Ajatuksia Isänpäivän aikaan

Suomessa ja muissakin Pohjoismaissa sekä Virossa vietetään Isänpäivää marraskuun toisena sunnuntaina, puoli vuotta Äitienpäivän jälkeen. Enimmät maailman valtioista viettävät sitä kesäkuussa.Tämä meidän ajankohtamme on minusta sillä lailla hyvä, että se antaa sopivan syyn viettää lämpimänsävyistä perheen yhteistä päivää keskellä marraskuun useimmiten hämärää ja hiukan ankeaa tunnelmaa. Eniten iloa isänpäivästä saavat kai pikkulapsiperhevaihetta elävät. Päiväkodeissa ja kouluissa taiteillaan liikuttavia kortteja rakkaille isille ja vaareille. Äidin kanssa yhdessä puuhastellaan isille herkullista ja miehekästä aamupalatarjoilua tai leivotaan yllätyskakkua ja lahjotaan vitsikkäällä lahjalla. Päivän viettäminen antaa hyvän syyn kokoontua perheenä yhteen vielä vuosikymmenet lapsuusvuosien mentyä. Ja jos ei aikuisiksi varttuneilla lapsilla ole tilaisuutta tavata isäpappaa esimerkiksi pitkien välimatkojen takia, tulee ainakin mieleen soittaa, mikä muuten saattaa unohtua pitkiksikin ajoiksi, kun eletään kiireistä aikuiselämää.

Useimmille ikäihmisille lienee hyväksi edes kerran vuodessa muistaa ajatella niitä kaikkia hyviä ja positiivisia muistoja , joita omasta, jo edesmenneestä isästään on tallettanut muistiinsa. Joskus ne ovat yhteisiä kommelluksia, retkiä, kahdenkeskisiä juttutuokioita tai yhteisiä työprojekteja. Parhaat muistot ovat usein yllättävässä tilanteessa koettuja ja jaettuja pieniä sattumuksia. 

Joku aika sitten päädyin jotenkin muistelemaan leikkikavereitteni perheitä omalla kotikylälläni 1950-luvulla. Kaikilla kavereillani oli ollut onni säilyttää isänsä elossa. En tuntenut silloin ketään isätöntä. Monien kavereitteni isät olivat jonkinverran vanhempia kuin oma isäni, koska monet kavereistani olivat isojen perheittensä nuorimpia lapsia. Vaikka minun isäni oli siis ehkä heistä nuorimmasta päästä, hän oli joukon ainoa invalidi, työkyvytön ja siitä syystä koko ajan kotona oleva. Muut olivat pitkät päivät erilaisissa töissä, joko kodin ulkopuolella tai oman talonsa monenlaisissa ulkotöissä, eivätkä juurikaan viettäneet aikaa lastensa seurassa. Minun isäni ei aivohalvauksen vammauttamana voinut tehdä juuri muuta kuin autella kodin sisätöissä. Hän oli perheen vakituinen tiskaaja ja puiden pilkkoja. Useimmat ns miesten työt ja ansiotyössäkäynti olivat mahdottomia. Tästä seurasi, että isälläni oli muita isiä enemmän aikaa jutella ja osallistua meidän muiden perheenjäsenten tapahtumien seuraamiseen. Minulle on jäänyt tunne, että kaikkien kavereitteni isät olivat kovin hiljaisia juroja tuppisuita. Eivät he osallistuneet lasten kanssa höpöttelyyn tai puuhasteluun. Useat äidit olivat hyvinkin touhukkaita ja mekastavia matroonia, suurten perheittensä asioita junailevia ja niin omien kuin naapurien lasten asioista mielellään kertovia ja kyseleviä. Kylässä tiedettiin kyllä liiankin hyvin omat ja toisten  salaisuudet, mutta niistä olisi ollut turha kysellä isiltä. Tuohon aikaan isät jäivät lasten omien juttujen ulkopuolelle ja tyytyväivät olemaan kurin ja järjestyksen kannalta tärkeitä ja muuten vain hiljaisessa puurtajan rooliissa perheen elättäjiä. Muunlaisesta isyydestä ei silloin tiedetty.

Nykyisät ovat niin toisenlaisia. He ovat lähestulkoon saavuttaneet samanlaisen roolin perheessä kuin äidit. He ovat sataprosenttisesti mukana lastensa elämässä aina ensimmäisestä vauvavatsan ultrakuvasta ja synnytyksestä siihen asti, että pienokainen on kasvanut lähtemään lapsuuskodista. Muutos on ollut huima. Kun katson sivusta oman poikani muuttumista yksin, ilman sisaruksia ja perheessä mukana ollutta isähahmoa kasvaneesta pojasta pienen tyttärensä isäksi, ymmärrän todella olla iloinen tästä viime vuosikymmenten aikana tapahtuneesta laajentuneesta ja syventyneestä isyydestä. Kuinka paljon enemmän hän saa kokea ja nauttia perhe-elämästä ja lapsestaan, koska on sisäistänyt nykyisänä olemisen, eikä enää jatka kaukana olevan isän mallia. Varmaan hänkin on joskus myös niin väsynyt, että toivoisi vain voivansa nukahtaa yksin, ilman ajatustakaan lapsesta ja kotiasioista, mutta rasittavimmankin hetken uupumuksen korvaa lapsen ja oman perheen tuoma lämpö, ilo ja elämänrikkauden tunne. Käy sääliksi vanhanajan isät, jotka ikäänkuin jätettiin tai jäivät kauas ulkoradalle lastensa elämänpiiristä heidän kasvuvuosinaan.
Ystäväpiirissäni olen huomannut, että he, joilla aikoinaan on ollut läheisin ja juttelemaan ja pilailemaankin pystynyt suhde isäänsä ovat tasapainoisimpia ja onnellisimpia vielä vanhoina naisina. Kotipsykologin viisaudellani ja pätevyydelläni olen myös huomannut kuinka ne nuorena tuttavapiiriini tulleet tytöt, jotka olivat menettäneet isänsä sodassa ovat koko ikänsä kärsineet mielestäni oudoista ja vääränlaisista käsityksistä sekä miehistä että omasta arvostaan naisina. He ovat selvästi jääneet jotain hyvin merkitsevää vaille kasvaessaan naisiksi. Luulen, että saan olla loppujen lopuksi kiitollinen halvaukselle, joka pakotti minun isäni koti-isäksi seurailemaan läheltä ja tiiviisti meidän kasvavien tyttöjensä elämää. Samalla hän ikäänkuin sivutuotteena onnistui kasvattamaan meille vahvan itsetunnon ja uskon omaan arvoomme. Sen hän teki yksinkertaisesti osallistumalla arkisiin juttuihimme, höpöttömällä, hassuttelemalla ja kehumalla meitä kauniiksi ja hyviksi. Isä oli tässä ilmeisen taitava, koska kehuissaan hän onnistui olemaan niin diplomaattinen,että meillä kaikilla kolmella sisaruksella on vankka käsitys, että itse kukin meistä, juuri minä, olin isälle erityisen läheinen ja rakas. Miten semmoinen oli ylipäätään mahdollista! Se oli luultavasti parempaa evästä kuin olisi ollut työssäkäyvän isän ehkä paksukin tilipussi, mutta kenties ainainen henkinen poissaolo, etäisyys ja vierauden tunne tai pahin kilpailija kaikista, alkoholi.