Kiinnostuneena, samalla pahoilla mielin, mutten hämmästyneenä, olen seurannut keskustelua, joka alkoi Amerikasta, mutta on nyt levinnyt koko läntiselle pallonpuoliskolle. Jopa tänne tasa-arvoisina pidettyihin Pohjoismaihin, siis Suomeenkin.Tarkoitan tietenkin auki revennyttä keskustelua #mee too# facebook -vetoomuksen jälkeen. On todella korkea aika käydä tätä keskustelua. Se on mielipiteeni, vaikken ole osallistunut omalla viestillä. Olisin voinut. Asia on varmaan lähes jokaiselle naiselle omakohtaisesti koettu ikävä kokemus ainakin jossain mitassa ja jossain elämänvaiheessa. Tuntematon mutta usein myös aivan tuttu mieshenkilö on loukannut intimiteettiäsi.Teko voi olla lievähkö: ehdotteluja, huuteluita, liiallista tunkeilevaa koskettelua tai törkeämpää seksuaalista ahdistelua, pakottamista tai jopa raiskaus (tai sen vakava yritys). Lievinkin näistä jo satuttaa ja säilyy muistissa ilkeänä vuosikymmenet. Puhumattakaan noista vakavammista.
Ensimmäiset muistiini tämmöisen niljaisen jäljen jättäneet kokemukset ovat kaukaa, kun olin vasta koulutyttö. Seksistä ei kodissani puhuttu, mutta ei se tarkoittanut sitä, etteikö se olisi silloinkin jotenkin "haahuillut" lastenkin ympäristössä. Sen voi aistia ja se teki olon vaikeaksi, koska se oli niin iso tabu. Mieleeni nousivat näin vuosikymmenten jälkeenkin muistikuvat, kuinka naapurin minua muutamia vuosia vanhempi poika näytti minulle käsillään omituisia eleitä , kosketteli itseään intiimialueilta ja pyysi kuiskaten minua sitä katsomaan. Taitavasti tämä tapahtui samassa huoneessa, jossa leikin hänen pikkusisarensa kanssa. Vuotta minua nuorempi sisko ei kai huomannut mitään olevan vialla. Mutta minä aloin tuntea itseni osalliseksi, syypääksi johonkin sopimattomaan, inhottavaan ja kiellettyyn. Tunsin oloni likaiseksi ja ahdistuneeksi. En uskaltanut sanoa mitään kenellekään.
Toinen loukkaava muistijälki kaukaa lapsuudesta. Eräässä kylän taloista ystäväni vanhemman sisaren hiljattain perheeseen liittynyt mies mittaili minua ja vaimonsa pikkusiskoa "kiiluvin" silmin, hymyssä suin ja katsoi oikeudekseen lausua: katos vaan, kun toll sun kaverillas on jo noin tissit kasvanu törröttämään ja sää vaan olet ihan lauta". Tämä arvostelu osui siis vaimon laihalle ja hontelolle pikkusisarelle.En tiedä mitä hän ajatteli, mutta minä tunsin itseni taas jotenkin syylliseksi, pahaksi ja liatuksi.
Sitten sattui että paljon, paljon myöhemmin, kun olin jo aikuinen, tämä sama adonis käyttäytyi todella törkeästi minua kohtaan ja se palautti tuon lapsuustraumankin uudelleen pintaan. Hänen avioliittonsa oli kai jo hajoamassa, koska hän oli aloittanut tapailla (salaa) isosiskoani. En ilahtunut asiantilan minulle selvittyä, mutta vielä kamalammalta alkoi tuntua, kun hän kerran auton takapenkille viereeni istumaan ängettyään alkoi kähmiä, pakkosuudella ja kouria minua tosi törkeästi. Olimme silloin menossa hakemaan siskoani töistä. Autoa ajoi hänen vaimonsa veli, joka tietysti näki ja kuuli takapenkin nahistelut. Järkytyin, vihastuin, mutten voinut tapahtuneesta koskaan kertoa siskolleni. Onneksi heidän romanssinsa loppui aika pian sen jälkeen ilman paljastuksiani.
