilutunneilla. Muuten pukeuduttiin hameeseen. Sukkahousut tai legginsit olivat vielä tuntemattomia. Säärissä oli sukat, jotka olivat todellakin useimmiten vielä ikävän ruskeita.Kylmä viima ja pakkanen tunkeutuivat ilkeästi hameen ja lyhyen ulsterin helmojen alle. Ensimmäiset kauniimmat ja ohuemmat, mutta ihanat villahousut olin ostanut juuri alkutalvesta 1965. Ne olivat ohutta mustaa villaa ja ylettyivät tosiaan polveen asti. Lahkeen alareunassa oli kaunis kirkkaanpunainen, ilkamoivan kevyesti poimuileva reunus. Ennenkuulumattoman turha koriste järkevissä villapöksyissä!
Muisto noista hienoista villahousuistani olisi ehkä painunut unohduksiin ilman pientä mukavaa lisämaustetta, joka niihin odottamatta liittyi. Kolmiopettajaisessa koulussamme meillä nuorilla opettajilla oli enimmäkseen laiskana tapanamme usein hoitaa välituntivalvontaa vain luokan ikkunasta silmäillen pihan suuntaan ja sitten kellon soidessa astua oven ulkopuolelle päästämään kiltisti jonoon asettuneet oppilaat sisälle. Näin tehtiin ainakin kylmillä ilmoilla, sillä meillä opettajilla ei ollut usein aikaa tai viiteliäisyyttä pukeutua talvivarusteisiin lyhyeksi välitunnin ajaksi. En tiennyt, että punaiset villahousujeni alaresorit vilkkuivat mukavasti näkyvissä aina kun seisoin korkeitten portaitten ylimmällä askelmalla laskemssa oppilaita sisään. Totuus housuistani ja koko olemuksestani paljastui minulle hupaisasta kuvasta, jonka kuudennen luokan taitava kuvantekijä Ahti-poika pitämäni kuvistunnin hyväksi lopuksi hetkessä taiteili. Siinä minä seistä nökötin hiukan liian lyhyissä jaloissani, korkokengissä ja viistosti levenevähelmaisessa mekossani tyytyväisenä hymyillen. Ja mekon helmoista pilkottivat iloiset villahousuni! Kuva oli hetken taideteos, kerrassaan osuva karaktäärissään,värillisistä papereista käsin revitty ja liimattu. Ymmärsin, kuinka hykerryttävää iloa se oli tuottanut tekijälleen ja lähellä istuville kavereille, kun jännitttivät milloin huomaan sen ja miten reagoin. Napakymppi kertakaikkiaan, eikä minusta ole koskaan tehty osuvampaa kuvaa. Monet vuodet kuva kulki mukanani eri muutoissa koulupaikkakunnilta toiselle. En tiedä milloin se onkuitenkin hävinnyt.Sitä suren vieläkin. Mainio muisto ensimmäisestä työvuodestani, kauniista, lämpimistä ja kerrankin muodikkaista villapöksyistäni ja lämmin muisto nokkelasta kuvantekijästä Parikkalan kyläkoulusta. Olen usein miettinyt, mahtoiko tämä lahjakas poika jatkaa ja kehittää taiteellista kykyään kouluvuosien jälkeen.Toivon,että olisi, sillä hän oli ehkä etevin oppilas kuviksessa, joita minulla oli ilo opettaa 37 vuoden urallani. Huvittavaa ajatella, että tämä nuori taiteilija on nyt jo eläkeikää lähestyvä mies, mutta muistoissani ikuisesti mainio ja aika rohkea pikku viikari.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti