perjantai 19. helmikuuta 2016

Penkkaripäivä nostaa muistot pintaan

Taas kerran tuhansille nuorille tämä on pitkässä kouluvuosien jatkumossa päivä, joka on ratkaisevasti erilainen kaikkiin muihin koulupäiviin verrattuna. Lukion ylimmän luokan oppilaat ovat eilen jättäneet riehakkaat ja iloiset, mutta monille myös hivenen haikeaksi myöhemmin paljastuvat jäähyväiset koululleen, luokkatovereille ja opettakunnalle. On siirrytty erikoiseen välivaiheeseen koulun, ylioppilaaksi tulon ja opiskelijaelämään astumisen välissä. Kevään kuukausien mittaan on vielä jaksettava tentit ja ylioppilaskirjoitukset, jännittävä loppurutistus, jossa vuosien mittaan hankitut opit lopullisesti  punnitaan .

Penkkaripäivää on vietetty kouluissa jo vuosikymmenet, kukin ikäluokka hiukan vanhoja perinteita varioiden ja uusia tapoja kehitellen. Traditiot muuttuvat ja saavat uudenlaisia viettotapoja ajan tapojen ja mahdollisuuksien kehittyessä. Mutta varmaan jotain samanlaista tunnelmaa ja ajatusta liikkuu nykynuorten syvimmissä mietteissä kuin itse koin yli viisikymmentä vuotta sitten, niin luulisin. 

Vuonna 1963, omana penkkarikeväänäni oli itsestään selvä tapa Someron Yhteiskoulussa, että me abiturientit olimme pukeutuneet pieniksi koululaisiksi, vanhanajan malliin. Pojilla oli ties mistä kaappien kätköistä äitien esiinkaivamia polvihousuja, henkseleitä villapaitojen päällä, tupsupipoja ja huopatossuja. Monella oli varusteena kimakkaa meteliä pitäviä pillejä, leikkitorvia ja ritsoja. Läppäkarvalakki tai nahkainen lentäjänlakki sai jotkut pojat näyttämään kymmenvuotiailta viikareilta sota-ajalta.

Tyttöjen pikkutytön vaatetus vei ajatukset vieläkin kauemmas menneisyyteen, sillä monien hameitten alta pilkottavat valkoisten alushousujen koristeelliset brodyyrit kuuluivat1800-luvun lopun säätyläistyttöjen poseerauskuviin. Hiukset saivat koristeekseen lettejä tai ainakin näyttävän kokoisia rusetteja. Joillakin puseron kaula-aukkoa "kaunisti" hyvinkin vauvamainen röyhelö. Ja jos pojilla oli äänekkäitä leluja, tyttöjen lelut olivat hiljaisia, mutta valtavan kokoisia nalleja sekä pitkäkoipisia räsynukkeja. 

Päivän käsikirjoitukseen kuului tunkeutuminen iloisesti häiriköimään milloin kenenkin opettajan muille oppilaille pitämille tunneille. Vallattomilla tempuilla ja metelöinnillä pitkin koulun tiloja ei tänä päivänä voinut hankkia itselleen harmia. Kukin toteutti tietenkin omia sopivuussääntöjään. Hillitymmän luonteen omaavat tuskin nytkään mekkaloivat, vaan he tyytyivät seurailemaan äänekkäämpien ja estottomampien luokkatovereittensa lystinpitoa eri opettajien luokissa. Ja kerrankin lehtorit vain hymyilivät. Kellään ei ollut varaa osoittautua huumorintajuttomaksi ja päivän merkitystä ja traditioita boikotoivaksi. 

Illalla sitten juhlittiin koulun juhlasalissa, jonne nyt vanhimmiksi jäävät 7-luokkalaiset ( nimi siihen aikaan , nykyisin lukion 2-luokka) olivat järjestäneet ohjelmaa ja tarjoilua. Tanssittiin myös hyvin harjoitellut vanhat tanssit koulun valoisaa suurta eteisaulaa hyväksi käyttäen. Jokaisella oli partnerina joku juhlan järjestäneen luokan oppilas. Iltapuvuista, frakeista, kampauksista ja meikeistä emme nähneet edes unia. Tunsin itseni ihan sopivan tyylikkääksi "pikkumustassa", jonka naapurin ompeleva emäntä oli minulle valmistanut, kun sain kaulaani suuret sisareni liikkeestä ostetut turkoosinvihreät pallohelmet. Puhtaat hiukset ja hiukan huulipunaa huuliin, siinä koko valmistautuminen. Ero nykyaikaan voisi tuskin olla suurempi.
7-luokkalaiset olivat taiteilleet meistä kustakin suurehkon kuvan juhlasalin seiniä koristamaan. Jotkut näistä pikakuvista olivat hyvinkin persoonallisia ja osuvia, kenties jotain pienenpientä "ilkeilyä" sisältäviä ja erityispiirrettä korostavia. Oma kuvani oli tosi osuva , persoonaani hyvin kuvaava, mutta samalla  niin hieno, että omistan sen vieläkin. (Hely oli taitava kuvantekijä!)

Koulun juhlat päättyivät jo aika varhain illalla. Ei puhettakaan ,että olisi menty ravintolaan. Semmoinen ei kuulunut sen ajan perinteisiin. Mutta yhdessäoloa oman luokan kesken jatkettiin erään varakkaan luokkatoverin vanhempien ystävällisesti tarjoamien kotihippojen merkeissä aina aamuun asti. Oli talon tarjoamia antimia ja lupa viihtyä koko yö. Alkoholi ei kuulunut kuvaan. Äänilevyt soivat ja musiikki vaihteli "hitaista" muotitanssi twistiin. Sukanpohjat kuluivat, lanteet pyörivät ja polvet kyykistyivät: let`s twist again. 

Ja niin meistä sitten toukokuussa tuli ylioppilaita ja me lakkasimme olemasta meidän luokka. Kunnes joskus eläkeikäisinä huomasimme, että meilläpä on jotain yhteistä ja aloimme kokoontua syömään lounasta kotipaikkakuntamme ravintolaan kahdesti vuodessa, joulunaikaan ja kevään korvalla. Kutsu tavoittaa helposti jokaisen tänä sähköpostin aikakautena ja paikalle tulevat ne, joilla on tilaisuus ja halu nähdä vanhoja yhteisen viimeisen kouluvuoden historian jakavia ikinuoria. Joskus on mukava palata menneeseen . Eri tyypeillä on erilaisia muistumia jaettavaksi ja kenties jotain uutta nousee esiin omienkin jo unohtuneitten muistojen joukosta. Olemme kai useimmat aikalailla yhtä mieltä hyvistä kouluvuosista ja mukavista tovereista . Opettajatkin ovat saaneet armon muuttua muistoissamme "melkein" ihmisiksi ja usein suorastaan arvonsa ansaitseviksi.  Meitä surettaa, että hienoa koulutaloamme, jonne nämäkin koulumuistot niin elävästi liittyvät, ei enää ole olemassa. Kirotttuja olkoot kaikki kouluja tuhoavat homekasvustot. 


Ei kommentteja :

Lähetä kommentti