Ikävä kyllä, jouduin toisenkin kerran erään sisareni entisen poikaystävän ahdistelun kohteeksi. Kyseessä oli minulle lapsuudesta asti tuttuakin tutumpi mies Tiesin, että hän oli ollut jo kauan naimisissa, kun sattumalta tapasin hänet vuosia myöhemmin kadulla. Olin vastikään muuttanut Turkuun ja olin niin naiivi, että sovin hänen voivan tulla katsomaan mistä olin vuokrannut kodin. Kutsu oli tulla iltapäivällä heti töitten jälkeen. Täysin viattomaksi kuvittelemani tapaamisen hän olikin valmistellut itselleen tilaisuudeksi alkaa seksisuhteen kanssani. Kun asia selvisi minulle ja kieltäydyin, jouduin todelliseen vaaratilanteeseen. Hän ei kai kuvitellut tulevansa torjutuksi. Hampaitaan kiristellen ja voimaa käyttäen hän yritti raiskata minut omassa kodissani. Minä puolestani en ollut osannut kuvitella sellaista tapahtumaa ikinä kohdalleni mahdolliseksi. Tuntien kamppailu oli hyvin raaka ja hyvin pelottava. Se olisi voinut päättyä tosi huonostikin. Lehdistä olen lukenut, että suuri määrä raiskauksista tapahtuu juuri näin, ei suinkaan aina tuntemattoman toimesta pimeällä metsätiellä. En tehnyt rikosilmoitusta sillä häpesin liikaa ja inhosin itseäni koska olin ollut liian naiivi.
Pari kertaa olen myös päätynyt epämiellyttävään tilanteeseen omien työtovereitteni kanssa. Toisen kerran ihan raittiin, toisen kerran hiukan nauttineen työtoverin pakkosuutelujen ja halailujen kohteeksi. Semmoisesta tulee ihmeen nolo olo pitkäksi aikaa. Silti työnteon on jatkuttava.Toista näistä miehistä pidettiin työtovereitteni mielestä hauskana ja fiksuna kollegana.
Tosin hänenkin vitsinsä paljolti liikkuivat 1960-luvun vapautuneen seksiaallon tapaan rivossa tyylilajissa, naista rankasti alentavissa aiheissa ja sanaleikeissä. Vaikenin heidänkin ahdisteluistaan.
Joittenkin ronskimpien naiskollegoittenkin tuon aikainen, varsinkin hipoissa porukan hauskuuttamiseksi kertoma huumori nolottaa nyt, kun aikaa on kulunut ja olen itse vanhempi. Mutta jos semmoisessa tilanteessa noihin aikoihin olisin sanonut, etten yhtään tykkää tämäntapaisesta hauskuudesta, olisin kyllä joutunut olemaan ypö- yksin jatkossa. Minut olisi leimattu ikäväksi, huumorintajuttomaksi ja jätetty kaiken ulkopuolelle.
Kuinkahan karkeata juttelu mahtoikaan olla, kun oli vain äijäporukan ilottelu meneillään. Ainakin kerran jouduin vahingossa kuuloetäisyydelle, kun talomme miehet aivan estoitta miettivät ja jakoivat pisteitä meille kaikille naiskollegoille seksuaalisen haluttavuuden mukaan.
Onneksi ajat ovat sittemmin hiukan kohentuneet.Vai ovatko? Tapasin erästä vanhaa ystävääni ja kollegaani juuri vähän ennen kuin tämä # me too# alkoi levitä tiedotusvälineissä ja netissä. Jutustelumme sattui syystä tai toisesta käsittelemään tätä aihetta. Ystäväni kertoi ihan tuoreesta tapahtumasta, jolloin oli saanut kyllikseen huonosta ja mauttomasta alatyylin vitsailusta. Tämä eläkkeellä oleva naislehtori oli nähnyt vaivaa ja järjestänyt lähiympäristössään keskikesällä yhteisen, tunnelmalliseksi tarkoitetun varttuneemman väen grilli-illan. Tarkoitus oli lukea ihania Eino Leinon ja muitten suomalaisten runoilijoiden säkeitä, tunnelmoida, puhua elämästä nyt, hiukan jo ikääntyneenä ja ehkä kenties palata nuoruusmuistoihin siinä kun nautittiin kesäyön kauneudesta, viinistä ja tutusta hyvästä seurasta .
Eräs mukaan kutsutuista oli tuommoinen, ikiajat itseään armoitettuna seuramiehenä pitämään tottunut vanha mieskonkariope, joka sitkeästi vei keskustelun yhä uudelleen ja uudelleen ala-arvoisiin naista halventaviin, typeriin alatyylin huomautuksiin ja vitseihin. Kuin typerimmät koulupojat joskus 50 vuotta sitten. Illanistujaisten enemmistönä oli jo seniori-ikäisiä tuttuja naisia. Jutut eivät useimmille enää maistuneet ja koko illan tunnelma lössähti. Ystäväni huomautti herralle napakasti naisia esineellistävästä, ikävästä äänilajista ja huonoista vitseistä ja sai kuulla olevansa pystyyn kuivunut ja vanha ...........! Illan lumo oli poissa, mutta mies tuskin ymmärsi mokanneensa ja loukanneensa.
En osaa kuvitella, että poikani ja hänen ikätoverinsa ja kollegansa nauttisivat tuommoisesta huumorista. Minusta nuorten asenteissa seksiin ja naisten ja miesten väliseen suhteeseen on tapahtunut muutos terveempään suuntaan. Olen kumminkin nyt hiukan hämmästynyt. Ehkä olenkin ollut hyväuskoinen ja ollut täysin väärässä. koska yhtäkkiä meillä on nostettu mediassa esille törkeitä nuorten julkkismiesten seksuaalisia, naista loukkaavia, jopa rikollisia tekoja. Eikä vain pintajulkkisten ympäristössä, vaan myös politiikassa ja yritysmaailmassa, jopa tiede- ja kulttuuriväen keskuudesta. Ehkä olen sinisilmäisesti uskonut parempaan ja terveempään seksuaalisuuteen ja tasa-arvoon sukupuolten välillä. Tässäkin asiassa saattaa olla kaksi, toisistaan kovin erilaiset arvot omaksuneitten joukkoa. Kansa on ehkä tässäkin jakaantunut, kuten lähes kaikessa nykyään. Jakomielitautista.
Nykynainen , nykymies................tasa-arvoiset , niin toivoisin
Meillä on neljä vuodenaikaa, senhän nyt olemme oppineet jo alakouluikäisinä. Se on minusta hieno juttu. En tosiaankaan osaisi ajatella elämää ilman tätä vuodenaikojen vaihtelua. Minusta ei olisi asumaan ainaisen kesän alueella, ei tropiikissa, tuskin edes Välimeren maissa. En siedä hyvin kuumaa, enkä varmaan jaksaisi iloita lähes ympärivuotisesta vihreydestä ja kukkeudesta. Suomi näine ilmoineen, joista riittää arvailua ja valitusta on minulle oikein sopiva kolkka asustaa. Jopa tämmöisenä lähes katovuonna. Voi olla, että minullakin olisi eri ääni kellossa, jos olisin maanviljelijä ja puolet sadostani olisi nyt jäänyt pelloille mätänemään.
Ikkunani takana luonnon vallaton kesäpuvun riisunta on kiehtovaa katsottavaa. Keltaiset ja punaoranssit vaahterat ovat jo paljon karistaneet lehtiään. Ne lojuvat maassa paksuina mättäinä kuin teini-ikäisten vaatteet lattialle kasaantuvina röykkiöinä. Onneksi taloyhtiöni huoltomiehet eivät ole vielä ryhtyneet korvia raastavaan imurointi- ja pöllyttelyhommaansa, josta tuntuvat joka syksy suorastaan hullaantuvan. Puissa on vielä paljon suuria kultaisia lehtiä alemmissa oksissa. Ne näyttävät iloisesti taputtavilta kämmeniltä keltaisissa kumihansikkaissa, kun tuulenpuuska alkaa niitä kiikuttaa. Mahtavat aplodit tälle syksyn juhlalliselle,upean värikkäälle loppunäytökselle ennen hiljentymistä talveen. Noin, tuossa nyt leijuu kymmeniä irtokämmeniä vipattaen hauskasti eri suuntiin ennenkuin päätyvät metsänpohjan nukkamattoon. Kaunista, nautinnollista ja hiukan haikeata seurattavaa.
Olen syksyn ystävä. Se ei tarkoita, ettenkö hurmaantuisi myös keväästä. Toukokuu saa minut lähes höperöksi, se on selvä. Olen siis syksyn JA kevään ihailija. Talvi ja kesä eivät herätä minussa samanlaista kiihkeätä suhdetta luontoon ja sen kauneuteen. Suhtaudun niihin hiukan tyynemmin. En ole se, joka on onneton, jos ei saada kunnon lumipeitettä ja paukkupakkasia tai jos kesä unohtaa helteet, niinkuin viime kesä. Minusta vähäluminen talvi on ihan hyvä, samoin kuin viime kesän ilmat olivat minulle ihan sopivia. Voi olla, että kuulun mielipiteineni pahasti vähemmistöön suomalaisten joukossa.
