Jokaisella kuukaudella on mielessäni jotenkin oma olemuksensa, tunnelmansa ja melkeinpä värinsä. En tiedä mistä ja milloin tämmöinen hiukan lapsellinenkin tapa jakaa loputonta päivien virtaa ajatuksissani erilaisiin ja "erivärisiin" jaksoihin on alkanut. Tottakai sillä on juuret kalenterissamme, joka jaksottaa vuoden 365 päivää noin 30 päivän mittaisiin kokonaisuuksiin ja nimittää niitä kuukausiksi. Ehkä sillä on yhtymäkohtia myös vanhoihin uskomuksiin erilaisista horoskooppimerkityksistä.
Oma tapani kasata kuukausille erilaisia tunnusmerkkejä, sisältöjä, velvollisuuksia ja tunnelmia on kuitenkin ihan ikiomani, eikä välttämättä vastaa jonkun muun ajatuksia. En tiedä, en ole keskustellut tästä asiasta.
Tammikuu on järkevän, kurinalaisen minän puheenvuoro joulun pehmeän ja usein liiallisuuksiin yltyvän hedonistisen minän vaimentamiseksi. Tammikuu on tarpeen,koska se sanoo: et voi jatkaa näin. Elämä on muutakin kuin mielihyvän hakemista ja kääriytymistä aistinautintojen ja tunteitten silkkipaperiin ja rusetteihin. Joillekin tämä tammikuun moralistinen ääni vaatii viettämään tipatonta tammikuuta. Toisille kuntosalin kortin lunastamista ja turhien kalorien poisjättämistä. Jo vanhastaan on puhuttu härkäviikoista, joilla kai viitattiin työnteon korostamiseen ja yksinkertaistettuun ruokavalioon siirtymiseen.
Minun perheessäni ja ystäväpiirissäni on yllättävän paljon tammikuussa syntyneitä. Liekö mielikuvallani katetta, mutta pidän useimpia näitä tammikuun lapsia poikkeuksellisen älykkäinä, fiksuina ja realistisesti elämään suhtautuvina. Monilla heillä on myös pokkeuksellista sitkeyttä pyrkiä tavoitteisiinsa ja voittaa vaikeudet, jotka toisista tuntuvat ehkä liiankin työläiltä.
Itse en ole näitä sitkeitä talvilapsia. Silti minäkin tunnen tammikuun minussa herättämän tarpeen selkeyttää ja järkeistää usein liiankin poukkoilevaa ja spontaanina ryöpsähtelevää elämäntapaani. Alan nähdä uutta kauneutta järjestyksessä ja yksinkertaisuudessa. Koska semmoinen ei ole vakituinen hyveeni, on tästä tammikuun järjen äänestä otettava hyöty. Kun nyt tammikuu on lopuillaan ,voin tyytyväisenä huokaista, että kiitos ystävieni, olen kotiasioissa edes askeleen lähempänä tavoitetta. Kirjahyllyni on kokenut raskaalla kädellä tehdyn karsinnan, järkeistyksen ja samalla siivouksen. Kirjojen määrä on karsittu ehkä kolmannekseen. Jättimäiset lehtipinot on hävitetty ja sadat cd-levyt ja c-kasetit ja vanhentuneet videot ovat pakattuina jättikasseihin odottamassa lopullista ratkaisua. Nyt ne saavat mennä kellarikomeron säilytykseen, jotta jää aikaa miettiä järkevin tapa hankkiutua niistä eroon.Tuntuu hyvältä. Sama raaka karsinta ja poisto olisi tehtävä myös vaatekomeroissa ja liinavaatekaapissa. Sopisikohan siitä kehittää teema helmikuulle?
Eilen puhuin pitkään ikäiseni ystävän kanssa,joka kertoi oman tammikuunsa järkiprojektista. Hänellä ei, kuten ei minullakaan, ole tarvetta tipattomaan tammikuuhun, mutta hänkin on ahdistunut tarpeettoman tavaran paljoudesta kodissaan. Hänen ratkaisunsa kuulosti hauskan mielikuvitukselliselta, kuin peliltä, jota hän pelaa itsekseen. Idean hän oli lukenut jostain aikakauslehdestä ja päättänyt toteuttaa sen. Homman säännöt ovat, että koko tammikuun ajan kodin tavaramäärä pienenee päivä päivältä: ensimmäisenä päivänä yksi tavara, toisena kaksi, kolmantena kolme ja niin edelleen. Eilen oli 24.päivä ja soiton ajankohtana hänellä oli pulma, kun päivän poistokasassa oli vasta 12 tavaraa, siis puolet päivän tavoitteesta. Entä sitten tänään, huomenna ja koko tulevan viikon ? Jokainen päivä on paisuva , kasvamistaan kasvava haaste, koska tavaramäärä näinä viimeisen viikon päivinä on valtaisa. Hän sanoi, että koko ajan on myös mielessään taisteltava ja nujerrettava halu sittenkin säilyttää joku tavara, jonka oikeasti tietää tarpeettomaksi, mutta joka jollain lailla tuntuu liian mieluisalta tai kauniilta tai herättää jonkun muiston.Raaskinko luopua tästä?
Laskin, että tämmöinen tavaranpoistoleikki verottaa kaapeista yhteensä 506 tavaraa. Hyvä Aino, onnittelen lämpimästi . No, voin kai onnitella itseänikin, sillä yhteenlaskettuna poistamani kirjat sekä Lundia-hyllyt yltävät vieläkin suurempiin lukemiin. Onneksi ne kumminkin lähtivät kerralla, sillä pitkäjänteisyyttä koko kuukaudelle venytettyyn projektiin minulla ei löytyisi. Olen toukokuun kevytmielinen harakka enkä tammikuun järkevä ja sitkeä pakkaseen syntynyt lapsi.
Urakkapalkalla?
Olen innokas radionkuuntelija. Suosikkikanavani on RadioYle1. Ehkä olen aika tyypillinen yksinelävä ikäihminen. Ainakin minun on helppo luulla niin, kun kuuntelen radioon tullutta palautepostia. Useimmiten saatu palaute on semmoista, että olisin voinut sen itsekin lähettää, jos olisin aktiivinen antamaan palautetta muullakin tavalla kuin täällä itsekseni jutellen. Tosin,voi olla, ettei meitä samanmakuisia ole sittenkään kovin paljon. Ainakin, jos vedän johtopäätökset siitä, kuinka monen ihan tuttuni tiedän kuuntelevan tätä radion kanavaa. Heitä ei ole paljon.
Monet "ykkösen " tutut radioäänet, toimittajat, kuuluttajat, juontajat tai esimerkiksi jatkoromaanien lukijaäänet ovat minulle kuin hyviä tuttuja, joitten kanssa suorastaan seurustelen, käyn äänetöntä keskustelua. Joskus huomaan tekeväni sitä myös ääneen, mitä pitää kyllä varoa muuttumasta huomaamatta jatkuvaksi tavaksi!Yksinpuhujia pidetään hurahtaneina.
Tänään kuuntelin Johanna Korhosen Valkoista Valoa ohjelmaa, joka oli jostain syystä minulle tuore,vaikka olikin uusinta viime vuodelta. Hän jutusteli ompelemisen ja ompelukoneen historiasta. Tykkään Korhosen ohjelmien rakenteesta ja hänen tavastaan tarjoilla historiallisia faktoja sekä omia mielipiteitään, joskus aika kirpeitäkin kannanottojaan vuorotellen hyvien musiikkipätkien kanssa. Korhosen arvovalinnat ovat usein mielestäni kestäviä. Pidän hänen omituisesta huumoristaankin, joka vaatii välillä outoja laulunpätkiä:kamalaa,kamalaa,kamalaa!
Tänään käsitelty ompelemisen historia avasi monia mielleyhtymiä oman sukuni naisten elämään.Se palautti myös hupaisia muistumia omasta nuoruudestani. Keskustelun surina päässäni kävi siis vilkkaana .Olisin samalla halunnut tehdä kysymyksiä äidille tai jollekin vielä vanhemmalle sukulaiselleni, mutta valitettavasti he ovat kaikki kuolleita. Ei ole ketään, jolta voisin tarkistaa muistikuvieni ja ajatusteni todenperäisyyden.
Äitini äiti oli nimeltään Hilma. Ammatiltaan hän oli ompelija. Myös häntä hivenen vanhempi Aina-sisar oli ompelija. Kaksi muuta sisarta Iida ja nuorin siskoista Olga olivat jääneet kotitaloaan asustamaan ja hoitamaan yhdessä naimattoman Mikko-veljensä kanssa. Hilma ja Aina kulkivat ompelijoina ympäri Someron lähipitäjiä, milloin missäkin talossa viipyen lyhyempiä tai joskus pitempiäkin aikoja. Nyt heräsi halu tietää millaisen opin olivat aikoinaan hankkineet, kuinka vaativia tehtäviä pystyivät suorittamaaan? Miten köyhän torpan tytöt olivat aikoinaan pystyneet hankkimaan ompelukoneensa? Miksen tiedä näistä asioista oikeastaan mitään? Miksen ole ollut kiinnostunut ja tehnyt oikeita kysymyksiä äidin vielä eläessä?
Yksi syy on varmaan yleinen vaikenemisen kulttuuri kipeistä asioista. Äitini oli näet Hilman avioton lapsi, jonka Hilma joutui jättämään naimattomien sisarustensa kasvatettavaksi kotonaan, kun hän itse kiersi työnsä mukana kauempana. Hilman elämä ei vähistä kuulemistani asioista päätellen ollut liian helppo saati onnellinen. Hän kyllä avioitui, mutta ei suinkaan äidin siittäneen miehen kanssa. Vasta vanhoilla päivillään äidilleni suureksi järkytykseksi selvisi, että Hilma-äiti oli synnyttänyt toisenkin tyttären, hänkin saman miehen lapsi. Tyttö eli lyhyen elämän, eikä äidilleni oltu koskaan puhuttu siskosta mitään. Ajattelen, että kyseessä on ollut ainakin vuosia kestänyt rakkaussuhde, mutta miksi kiltin ja sievän näköinen ompelijatar ei "kelvannut tai halunnut" vaimoksi tälle miehelle. Hilma, pikku-midinette, kuoli jo alle 40 vuotiaana lavantautiin. Olen nähnyt vain yhden kuvan tästä isoäidistäni. Se on ilmeisesti kuvasuurennos hänen ja tulevan miehensä,Kustaan kihlakuvasta. Molemmat näyttävät kovin vakavilta, jopa surumielisiltä. Avioliitto oli lapseton ja vähäisten tietojeni mukaan hyvin onneton. Hilman hienon Singerompelukoneen peri äitini. Muuta perittävää ei ollutkaan.Isäpuoltaan kohtaan äiti kärsi vuosikymmenten mittaisesta katkeruudesta jopa vihasta.
Toisen ompelijasisaren Ainan muistan nähneeni meillä kotona joskus,kun hän oli jo melko iäkäs rouva.Hän asui jossain kauempana. Hänestä jäi erikoinen muistikuva pienestä, kipakasta ja mahtailunhaluisesta naisesta. Hänessä oli selvä, jopa huvittava hienostelun piirre, erilainen kuin kotikyläni emännissä tai äidissäni. En ollut koskaan tavannut naista, jolla oli päässään keikaileva hattu ja hienot käsineet ja puuteria naamassaan. Äiti sai häneltä 1950-luvun lopulla joitakin hänen hylkäämiään vaatteita. Muistan erityisesti kaksi popliinista kääntötakkia. En ollut nähnyt ennen semmoisia. Niissä oli kaikinpuolin identtiset puoliskot, mutta toinen oli musta ja toinen punainen( toisessa beige).Voi siis valita kävelläkö mustassa takissa, jossa oli punaiset hihakäänteet ja kaulus(tietenkin koko vuorikin) tai sitten vaihteeksi punaisessa takissa mustin tehostein. Nerokasta. En tiedä olivatko ne hänen itse ompelemiansa. Ainakaan en muista niissä olleen mitään tehdasmerkkiä. Toisesta takista sain luvan "tuunata"( sanaa ei kyllä silloin vielä käytetty) itselleni tuulta hyvin pitävän anorakin.Sopivilla korjaustempuilla siitä tuli suureksi ilokseni tosi käyttökelpoinen vaate. Poistin siitä napituskaitaleen, liitin etukappaleet yhteen ja lyhensin sopivaan mittaan. Kaula-aukkoon kudoin suuren ja mehevän punaisesta langasta kudotun myllynkivikauluksen. Perintöompelukone oli vuosikaudet tarpeellinen meille muutoksenhaluisille ja ompelua harjoitteleville tytöille. Äiti oli ommellut kaikki pikkutytön vaatteeni. Kun kasvoimme, halu saada uutta ja muodikasta innoitti omiin kokeiluihin, niin minut kuin taitavan ja mielikuvitusrikkaan isosiskoni.
Kun olin murrosikäinen, suunnittelin ja ompelin itselleni mekkoja halvoista kankaista, joita keksin ostaa naapurissa olevasta Ellin kaupasta. Pyysin äitiä auttamaan ompelusten sovitusvaiheessa . Itselleen kun on mahdoton tehdä nuppineuloilla kavennuksia tai muita korjauksia. Jostain syystä minua alkoi aina haukotuttaa, kun seisoin keskeneräinen tekele ylläni ja äiti justeeraili tarvittavia muutoksia. Se ärsytti äitiä ja hän uhkaili pistävänsä minua nuppineulalla, jos vielä kerrankin haukottelisin. Jotenkin aina selvittiin ja luomuksia syntyi. Samoin omistin monia kummallisia miesten valkoisista paidoista korjattuja ja muodistettuja puseroita. Niiden materiaalina käytin isän veljeltään kierrätettynä saatuja liian monia paitoja sekä halpoja koristenauhoja ja pitsejä.
Eräs ompelukokemus elää vahvana muistissani. Olin lukiolaistyttönä saanut kesätyöpaikan ihan aatelisperheessä Helsingissä. Perheen "hienous"jännitti minua aika lailla jo etukäteen. Kun sitten astuin "palvelukseeni", kävi niin, että perheen komeassa kaupunkiasunnossa oli palkattu kotiompelija työssä suuressa, jyhkeässä ruokasalissa. Hänellä oli tekeillä aamutakki satiinipintaisesta puuvillakankaasta. Yhtäkkiä kuulin kovaäänistä ruotsinkielistä huutoa salin seinien läpi, kun olin mukavasti juttelemassa perheen tytön kanssa hänen huoneessaan. Tajusin toki keskustelun(huudon) sävyn, vaikken kunnolla sanoja erottanutkaan.Kirosanoista ei voinut erehtyä. Paronitar ei hillinnyt kiukkuaan, syytä en tiedä. Ompelija sai koota tavaransa ja lähteä. Keskeneräinen työ jäi koneelle.
Vapaaherratar tuli hetken päästä hyvin ystävällisesti kysymään osaanko ommella. Olin niin tyhmä, että sanoin ommelleeni jonkinverran itselleni. Mainiota. Siinä tapauksessa varmaan jatkaisin työtä. En vieläkään ymmärrä miten onnistuin saamaan hihat ommelluiksi paikoilleen sekä taskut kiinnitetyiksi.Ehkä pelko auttoi, ehkä kaikki oli niin hyvin leikattu sopiviksi. Olin lähes varma saavani lähtöpassit seuraavalle linja-autolle Somerolle. Myrsky laantui. Asiasta ei koskaan puhuttu, käytettiinkö takkia, en tiedä.
Mutta tuunaamani musta anorakki sai kunnian palvella muutaman kerran vapaaherratarta venematkalla. Hän halusi niin mielellään lainata sitä viimassa! Minä sain luvan pärjätä sisareni kutomassa vihreässä villatakissa, joka tosin ei juurikaan lämmittänyt, koska avomerellä viima viuhui sen läpi. Mitäpä ei piikatyttö kestäisi.
Nykyään ompelukoneeni on tarpeellinen vain, kun lyhennän ostamieni housujen lahkeita tai jonkun ystäväni tarvitessa samanlaista pikku palvelusta. Ei synny enää mekkoja, ei miehelle shortseja tai lapselle farkkuja. Aika on ajanut semmoisten tarpeitten ohi. Vaatteista on tullut valmisvaatteita. Kiinalaiset ja thaimaalaiset ja intialaiset lapset polkevat nopeita sähköomelukoneitaan ylipitkinä työpäivinään ilman kunnon taukoja, surkealla palkalla ja terveytensä menettäen.Mutta me voimme ostaa halpoja puseroita ja housuja jokaisen oikkumme tyydytykseksi. Ei kannata enää keksiä omaa designia tai tuunata vanhoja. Vetoketjuakaan on turha vaihtaa, jos se on rikkoutunut. Liian kallista ja liian vaivalloista.
Minusta ei tullut ompelijaa,vaikka niin kirjoitin neljännellä luokalla aineessa:Mikä minusta tulee aikuisena. Perustelin valintani silloin isoäidin ja äidin ja Helmi-tätini ompelutaidoilla.Onko enää edes oikeastaan sellaista ammattia kuin ompelija? On tietysti ompelijoita teollisuudessa, mutta viimeiset suomalaisia vaatteita valmistavat firmatkin ovat kai jo kaikki siirtyneet Viroon tai vieläkin kauemmas. No sitten on tietysti designereita, jotka suunnittelevat ja toteuttavat toinen toistaan kummallisempia tai loisteliaampia juhlapukuja,
joissa maan tunnetut julkkisnaiset kävelevät esimerkiksi presidentin vastaanotolle. Mutta he ovat taiteilijoita, eivät mitään pikku ompelijattaria.
Kuva vuodelta 1962, koulussa maalaamani "muotikuva"
Koska olen itsekäs vanha nainen, olin enimmäkseen kovin tyytyväinen tämän syksyn säätiloihin, kun mittari näytti epätavallisen korkeita lämpötiloja. Talvisempaa säätä kaipailevat saivat ilman myötätuntoani pettyä viikosta viikkoon. Minua ei talven viipyminen lainkaan harmittanut. Päinvastoin. Edes jouluun en kaivannut lunta tai pakkasta tunnelman tuojiksi. Minusta oli somaa seurailla toukokuussa ostamieni pelargonioitten sitkeätä sinnittelyä kukkivina ja yhä uusia nuppuja kasvattavina "ikikukkina" parvekkeella, vaikka elettiin lyhyitä joulukuun päiviä. Ei tarvinnut hankkia erityisiä jouluisia asetelmia, havuja tai mustikan varpuja pöydän somisteeksi.Musta joulu sopi minulle oikein hyvin. Olihan sentään täysikuu.
Mutta talvi voitti sitten viimein, ja millä pakkasen paukkeella. Yhtenä aamuna vielä edellispäivänä elänyt palargonia oli jäätynyt outoihin mutkiin taipuneena, mutta vielä vihreinä ja punaisina oksina ja lehtinä törröttäen. Talvi tuli koko voimallaan, pakkaslukemat hipoivat pian ennätyksiä. Pitkään lämpimään syksyyn tottuneita ihmisiä on nyt varoiteltu pakkasen purevuudesta, koska voimakas viima saa ilman tuntumaan kaksinverroin kylmältä ja voi aiheuttaa yllättäviä paleltumisvammoja .Vaarassa ovat erityisesti pienet lapset, vanhukset ja kroonisia sairauksia potevat. Siis niinkuin minä ja pikku-Irina. Meidän elimistömme ja aineenvaihduntamme ei pysty yhtä tehokkaaseen kehon lämmönsäätöön kuin nuorten ja terveitten aikuisten.
Minä laiskanpulska ja mukavuudenhaluinen mummo en juurikaan halua altistaa itseäni pakkasen vaaroille. Koti on lämmin turvapaikka. Patterit hohkaavat ihan maksimaalista kuumuutta niin että vähempikin riittäisi. Tassuttelen paljasjaloin ja kesäpuserossa ihmetellen :pitääkö ihan näin lämmintä kärsiä, onko tässä nyt mitään järkeä ja tolkkua? Onko Suomessa syytä tämmöiseen energian tuhlaukseen? Ei hyvä niin, ei näin!Kuinka vaikeaa on löytää kohtuus?
Parin päivän päästä on poikani syntymäpäivä. 37 vuotta sitten alkutalvi oli ollut hyvin toisenlainen. Jo koko joulukuun pakkanen oli ollut kohtalainen, mutta yltyi vuodenvaihteessa lähes -30 asteen lukemiin. Uudenvuoden päivänä olin yksin kotona ja nautin isosta olemuksestani rennossa pitkässä marimekon yöpaidassa viitsimättä pukeutua kunnolla. Täyttyneen roskapussin päätin sujauttaa parvekkeelle jäätymään pois keittiössä haisemasta. Mutta kun olin sulkemassa sisempää parvekkeen ovea, se ei suostunut sulkeutumaan kunnolla. Kuin jotain olisi ollut oven raossa estämässä. Vilkaisin, enkä nähnyt välissä mitään. Uusi sulkemisyritys ja ovi tuntui entistä vaikeammin sopivan paikoilleen. Jokainen yritys hinasi ovea ylemmäs pakkasen jäykistämillä saranoilla kunnes se oli retkahtamaisillaan päälleni.Tarrasin siihen hädissäni kaksin käsin ja ymmärsin:tässä minä nyt pitelen sylissäni kokonaista raskasta ovea, olen viimeisilläni raskaana, olen lähes alaston ja on pakkanen, todellinen Siperian talvi vain yhden oven takana. Se ei kauan pitäisi kylmyyttä loitolla.
Jotenkin sain oven seinää vasten tuetuksi ja tajusin, että pyhäpäivästä huolimatta minun olisi saatava joku itseäni vahvempi ja vähemmän raskaana oleva henkilö auttamaan. Soitin sisarelleni Lietoon toivoen, että hänen miehensä voisi tulla pelastajaksi. "Jos vain auto suostuu lähtemään pakkasessa käyntiin", kuului vastaus. Apu tuli, vauvakin malttoi pysyä kohdussa vielä koko kylmän seuraavan viikon. Ajattelen vieläkin kuinka ihmeellisesti luonto hoitaa odottavan äidin olotilaa lapselle parhaaksi, sillä muistan kokeneeni oloni ihan sopivaksi kävellessäni korkeakorkoisissa nahkatalvisaapikkaissani ja muhkeassa villakangasleningissä pieniä kävelylenkkejä, eikä siihen päälle mahtunut talvipoplari ollut kovinkaan paksuvuorinen. Silti en palellut yhtään. Pitkälahkeiset villahousut lämmittivät leveitten helmojen alle piiloutuen.
Tammikuun 10.ja 11.päivän välinen yö oli täysikuu ja kaikki puut ja pensaat ja korret yltäpäältä paksun huurteen peitossa. Öinen näkymä ikkunain ulkopuolella oli kuin satukirjan kuvitusta. Valvoin ja odottelin selvempiä merkkejä synnytyksen käynnistymisestä. Sanoin itsekseni: kylläpä synnyt kauniiseen maailmaan.
Mutta aamulla synnytysosastolle minut sisäänkirjoittanut ilmeisesti raskaan yön uuvuttama hoitaja palautti minut hiukan matalammalle tasolle saoen: "Kaikki hullut tulevat synnyttämään täyden kuun aikaan.Kaikki huoneet ovat käytössä. Mistä me teille nyt saadaan tila?"
Tuli mieleen lause:....mutta heille ei ollut sijaa majatalossa".
Minä en päätynyt talliin, mutta aika kolkko oli se ikkunaton varastohuone, jossa keskityin supistuksiini. Sänkyni lisäksi huoneessa oli vain jakkara ja sillä jonkun toisen ihmisen hyvin kulahtaneen näköinen rannekello,josta seurasin supistusten välisen tauon pituutta.
Aivan viime vaiheessa pääsin kuitenkin synnyttämään ihan oikeaan synnytyshuoneeseen. Ei ole ollut tarvis kertoa pojalleni: Sinä olet syntynyt kolkossa varastossa. Ei palatsissa, mutta sentään valoisassa synnytyshuoneessa. Lämpöäkin oli sopivasti ja kaikki tarpeellinen lääketieteellinen apu.
Ainakin entisaikaan liikkeitten oli vuodenvaihteessa pakko suorittaa varastojensa täydellinen inventaario. Kenties niin tehdään vieläkin. En vain tiedä, koska tuttavapiiriini ei nykyään kuulu oikeastaan yhtään liike-elämässä toimivaa.
Monet kokevat myös yksityisessä elämässään tarvetta eräänlaiseen inventaarioon näin vuoden vaihteessa.Semmoisesta tarpeesta syntyvät päätökset terveellisempien elämäntapojen tehostamisesta tulevana vuonna, päätökset "tipattomasta tammikuusta" tai kuntoilun aloittamisesta tai ruokailutapojen vaihtamisesta johonkin terveysdieettiin.
Omakohtaisena toistuneena epäonnistumisen kokemuksena olen menettänyt uskoni omiin muuttumisen mahdollisuuksiini. En omista tarpeellista itsekuria paria päivää pidemmäksi venyvälle muutokselle. Silti olen taas aloittamassa yhdenlaista muutosprosessia. Ajatus muutokseen lähti liikkeelle itseni ulkopuolelta. Mieluisat jouluvieraani nukkuivat isommassa makuuhuoneessani, kuten aina ennenkin.Toivoin tietysti, että heillä olisi siellä tilaisuus nauttia oikein hyvistä, pitkistä ja rauhallisista yöunista. Toisin kävi. Aamulla tapasin koko porukan väsyneinä valittamassa huonosti nukutun yön jälkeen: kaikilla oli ollut tukkoinen nenä ja pienin oli herännyt ja herättänyt myös vanhempansa toistuvasti ilkeästi krohisevaan hengitykseen ja sitä seuranneeseen itkuun. Kyseessä ei kumminkaan ollut alkava flunssa.
Syntipukiksi arveltiin koko leveän seinän kokoista kirjahyllyäni.Se on täpötäyteen lastattu vuosikymmenten mittaan hankittuja kirjoja, sisustuslehtipinoja sekä satamäärin cd-levyjä. Katonrajassa olevalla ylähyllyllä komeilee useita turhia, mutta voi, niin "kallisarvoisia " suurikokoisia vanhoja lasipurkkeja.Tämmöisellä rakennelmalla ei tietenkään pitäisi olla mitään syytä olla makuuhuoneessa. Kun asiaa ajattelee realistisesti, ilman turhia tunnelatauksia, ymmärtää, että se on vaarallinen pölynkerääjä, koska se on täysin mahdoton siivota. Se on seissyt paikoillaaan nyt viitisen vuotta lähes liikkumattomana keräten päivä päivältä päälleen yhä paksumpia kerrostumia huomaatonta pölyä, joka paljastui kamaluudessaan vasta aiheuttamistaan nenän tukkeutumisista ja astmaoireista.
Koska rakastan lapsiani on heidän hyvinvointinsa nyt paljon tärkeämpää kuin suuri "kirjastoni". Mutta kun nyt puran tuota pölyhirviötä hylly kerrallaan ja jokaista opusta käsitellessäni näen sen yläreunassa paksun, tunkkaisen pölykerroksen, käyn myös mielessäni läpi outoa surutyötä. Monet kirjat palauttavat mieleen tapahtumia ja muistoja:milloin ja miksi ne on hankittu, onko kyseessä oppikirja, onko romaani vai kenties poikani hankkima kirja, jota en edes ole lukenut. Joukossa on muutamia selvästi jo ikäloppuina ja lähes"homeisina" jostain kirpputorilta ostettuja opuksia, jotka syystä tai toisesta ovat puhutelleet joko minua tai Mikkoa. On paljon myös semmoista, etten muista niistä mitään, lienenkö koskaan lukenut.
Tämä hävitysoperaatio on nyt pakko tehdä. Se on henkisestikin aika vaativa työ. Tässä toteutuu kokonaisen aikakauden muuttuminen uudeksi. Kun olin noin kymmenvuotias koulutyttö, minusta oli tullut hyvin innostunut lukija. Suurta haluani ahmia kirjoja voin tyydyttää vain lainaamalla kirjoja koulun pienestä lainakirjojen kaapista.Ovet avattiin kerran viikossa, jolloin saimme valita kotiin vietävät kirjat. Lainat merkittiin lainauskorttiin ja palautettiin viikon tai kahden kuluttua. Rakastin kirjoja paitsi niiden sisältämien tarinoitten takia, myös esineinä, niiden tuntua kädessä, sitä miltä ne näyttivät ja tuoksuivat. En omistanut yhtään omaa kirjaa paitsi koulukirjani. Kotini oli niin köyhä, ettei meillä ollut kirjahyllyä ,vain aivan jokunen kirja virsikirjojen lisäksi.
Muistan oikein elävästi hetken, jolloin sain ensimmäisen ikioman kirjani. Se aukeni joulupaketista ja oli nimeltään Matkatoverit. Se oli tyttökirja, ja isosiskoni oli fiksuudessaan keksinyt ostaa sen minulle.Oma kirja-mikä aarre. Siitä alkoi kirjastoni kartuttaminen. Tänään, 60 vuotta myöhemmin olen aloittanut tämän saavutetun haaveen hävittämisen. Minun on vaikea uskoa, että kirjat ja kirjahyllyt eivät enää ole merkki kodin sivistyneisyydestä tai asukkaiden lukeneisuudesta. Kirjan voi hankkia kirjastosta tai lukea sähköisesti tai ainakin omistamansa kirjan voi lukemisen jälkeen laittaa kiertoon, eikä kerätä kotiin pölyttymään hyllyyn, kuten minä ja ikätoverini useimmiten ovat tehneet. Nuorissa kodeissa ei juurikaan ole enää huonekalua, jota kutsuttaisiin nimellä kirjahylly.
Tässä kirjastoni purkamisoperaatiossa kipein ja hankalimmin ratkaistava ongelma ovat tietokirjasarjat. Vain minä tiedän kuinka kallista ja vaativaa oli hankkia kotiin ne monet aikansa ylpeydet, upeat tietokirjasarjat, jotka palvelivat sekä minua työssäni, että kovin tiedonjanoisen poikani kasvuvuosissa. Ne kaikki ovat nyt tarpeettomia, kun tieto haetaan nopeasti ja paremmin ajan tasalla olevana netistä. Paitsi että ne ovat tulleet tarpeettomiksi, ne ovat myös muuttuneet ongelmajätteeksi. Antikvariaatit ja kirpputorit eivät enää ota niitä edes hyllyilleen, koska ostajia ei kertakaikkiaan ole. Paperiroskikseenkaan niitä ei voi laittaa. Sydäntäni kivistää, kun muistan miten suuren loven aika vaatimattomaan yksinhuoltajan budjettiini niiden hankinta ja vähittäinen maksaminen tekivät. Kuitenkin ilman niitä elämämme olisi ollut toisella lailla köyhempää.
Jätän jäljelle suuresta kirjahyllystäni vain kolmannen osan. Siihen järjestän itselleni tärkeimmät kirjat. Kuvittelen, että tämmöisen pienemmän määrän pystyisin tuulettamaan ajan pölystä. Mukaan pääsevät myös viimeisimpien vuosien finlandiavoittajaromaanit, joita olen monena jouluna saanut lahjaksi ja nauttinut vähitellen talvipäivien ja -öitten mittaan. Taidekirjoistani ja muista suurikokoisista kirjoistani en ole vielä valmis luopumaan . Onneksi niillä on paikka olohuoneessa olevassa matalassa hyllyssä.Siellä niitä suojaavat lasiovet pahimmalta pölyn keräämiseltä. Toivon, että niistä nauttisi vielä joku nuorempi silmäpari minun jälkeeni.
Joulu levittäytyi tänä vuonna monelle päivälle. Minulle, kuten kai useimmille suomalaisille jouluaatto on, jos ei nyt tärkein jouluajan päivistä, niin ainakin yhtä juhlava ja odotettu päivä kuin varsinaiset joulun päivät. Tänä vuonna juhlajoukkoon liimautui vielä Tapaninpäivää seurannut sunnuntai. Peräti neljä päivää viettää joulua, nauttia kaikesta hyvästä tunnelmasta, jouluisesta musiikista, herkuista ja sukulaisvierailuista.
Minun rakkaat jouluvieraani lähtivät vasta eilen illansuussa. Jäin hiukan haikeana järjestelemään pois lähtökahvien jälkeisiä tiskejä. Sen tehtyäni huomasin oudon hiljaisuuden. Muutamassa päivässä minusta oli ehtinyt tulla sosiaalinen, joukkoon kuuluva laumaeläin. Yhtäkkiä olinkin sitten taas jäänyt irralleen laumastani ja olo oli sen mukaisesti eksynyt ja hiukan apea.
Tänään olen koko päivän tuntenut jonkunlaisen kaikesta irrallisuuden tunteen, välitilaolon. Kalenterin mukaan on tiistai, 29.päivä joulukuuta, tavallinen arkipäivä. Mutta kokemuksena en osaa sijoittaa tätä päivää mihinkään kategoriaan. Ei ole enää joulu, ei juhla, muttei myöskään tavanomainen ja tuttu arki. Joskus näitä joulun ja Uudenvuoden välissä olevia päiviä onkin nimitetty välipäiviksi. Nyt on muutenkin outo välitilan tuntu. Ei ole talvi, muttei liioin syksy. En ole sairas, mutten myöskään kovin vireä ja tarmokas. Napsin ruuaksi jouluruokien tähteitä osaamatta ajatella kunnon ateria-tai kahviaikoja. Elän tottavie välipäivää, kaikki ajatukseni ja tunteenikin ovat oudossa välitilassa.
Kun perheessä on pieni lapsi, ei muilla perheenjäsenillä ole mahdollista jäädä haikailemaan ja ihmettelemään omia olojaan, ei vaaraa tai tilaisuutta jättäytyä johonkin horrostavaan välitilaan. Lapsi herää aamuisin valmiina ottamaan uuden päivän kokonaan haltuunsa. On saatava aamupalaa ilman viivytyksiä, sillä vatsa on tottunut saamaan puuronsa. Sitten kohta alkaa tarmokkaan leikin aika. Irina-tyttöseni kipitti pienillä jaloillaan jo aamupäivän mittaan varmaan tuhansia askelia kuin uupumaton kone: piti tarjoilla teetä uusista pukin tuomista astioista isille, äidille ja mummulle. Piti tuoda isoa ja pientä lusikkaa, haarukkaa ja veistä, lautasta ja mukia, kahvikuppia ja asettia.Liikkeessä koko ajan. Itsellekin piti muistaa kaataa keltaiseen kuppiin ja sitten käydä "kippistelemässä" muiden kanssa. Ei voinut olla hajamielinen, sillä vihreä isi voi käyttää vain vihreitä astioita, äidille kuuluivat rakkaudenpunaiset astiat ja mummulle tyylikkäät siniset. Ei koskaan väärää kattausta,vaikka kuinka kiirettä olisi pitänyt. Ja kiirettä kyllä riitti, koska välillä piti tehdä monimutkaisia palapelejä, tutkia ihmisen anatomiaa tai sijoitella eläimiä tai klovneja oikeille paikoilleen koloihin. Oli hoidettava lehmää ja hevosta navetan nurmikolla, hyppyytettävä kengurua ja aina välillä halattava hellyyden kipeää mummua. Sitten tulikin mieleen pyytää äitiä reissuun. Vanha vuosikymmenten takainen lelupuhelin, jossa on kummallinen luuri ja pyörät alla, sopi erinomaisesti vedettäväksi matkalaukuksi, kun äiti ja tytär lähtivät käsikkäin reissuun keittiöön, joka oikeasti oli Australia tai Kreikka tai Kanada. Onneksi puhelimella voi myös soittaa isille ja kertoa pian tulevansa kotiin. Hetken päästä taas:" äiti tulee reissuun".
Lähes kaikki jutut hän vahvistaa sanomalla lopuksi hyvin vakuuttavasti: "too-o".( Joo-o???) Puhetta piisaa,too-o.
Tämmöinen energiapläjäys vaatii tietysti lounaspaussin ihan sovittuun aikaan. Sitten on hyvä ottaa pienet päiväunet. Ei mitään päätöntä hortoilua välitilassa, ei ihmettelyä mitä pitäisi tehdä ja jaksaisinko tai viitsisinkö. Elämä on tarkoitettu elettäväksi ja on täynnä jännittäviä asioita. Koko ajan on paljon uutta opittavaa. Jo tämä monimutkainen äidinkieli, joka vain muutamassa viikossa on auennut ihan käyttökelpoiseksi keinoksi saada asiat rullaamaan mieluisalla tavalla.Joskus jo yksikin sana oikeassa paikassa riittää, mutta usein jo kolme neljäkin sanaa sopii yhteen ja tekee lauseen. On jännä harjoitella sanoja, jotka kertovat, missä paikassa:siinä, tuonne, tässä. Usein on hyvä tehdä heti selväksi oma näkemys:Irina ei halua.
Elämässä on monta erilaista vaihetta. Lapsenlapsi elää nyt ihanan mielikuvitusrikasta ja omnipotenttia vaihetta. Kaikki on lähes aina mahdollista. Ja kaikki on kivaa. Aina voi sanoa: äiti auttaa, isi tule, ei halua. Jokainen uusi päivä tuo lisää mahdollisuuksia, koska omat taidot karttuvat ihan valtavalla vauhdilla. Vanhemmat tietysti nauttivat tämän uuden ihmisen heidän elämäänsä tuomasta ulottuvuudesta ja rikkaudesta, mutta varmaan usein haluaisivat puhaltaa itselleen aikalisän nukkumisajan pituuteen. Nuoria aikuisia vaivaa jatkuva univajaus. Sitten on tämä kolmas porukka: meitä mummuja ja vaareja, joilla useimmiten on riittävästi aikaa, mutta moni voi kokea olevansa tahtomattaan jonkunlaisessa elämän välitilassa: ei ole vielä varsinainesti vanhus, mutta silti on joskus vaikeata keksiä miten voisi olla oikeasti hyödyllinen ja mukana yhteisessä elämänmenossa. Minä en halua olla turhia asioita hössöttävä ja jatkuvalla kiireellään tärkeilevä mummu. Tämä välitila ennen varsinaista vanhuutta, kun työkiireet ja vanhemmuuden paineet ovat takanapäin voisi olla tosi kiva vaihe, kunhan en päästä itseäni liian syvälle tämmöiseen passiiviseen ja apeaan välitilatuntemukseen, josta tänään olen kärsinyt . Näen tämänpäiväisessä apatiassani jotain samaa kuin joskus juhlien jälkeisessä "dagen efterissä". Kärsittävä, mutta onneksi se menee ohi.
Hiljainen joulupäivän ilta. Olen yksin,vain Vivaldin musiikki ja aika ajoin myrskypuuskaksi yltyvän tuulen korkean talomme siivousparvekkeitten metallisissa kaiteissa aikaansaama syvä jyminä rikkovat iltayön hiljaisuuden. Koska olen viettänyt koko päivän lepäillen, ei tee mieli nukkumaan. On sopiva aika mietiskellä ja yrittää panna ajatuksia paperille. Olen huomannut, että se on tapa saada ajatuksiini ikäänkuin hitaampi tempo ja mahdollisuus estää niitä katkeilemasta, hyppimästä, harhailemasta liian nopeasti ennenkuin edes ehtivät valmiiksi.Semmoinen on minulle tyypillinen tapa ajatella ja puhuakin ihan kiusallisen usein. Saan huomata, että kuulija joutuu ikäänkuin arvailemaan ja itse täydentämään puheeseen pujahtaneita aukkoja, koska olen odottamattomasti hypännyt ne yli koskaan niitä ääneen sanomatta. Eksyn kovin helposti aloittamastani ajatuskulusta ja kertaalleen alkamastani puheenaiheesta ja jatkan omituisesti ihan jostain toisesta asiasta eteenpäin. Kuulijan kannalta se on varmaan aika piinallista ja vaikeasti seurattavissa. Eikä pidä ihmetellä jos huomaan tulleeni väärin ymmärretyksi. Kirjoittaessa minun on hiukan helpompi yrittää seurata ajatusta ihan loppuun asti.
Satuin kuulemaan tänään radiosta jouluevankeliumin jonkun naisnäyttelijän lukemana. Koska kysymyksessä ei ollut pappishenkilön esittämä Luukkaan evankeliumin tuttuakin tutumpi kertomus, se kuulosti jollain lailla tuoreemmalta, sai minut kuuntelemaan keskittyneemmin. Samalla se nosti ajatuksiin ihmeen selvästi muistoja, joitten olin luullut unohtuneen. En ole enää vuosiin pitänyt tapana käydä joulukirkossa, en myöskään kuunnella radiosta tai televisiosta joulun hartauksia. Lapsuudenkodissani ei ollut tapana lukea jouluevankeliumia ääneen, kuten on kai ollut tapa monissa suomalaispeheissä ennenvanhaan. Silti uskon, että kaikista maailmassa koskaan kirjoitetuista teksteistä tämä teksti on se, jonka olen kuullut ääneenluettuna elämässäni useimmin. Ei mikään muu teksti voi yltää määrällisesti lähellekään samaa. Ei siis ihme, että se on sana sanalta, lause lauseelta tuttu, muistissani kuin koulussa joskus kauan sitten ulkoa opitut laulujen sanat.
