Kun yllättäen kävikin niin, että pieneksi ja nopeasti tepsiväksi avuksi jaksamattomuusongelmaani tarkoitettu hoito, sydämeen asennettu tahdistin, tuntemattomasta ja kuulemma perin harvoin sattuvasta syystä epäonnistui ja aiheutti laitteen nopean poiston ja rajun tulehdusta hoitavan suonensisäisen antibioottikuurin, palasin takaisin outoon välitilaan ja ihmettelyyn: olinko nyt jopa enemmän sairas kuin ennen lääkäriin hakeutumista, olinko nyt oikeasti potilas vai ennemminkin laiskanpulska "täyshoidokki", joka vaan majaili sairaalassa päiväkaudet, tuntematta itseään kovinkaan sairaaksi, joka söi ja lepäili ja odotti ihmeparanemista?
Päiviini tuli toistuva, normaalistani kovin poikkeava sisältö ja rytmitys. Kun olin onnistunut nukahtamaan jossain yön vaiheessa, tuntui harmittavaiselta havahtua siihen, että yöhoitaja seisoi ihan likellä hämärissä hapuilemassa kädestäni kestokanyylia, johon voisi kiinnittää uuden "tipan" antibioottia.Tai havahduin kello kuusi huoneeseen hipsuttelevaa yöhoitajaa jakamassa viimeisinä vuoronsa toimenpiteinä pöydälle aamun pilleriannosta ja haluamassa tökkiä sormestani tirausta verta aamun sokeriarvon määrittämiseksi.Täysi valaistus huoneeseen ja jo kohta hänen kannoillaan saapui seuraavakin tulokas: laboratoriohoitaja valmiina vaatimaan hiukan isompaa veriannostaan (ainakin parin putkilon verran). Mikähän suoni tänään suostuisi yhteistyöhön, millainen tuntoherkkyys ja pistämistaito tällä vampyyrilla mahtaisi olla?Vain muutama hoitaja kymmenien joukossa selviytyi verinäytteistäni huokailematta, koputtelematta,eka yrittämällä suoneen päätymällä, tehokkaasti ja kivutta.
Taas uusi kärryjen kolistaja; mittaamassa verenpainetta ja sormenpäähän työnnetyllä "tutilla" happisaturaatiota. No mikäs se tämmöinen kevyen pyörätuolin näköinen kärry on? Eipä kysellä turhia, asetut vain tuoliin istumaan ja saat kuulla mitä elopainosi on tänä aamuna. Kaikkeen tottuu, jopa julkiseen punnitukseen. Saan luvan kestää kuulla, että viereisen sängyn rouva painaa vähemmän kuin puolet minun painostani! Mutta kylläpä hän onkin hirveän laiha. Mielessän kuulen hänen kohteliaan surumielisen, salaisen ajatuksensa minusta:kylläpä hän onkin kauhean lihava, voi sentään. Kauan sitten opetin hänen sympaattista poikaansa ja silloin olimme hyvinkin samankokoiset, äiti ja opettaja, mutta siitä on jo nelisenkymmentä vuotta. Hän ei tunnista minua enää.
Nyt kuuluu käytävästä isompaa kärryn kolinaa. Se merkitsee aamupalan tuloa. Muutaman päivän jälkeen olen jo niin kokenut potilas, että ymmärrän ajoissa siirtyä aamupalaa varten käytävän päässä levenevän mukavan päiväsalin pöydän ääreen.On mukavaa nauttia aamiaista kuin kotona, sen sijaan, että istua kököttäisin epämiellyttävästi jalkoja puristavan rautasängyn reunalla vaikeassa asennossa. En tunne oloani enää kovinkaan potilaaksi.Voin jopa lukea aamun sanomalehteä tai kuunnella aamutv:n uutisia samalla kuin juon kahviani. Ihmettelen, ettei kukaan muu halua tämmöistä parannusta aamuunsa. Joskus joku miespotilas repsottavassa pyjamassaan haahuilee hetkeksi tv:n lähelle ja vaihdamme muutaman kommentin maailman menosta, brexitistä ja EU:sta. Kukaan muu ei kumminkaan nauti pöydän ääressä aterioitaan. Ruuanjakajat oppivat pian ottamaan minut huomioon ja tuovat aina tarjottimeni pyytämättä pöytään.
Muutamassa päivässä laitostun niin, että totun syömään aikaista lounasta, odotan päivähuoneen kahvibaarin saapumista. istuskelen aina samassa nojatuolissa ikkunakulmauksessa musiikkia kuuntelemssa, kirjaa lukemassa ja erityisen paljon taivasta ja lokkien lentoa katselemassa. Lakkaan ajattelemasta millainen kammottava pyjama ( miesten väriä, ei naisten vaaleanpunainen) päälläni retkottaa kulloisenakin päivänä. Vastenmielistä, tosi nahkamaista, pitkää ja hiostavaa aamutakkia en enää suostu pukemaan, vaikka liikun käytävässä.Osaan pyytää ajoissa puhtaita vaatteita ja pyyhkeitä ja osaan neuvotella sopivista ajoista käydä rauhassa peseytymässä tai saada selkäni pyyhityksi ja jalkani hoidetuiksi.Tunnen aikataulut ja rutiinit. Minusta on tullut kotiutunut ja tyytyväinen potilas sydänosasto 5:lle. Helppohoitoinen ja positiivinen. En valita, pidän jopa ruuasta. Kaikki on hyvää, hoitajat ovat mukavia ja fiksuja ihmisiä. Muistan sanoa kiitos ja sopivat pikku small talkit.
Huomasin olevani hyvä kuuntelija, en vain paljon puhuva ihminen. Sain huomata, kuinka monilla potilailla oli tavattoman suuri halu ja valmius puhua vieraankin ihmisen kanssa, kun näin olemme yhdessä tämmöisessä erikoisessa satunnaisessa kohtaamispaikassa. Päivähuoneessa saan noitten päivien aikana kuulla useita, minulle paljon mielenkiintoista uutta tarjoavia tarinoita elämästä. Nautin kuunnella monen ikäihmisen muistoja lapsuusajoistaan eri puolilla Suomea. Kuulen sota-ajoista, evakkovuosista, koulumatkoista vuosikymmenet sitten, hirveistä hakkaavista opettajista, köyhien sorrosta, yli puoli vuosisataa kestäneistä avioliitoista ja surusta toisen kuoltua, riiuureissuista, leikeistä, lintuharrastuksista.Saan katsauksen vuosikymmenten mittaisesta työurasta sähkömiehenä rahtilaivoilla maailmanmerillä, samoin elämänmittaisesta tarjoilijantyöstä lähes kaikissa Suomen huippuravintoloissa noina "kultaisina vuosikymmeninä" , jolloin ravintoloissa oli valkoiset liinat pöydissä, huippuorkesterit niin kotimaasta kuin ulkomailta saivat väen tanssimaan. Oli myös syömäpakko jos mieli saada vetää myös kunnon humala. Naisseurassa ravintolaan saapuneet naiset sijoitettiin aina näköalapaikoille, josta herrat sitten voivat häpeilemättä tarkastella sopivaa daamia poimittavaksi ensin parketille ja kenties- no vaikka mihin. Ja koko ravintolakäytöstä kaitsivat hommansa osaavat naistarjoilijamatroonat valkoisissa puseroissaan, mustissa kapeissa hameissaan ja kopsuvissa korkokengissään.Ylimmäisenä auktotiteettina ja todellisena paikan sieluna salissa liikuskeli koulutettu ja usein tyylikäs hovimestari. Eteistiloissa vaani kerberos, väkevä ja joskus mielivaltainen portsari, viimeinen varmistus tason säilymisestä . Oli mainiota kuunnella tämän vielä yli 80-vuotiaanakin virkeän tarjoilijarouvan värikkäitä kokemuksia niin Lapin kuin Kuopion tai Turun ja Naantalin ravintoloitten menneestä kukoistusajasta. Hänen edelleen vauhdikas ja hurjahko temperamenttinsa sai hänet hivenen törmäyskurssille muutaman hoitajan kanssa ja sitten yhtäkkiä hänet työnnettiin kesken "juttujen" johonkin hoitotoimenpiteeseen ja sen tien hän hävisi. Moni kysymys jäi avoimeksi.
Kaikkein syvällisimmän vaikutuksen minuun teki, yllättävää kyllä, aivan nuori tyttö, joka istui eräänä päivänä päiväsalin pöydän ääressä joitain tavaroita pöydälle paperikassista järjestellen. Vastapäätä häntä oli jokseenkin tiukasti tatuoitu, pörröpäinen ja muutenkin selvästi"laitapuolen kulkijan" näköinen tyyppi ei sairaalan vaatteissa. Tytöllä sensijaan oli vaaleanpunainen pyjama, joten ymmärsin hänet nuoresta iästään huolimatta tämän sydänosastomme potilaaksi. Ehkä katsoin heitä hivenen liian pitkään, tai ehkä tyttö oli tottunut tarttumaan härkää sarvista. Hän vilkaisi minuun jotenkin hyvin avoimella katseella ja sanoi:" tule vaan rauhassa pidemmälle. Ei me olla vaaralisia, me ollaan tässä, kun me ei saada olla yhdessä mun huoneessa.Toi ei saa tulla sinne. Me ollaan narkkareita". Minua ei ole koskaan tervehditty näin suorasukaisella esittelyllä. Itseasiassa en ole kai ennen tehnyt läheisemmin tuttavuutta itsensä narkkariksi tunnustavien kanssa. Miehen koko olemus kertoi selvästi hänen elämäntavastaan, mutta tytössä oli jotain hyvin suloista huolimatta siitä, että hänen puhuessaan olin heti huomannut hänen jo menettäneen enimmät hampaansa. Puhuessaan hän hengitti lyhyin, pinnallisin henkäyksin, kuin se olisi ollut tuskallista. Silti hän halusi puhua kanssani ja hymyili välillä kauniisti. Kaulassa hänelläkin roikkui samanlainen kannettava mittauslaite kuin itsellänikin. Koko ajan se näyttää hoitajien huoneen monitoreissa sydämemme lyöntitiheyden.
Välillemme kehittyi pitkä ja mielestäni ihmeen suora ja syvällinen keskustelu. Kyselin ja he vastasivat ärsyyntymättä ja yhtään loukkantumatta. En olisi ikinä uskonut voivani kysellä keneltäkään niin kipeitä kysymyksiä. Varsinkin tässä nuoressa naisessa, oikeastaan vielä tyttösessä, oli jotain minussa voimakkaasti hellyytä ja myötätuntoa herättävää. Luulen, etten unohda häntä. Mutta pelkään myös, että hänellä ei ole pitkästi elämää edessään. Oli riipaisevaa kuulla, miten hänkin on haaveillut joskus olevansa äiti.Ihan erilainen kuin hänen oma äitinsä ja kummitätinsä! Äänensävy tiukka ja torjuva, mitä olikaan koettu. Hän ei uskonut siihen enää yltävänsä, koska sanoi, että ehdoton edellytys äidiksi tulemiseen olisi lopullinen ja pitävä ero aineista. Nytkin hän sanoi vievänsä kissansa turvaan heti kun huomaa olevansa ratkeamassa pahempaan jamaan. Eläin ei saa kärsiä hänen ongelmastaan. Hän kertoi viettäneensä sydänosastolla jo viime kesänä yli kuukauden. Mitä hänelle tapahtui nyt, en tiedä, sillä en tavannut häntä enää tuon ainoan pitkän keskustelumme jälkeen. Miesystäväänsä, kihlattuunsa hän oli tutustunut tämän ollessa vankilassa. Hän oli aluksi vastannut miehen nettikirjeystävyyteen, alkanut käydä häntä tapaamassa vankilassa ja niin he olivat rakastuneet. Rakkautta ja empatiaa janoava pieni hento tyttörukka. Mies olisi iältään voinut olla hänen isänsä. Kun kysyin harmittaako tyttöä, että on alkanut käyttää huumausaineita, hänen silmänsä vettyivät, hän nielaisi ja nyökkäsi. Sen sijaan mies kääntyi minuun päin ja uhosi:yhtään elämäni päivää en vaihtaisi, en edes vankilapäiviä. En ole koskaan ymmärtänyt tätä lausetta, enkä nytkään pystynyt tuntamaan miestä kohtaan vähääkään sympatiaa. Kunpa hän olisi tytölle hyvä niin kauan kuin tytöllä on aikaa.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti