Let`s have a nice cup of tea

Juon teetä, johon olen lisännyt tilkan maitoa ja hunajaa, sopivasti lämmintä, ei kuumaa. Kuvittelen lääkitseväni kipeää, rutikuivaa ja kutittavaa kurkunpäätä. Ainakin se tuntuu hyvältä, hiukan lapsellisen empaattiselta, melkein kuin olisi äiti lähellä hoivaamassa. Kun huomaa yllättäen saaneensa flunssaoireet, kuivan kitkuttavan yskän,vetistävät silmät ja pienen pakotuksen otsassa, on paras ryhtyä potemaan ja lepäämään, koska on siinä onnellisessa asemassa, ettei ole pakko sinnitellä sairaana töissä.

Tee on ihmeellinen nautintoaine. Sitä on nautittu varmaan lähestulkoon siitä asti kun ihminen alkoi käsitellä löytämiään luonnon anteja, lihaa, kalaa ja kaikenlaisia maan tarjoamia kasveja ja yrttejä tulta avukseen käyttäen. Maailman suuret vanhat sivistyskansat ovat kukin tahollaan kehitelleet hieman toisistaan poikkeavia tapoja nauttia tätä teepensaan lehdistä hauduttaen aikaansaatua virkistävää juomaa. Kiinalainen tapa nauttia teetä on erilainen kuin intialainen, venäläinen seremonia eroaa turkkilaisesta tai englantilaisten perinteistä. Mutta menipä lähes minne tahansa tällä yhteisellä pallollamme saa huomata, että tee on paljon enemmän kuin punertavanruskea juoma, joka syntyy jos huljuttelee pussia Liptonia mukin pohjalla kuumassa vedessä. Tee on kulttuuria, tee on sivistystä, tee on filosofiaa ja tee on tapa osoittaa sympatiaa ja välittämistä.

Pidän myös kahvista, mutta suhde näihin kahteen nautintoaineeseen on ihan erilainen. Kun minua vaivaa jokin sairaus, olipa sitten pieni flunssa tai ankara selkäkipu, en voi ajatellakaan juovani kahvia. Se jää heti ensimmäisten sairausoireiden ilmaantuessa pois. Kun sitten muistan kahvin ja huomaan mieluusti juovani kupillisen, tiedän, että poteminen alkaa olla ohi. Kahvia en myöskään voi nauttia myöhäisenä iltahetkenä, kun taas tee tuo iltaan paljon lisää hohtoa. 
Myös poikani on oppinut jo lapsesta asti nauttimaan hyvästä haudutetusta teestä. Koulu-ja opiskeluaikojensa myöhäisinä iltoina hän varusti viereensä työpöydälle ison teepannun, josta sitten pikkuhiljaa siemaili. Tapa lienee säilynyt aikuisuuteen.

Ensimmäisen ikioman teekannuni hankin itselleni huutokaupasta. En ollut tottunut käymään huutokaupassa ja minua jännitti hirveästi, onnistunko saamaan omakseni himoitsemani kapineen. Ensinnäkin miten huutaminen oikeaoppisesti pitää tehdä? Kuinka nopeasti tai hitaasti pitää tehdä korotuksia, jos joku toinen ryhtyy kilpailemaan haluamastani esineestä? Kannu oli valkoinen, linjoiltaan sulavasti  pyöreä ja kapealla kultaraidalla tyylikkäästi viimeistelty. Kannessa linjakas nuppi ja pohjassa kyrilisin aakkosin teksti, joka osoitti sen venäläiseksi. Se oli mielestäni sulokas ja se kuului erään vanhan naisen melko pieneen huutokaupattavaan jäämistöön. Mitään muuta en sieltä halunnut. Mutta riittäisivätkö rahani tähän? Entä jos joku kiusallaan korottaisi hintaa? Olin tuskin 15 vuotias. Kuolinpesän omistajaa oli kutsuttu nimellä Sonnin Muori. Mistä ja milloin Muori oli teekannunsa hankkinut tai sanut,en tiedä. Ainakin hän oli kohdellut sitä hyvin, sillä se oli virheetön. 

Lähes virheetön se on yhä, noin 60 vuotta myöhemmin. Käytän sitä usein taas, monien vuosien tauon jälkeen.Välillä tarvittiin isompaa kotimaista Arabian teekannua. Se oli paitsi tilavampi, myös paljon arkisempi ja kolhompi muodoltaan. Venäläiskaunottaresta  riittää sopivasti pari kupillista parille kolmelle juojalle. Tarjoan teen niinikään kaunismuotoisista venäläisistä teekupeista. Nekin ovat valkoiset, mutta pinta on käsitelty ihmeen kestävällä lysteriaineella. Se saa ne himmeästi hohtamaan sateenkaaren värejä. Sisäreunassa on kapea kultaraita. Ostin kupit hieman dementoituneelta vanhahkolta rouvalta keskellä Turun kesäistä iltatoria. Sain ne hyvin kohtuulliseen hintaan . Ihastuin niihin heti ne nähdessäni . Ensin pesin niitä varoen, sitten otin riskin ja panin ne tiskikoneeseen. Ei mitään huomattavia vaurioita. Kulta on kestänyt vuosikymmenten tiskit, samoin lysterihohde. Uskomatonta. Ne ovat mieluiset yhä.

Yksi omakohtainen teekokemus hypähti juuri nyt ylös muistin lokeroista. Elettiin vuotta 1970 . Olin tullut opettajaksi Vaasaan. Asuin upouudessa yksiössä Koulukadulla. Siihenkin aikaan Suomeen saapui lähinnä Utahista siisteissä tummissa puvuissa, valkoisissa paidoissa ja solmiot kaulassa pareittain liikkuvia reippaita ja hyväntuulisia mormoninuorukaisia. Korkeassa uudessa kerrostalossa riitti ovia, joiden takaa toivoivat löytävänsä ennakkoluulottomia ihmisiä kuuntelemaan heidän levittämäänsä uskonsuuntaa. Puhtaasti uteliaisuudesta ja kenties hiukan itsekkäästä toiveesta saada ilmaista englannin puheharjoitusta päästin nuoret miehet luokseni. Keskustelu oli toki määrä käydä suomeksi, mutta johdattelin heitä vähän väliä lipsumaan englannin käyttöön. Lopulta he kuitenkin onnistuivat hoitamaan myös hengellistä missiotaan. He kyselivät uskostani, mutta myös elintavoistani.Tultiin kysymykseen nautintoaineista: alkoholi, tupakka, kahvi ja tee. Huumeita ei silloin vielä ajateltu. Kerroin välttäväni alkoholia, mutta juovani litroittain teetä. Se oli heistä hyvin vaarallista ja suorastaan tuhoisaa sukusolujeni kannalta. Haitat ja tuhot näkyisivät mahdillisissa lapsissani. 

Lopuksi he pyysivät saada rukoilla puolestani. Muitta mutkitta nämä hontelot nuorukaiset polvistuivat ja painoivat päänsä sänkyni reunaa vasten. Järkytyin, kun kaiken mahdollisen synnin ohessa pyysivät Jumalaa vapauttamaan minut teenjuonnin synnistä. Se meni yli ymmärrykseni. Tiesin harrastavani paljon vakavampia rikkomuksia oman syntimittapuuni mukaan. Pojille ei tullut uuta mahdollisuutta minun parannuksekseni. En enää koskaan avannut oveani. Ja teen juonnin synti on pysynyt yhtenä "perisynneistäni". Onneksi en huomaa Jumalan olleen pikkumainen,sillä saan iloita terveestä pojastani ja pojantyttärestäni joka päivä. Irina tarjoilee vanhemmilleen ja mummulle teetä leikkiastioistaan kovin mieluusti ja eläytyen.Tapa juoda teetä perheessäni tulee varmaan jatkumaan minunkin jälkeeni.