Varhaisista kansakoulun jouluista ei mieleeni ole jäänyt muistijälkiä jouluevankeliumista, mutta oppikouluni uskonnonopettajan, pastori Litovaaran hyvin kauniin baritoniäänen voin tänä päivänäkin palauttaa muistissani toistamaan hitaasti ja syvän vakuuttavasti: " Ja tapahtui niinä päivinä, että keisari Augustukselta kävi käsky"....Vuosi vuodelta, joulu joululta kuulin tämän Luukkaan evankeliumin alkutekstin hänen esittämänään sekä koulun joulujuhlassa että usein vielä Someron kirkossa jouluaamun aikaisessa jumalanpalveluksessa. Sitten ollessani kahdeksannella luokalla eräänä joulukuun alkupäivänä pastori pysäytti minut yllättäen koulun aulassa. Hän pyysi minua tulemaan seuraavalla välitunnilla luokkaansa. Ihmettelin kovin, vähän pelkäsinkin olinko tehnyt jotain sopimatonta, olinko nuhtelun tarpeessa. Semmoisesta ei kuitenkaan ollut kysymys,vaan hän kysyi, voisinko koulun yhteisessä joulujuhlassa lukea jouluevankeliumin sinä jouluna. Hämmästyin ja epäröin, koska en ollut kuullut oppilaan koskaan ennen lukevan evankeliumia joulujuhlassa. Hän sanoi, että koska hän oli jo lukenut sen niin sadat kerrat, hänestä olisi hienoa, jos sen nyt lukisikin oppilas ja hän toivoisi, että voisin tehdä sen. Sitten hän vielä lisäsi, että se varmaan jättäisi kauniin muiston kouluvuosista, sekä minulle että hänelle. Ehdotus oli hämmentävä, mutta tietysti suostuin. Varmaan olin myös hiukan imarreltu, että hän oli keksinyt pyytää juuri minua!
Aloin lueskella tekstiä, harjoitella sitä ääneen yksin omassa vinttikamarissani. Minua pelotti ajatus, että lukisin väärin, että hukkaisin rivit ja sanat hämärässä salissa, että vahingossa sulkisin raamatun ja koko teksti olisi hukassa, että ääneni jotenkin pettäisi kesken kaiken, että muut oppilaat ihmettelisivät miksi minä luen eikä pastori jne. Kuvittelin kaikenlaisia mokauksia, joilla pilaisin hartauden. Kovin vähän pohdin syvällisemmin tekstin sisältöä saati oman uskoni syvyyttä. Siinä tilanteessa olin vain pieni typerä näyttelijätär, joka oli huolissaan omasta äänestään ja tekemästään vaikutuksesta. Häpeän tuon nuoren ihmisen luonteen pinnallisuutta ja typeryyttä vielä tänäänkin, kun muistelen tätä viimeisen kouluvuoteni jouluevankeliumin lukua. Onneksi kukaan muu ei taatusti muista koskaan moista tapahtuneen, mutta pastori oli oikeassa siinä, että minun mielessäni muisto siitä on säilynyt!Kaunis muisto- ei niinkään!
Opettajana olen nähnyt joulukuvaelman varmaan satoja kertoja oppilaitten esittämänä. Joku selkeästi lukeva ja kuuluvaääninen on useimmiten saanut tehtäväkseen jouluevankeliumin julistamisen, kun muut esittävät osansa hiljaisina näyttelijöinä. Olen pukenut yhä uusia marioita ja josefeja, sitonut pyyheliinoja paimenien päähineiksi, kehitellyt valkoisia ja kimaltavia enkelien parvia ja lavastanut tallinäkymiä ja seimiä. Aina silloin tällöin oppilaitten hartaasti esittämä jouluevankeliumi on saanut minut liikuttumaan ihan kyyneliin asti. Esittäjät ovat olleet aidompia kuin minä lukijana.
Mutta tänään, kun kuuntelin kauniisti luettua tekstiä, en taaskaan voinut välttyä perinteiseen nostalgiajouluun kuulumattomalta ateistiselta ajatukselta: miten on mahdollista, että tämä kaikessa kuvitellussa yksityiskohtaisuudessaan kerrottu, sepitteellinen ja tunteisiin vetoava jouluevankeliumi on voinut elää yli 2000 vuotta ja saada miljoonat ihmiset aina ja aina valtoihinsa. Luukkaan henkilöydestä ei ole tietoa. Muut evankelistat eivät oikeastaan kerro Jeesuksen syntymästä. On selvää, että teksti on kirjoitettu vasta vuosikymmenet Jeesuksen oletetun historiallisen syntymän jälkeen. Nykytietämyksen valossa ei mitään yleistä verollepanoa ole noihin aikoihin toimitettu Juudeassa. Maininta siitä on siis sepitteellinen,mutta se antoi sopivan syyn ja uskottavan selityksen , että Jeesuslapsi syntyi juuri Beetlehemissä ja juuri tallissa, eikä Marian kotikaupungissa Nasaretissa. Jeesuksen syntymäpaikan piti olla Beetlehem, koska niin oli ennusttu Vanhan Testamentin ennustuksissa Messiaan syntymästä. Vapahtajan oli määrä syntyä Daavidin suvun kaupungissa Beetlehemissä, koska hän olisi Daavidin sukuhaaraan kuuluva kuningas. Liikuttavilta, mutta täysin epärealistisilta kuulostavat nuoren Marian lausumiksi kirjoitetut sanat, joihin hän puhkeaa kuullessaan odottamattomasta ja yliluonnollisesta raskaudestaan. Samoin hänen jo ennalta lausumansa sanat poikansa tulevasta kohtalosta ja merkityksestä. Kuka ne olisi kuullut, kuka tallentanut, niin että me ne saisimme tietää? Kuka olisi voinut tietää vanhan Elisabetin vatsassa olevan lapsen voimallisesta liikahduksesta hänen tullessaan Mariaa tapaamaan? Ei semmoisista asioista voinut olla oikeaa raportoitavaa. Mitä paimenet kertoivat enkelien puhuneen lapsesta, ei voinut olla Luukkaan eikä kenenkään muunkaan tiedossa, koska Marian kerrotaan kätkeneen sanat sydämeensä!
Mutta minun on pakko myöntää, että olipa Luukas kuka hyvänsä, kirjoittipa hän tekstinsä viisikymmentä tai sata vuotta Jeesuksen oletetun syntymän jälkeen, hän oli mestarikirjoittaja, runoilija, jolla oli kyky kuvata Jeesuksen syntymä niin hienoin draaman kaarin ja tunteisiin vetoavasti ja voimallisesti, että se mahdottomuudestaan huolimatta liikuttaa ja tyydyttää ihmisten sielua vielä tänäänkin. Sen voiman ymmärtää, kun ajattelee miten uskomattoman paljon ihanaa musiikkia ja muuta taidetta se on synnyttänyt vuosisatojen kuluessa. Sen sielullisen voiman voi aistia tuhansien ihmisten olemuksesta vielä nykyään, kun he ovat uponneet syvään hartauteen keskellä tuhansia muita ihmisiä esimerkiksi Rooman Pietarin kirkossa jokaisena jouluyönä.Niin taas eilenkin. Heitä eivät kiusaa samanlaiset (typerät?) kysymykset ja viisastelevat vastaväitteet, joita minä tässä kevyesti heittelen. Heille sana on tullut lihaksi ja Jeesus syntyy joka jouluna heidän sydämessään. Luukkaan teksti elää.
Nyt kun jouluun on vain muutama päivää aikaa, olen aloittanut vähittäisen jouluun virittymisen kuuntelemalla joululauluja taustamusiikkina pienille askareilleni. Vasta pari päivää ennen joulua otan esiin ja kuuntelen ne harvat CD-levyistäni, jotka perinteisesti tuovat juuri minulle parhaiten sopivat joulutunnelmat.
Monissa vanhoissa suomalaissa, monille kovin rakkaissa joululauluissa joulun sanoma Jeesuksen syntymisestä halpaan eläinten suojaan luo ajatussillan köyhien ihmisten ja eläinten suojelun ja muistamisen tarpeeseen. Korostetaan sitä, että Jeesus ei ollut rikas ja ylhäinen vaan syntyi kaikkein alhaisimpien keskuuteen. Ilosanoma kerrottiin ensimmäisenä paimenille, ei rikkaille ja mahtajille.
"En etsi valtaa loistoa, en kaipaa kultaakaan. Mä pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan". Ehkä yksi suomalaisten kaikkein rakkaimpia joululauluja. Sitä laulavat tänä joulunakin hartaan oloisina ja tunnelmaan eläytyen tuhannet suomalaiset. Enin osa teeskentelee: valtaa ja loistoa kaipaa, rahaa ja tavaraa haluaisi lisää varmaan lähes joka-ainoa laulajista.Taivaan valon ja rauhan asia ei tunnu olevan kovin korkealla toivelistalla. Sen kuulee selvästi siitä keskustelusta, jota käydään sekä somessa, että ihan eduskunnassakin asti kiihkeästi ja kaikki rauhan sanat unohtaen turvapaikanhakijoitten yllätettyä epämiellyttävästi ,suorastaan pelottavasti, ennestään vain omiin ongelmiinsa ja keskinäiseen kateuteensa tottuneet suomalaiset.
"Tule varpu, riemulla ota siemen multa". Mutta älä vain luule, että rupean ihan vakituisesti ruokkimaan. Kyllä jokaisen pitää yrittää tulla omillaan toimeen. Ei täällä tarvita kerjäläisiä, eikä hyysätä sossun luukulla kävijöitä. Jokaisen pitää ymmärtää, että ihminen on itse vastuussa omasta menestyksestään. Menköön työtön ja laiska metsään poimimaan sieniä ja marjoja.Tai perustakoon yrityksen. Ihan minkä tahansa. Pääasia on, ettei jää avuttomaksi vaan ryhtyy esimerkiksi yrittäjäksi. Auttaa itse itseään ja kohta varmaan voi työllistää kymmenen flegmaattisempaa ja aloitekyvyttömämpää marisijaa!!! Hus varpuset!Ymmärtäkää, että ilmaisia siemeniä on jaossa vain jouluaamuna, Hurstin joulujuhlassa, kirkon leipäjonossa ja pakolaisten vastaanottokodissa. Kyllä yritteliäs löytää omat jyvänsä! Suomi nousuun!
Kaikkein syyllistävin ja karmein on joululaulu, jossa odotetaan äidin tuovan kerjuumatkalta leipää kotona odottavalle ja kuolemaisillaan olevalle perheelleen jouluaattona. Juuri ennen lopullista katastrofia äiti tulee, leipä jaetaan ja kaikki polvistuvat kiittämään. Laulun sävelmä on arkaaisen kaunis, mutta sanat niin kammottavaa ahdistusta, suoranaista sosiaalipornoa, että ne herättävät minussa ilkeän vastareaktion, ei suinkaan myötätuntoa tai rakkaudellisia ajatuksia.Tietysti ymmärrän, että sanat kertovat menneestä ajasta, jolloin nälänhätä oli vielä suurempi ongelma kuin nykyään ja karmaisevan konkreettinen uhka köyhimmille suomalaisille. Silti ihmisten köyhyydellä sympatian kalastaminen ja kristillisen mielen herättely pelkästään jouluun liittyen ei tunnu minusta oikealta. Ei riitä, että "hyvä, lämmin hellä on mieli jokaisen, oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen". Kyllä mielen todella pitäisi sisältää hyvyyttä vähempiosaisia, lapsia ja vanhuksia, sairaita ja vammaisia, alkoholisteja ja liian pitkään opinnoissaan viipyviä, muun näköisiä ja muualta maahamme tulleita, muslimeja ja homoja kohtaan muinakin vuoden päivinä kuin vain jouluna.
Katri-Helenan ikisuosittu joululaulu kertoo, että "näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen taas joulun lapsi syntyy uudelleen". Koska laulu on tullut kovin suosituksi, voi kai ajatella, että monet oikeasti haluaisivat kokea joulun muuttavan itseään paremmaksi ihmiseksi, sellaiseksi, että joulun lapsen arvot tulisivat myös omiksi arvoiksi:"nöyryys ja hiljaisuus, on valtasi salaisuus.Voimalla, väkivallalla et tahdo hallita". Kumminkin tiedetään, että usein uskossaan väkevimmät ovat myös voiman- ja väkivallan käytössä tehokkaimmat ja pelottavimmat. Nöyrä ja hiljainen tulee nykyäänkin useimmiten leimatuksi luuseriksi, ristiinnaulitaan ja tuomitaan kerta toisensa jälkeen. Aikamme suosii ihan toisenlaisia sankareita ja idoleita kuin seimeen syntynyt lapsi 2000 vuotta sitten. Ja jos hänet näkisimme nyt Helsigin tai Turun tai Tampereen katukuvassa, emme tunnistaisi häntä. Hän ei todellakaan näyttäisi tyylikkäältä kuin Cheek tai itsevarmalta kuin Jyri Häkämies, vaan hän voisi olla n.155 cm pitkä, hintelä, melko tummaihoinen, isonenäinen ja palavasilmäinen turvapaikanhakijanuorukainen Vaikea ajatella, kun olemme niin tottuneet mielikuvaan seimessä makaavasta suloisesta, pulleasta poikavauvasta ja kapeakasvoisesta, pitkähiuksisesta ja lempeästi meitä katsovasta vaaleaihoisesta Kristuksesta levitettyine käsineen ja värikkäässä viitassaan. Kai me nyt tiedämme, miltä Jeesuksen pitää näyttää: kiiltokuvajeesus ja joulun kimaltava ihanuus.