Ihmisen elämänkaarta verrataan usein vuodenaikojen vaihteluun. Puhutaan elämän keväästä, jota pienet lapset elävät . Vanhetessa sanotaan ihmisen olevan kallistumassa jo syksyyn ja kuihtumiseen. Talvi on kuin kuolema. Jollain lailla nämä ovatkin hyviä vertauksia ihmisen elämänvaiheista. Pienen lapsenlapseni Elmon suurten tummien silmien katse on yhtä ilahduttava ja intensiivinen kuin kevään ensimmäiset sinivuokot Katariinalaaksossa tai Ruissalossa. Molemmat tuntuvat lähes ihmeen kaltaisilta, kuin sellaiset näkisi eka kertaa, vaikka olisi nähnyt saman ihmeen kuinka usein. Elmo on varhainen, ihanan raikkaalta tuoksuva kevät. Ihme, joka on pullahtanut valoon jostain tuntemattomasta pimeydestä ja mullan syvyydestä.
Irina taas on hiukan pitemmälle ehtineen kevätpäivän kevysti leijuva sitruunaperhonen ja kimppu narsisseja, jotka tanssahtelevat kevättuulessa. Irina on myös vilkas ja iloinen, nopeasti pyrstöään kieputtava västäräkki,joka nauttii jokaisesta päivästä ja ahkeroi.
Heidän vanhempansa elävät elämän keskikesää. On aika kasvaa ja kasvattaa satoa myöhempiä aikoja ajatellen. On joskus liiankin helteistä ja hiostavaa, mutta on myös aikaa nauttia pitkistä valoisista päivistä ,voiman ja kasvun tunteesta.Aikaa on vielä pitkästi ennenkuin päivät lyhenevät.
Ja minä sitten.Tiedän jo selvästi olevani myöhäisyksyyn ehtinyt. On monenlaista merkkiä riisuuntumisesta talveen ja lepoon. Tukka on muuttanut väriään kuin lehdet syksyllä. Väri on kaikonnut. Eikä taida olla samasta ilmiöstä kysymys kuin lehtivihrän häviämisessä. Tukka on myös harvennut, silmissä on kaihi ja kuulokin heikkenee. Syksyn merkkejä, jotka on pakko hyväksyä. Mutta toisaalta olo on ihmeen tyyni, kuin myöhäinen loka-marraskuun päivä. jolloin on kirkasta ja hiukan koleaa. Tunteet eivät ole enää samalla lailla tulenpalavia, vaan sopivan viileitä. Tunnen olevani kuin eläin, joka valmistautuu talvihorrokseen. Tarvitsen entistä enemmän lepoa, kääriytymistä shaaliin ja patterien hohkaavaa lämpöä. Syksy on hyvä vuodenaika, ihmisen syksykin. En ollenkaan ymmärrä niitä ikätovereitani, jotka inhoavat tätä elämänvaihetta ja yrittävät kaikin keinoin paeta tietoisuutta todellisesta iästään . Toivon tietysti, että tätä elämäni loka-marraskuuta eivät osu koettelemaan hirveät syysmyrskyt, ennen talven lopullista hiljaisuutta. Se ei kumminkaan ole omassa vallassani.Kaikki tässä ollaan sään ja kohtalon oikkujen armoilla.
Sisareni Leila ja serkkuni Paula ovat hiljattain jääneet pois tästä elämän vuodenaikojen kierrosta. Missä he ovat nyt, sille en tiedä nimeä. Onko se talvi vai kesä vai jotakin vallan muuta. Uskovat ihmiset laulavat virsissään ikuisesta suvesta kuoleman vertauksena. Mutta se on sitten jossain muussa tietoisuudessa kuin tämä tuttu vuotinen kiertokulkumme luonnossa.
"Mua kuunnellaan, sillä seinilläkin korvat on......." Mieleeni hypähti tämmöinen ikivanha iskelmäteksti, kun tämän päivän aviisia aamupäivän hiljaisuudessa lukiessani käänsin aukeamalle, jonka otsikko oli:Puhutaan kuolemasta!Otsikon yläpuolella kuvassa kaksi naista näyttää keskustelevan hyvin vilkkaasti elehtien ja hymyssä suin. Ja jo toinen lause tekstissä hiukan provosoivaan sävyyn kuuluu:"Tulisivatpa isot hautajaiset taas muotiin".
Viime torstaina osallistuin tilaisuuteen, jossa serkkuni Paulan tuhkauurna saatettiin sukumme hautaan kauniin juhlavasti noin kolmenkymmenen läheisen ympäröimänä.Ulkoiset puitteet olivat tänä syksyisenä päivänä Someron vanhalla hautausmaalla hyvin oikean tuntuiset johdattamaan ajatukset kuolemaan, elämän päättymiseen, ihmisen palaamiseen takaisin osaksi luontoa. Dramaattisen synkät sadepilvet taivaalla, mutta paljon myös kirkasta aurinkoa. Voimakas ruska hautausmaan vanhoissa tuuheissa puissa, osin jo varisseet keltaiset ja kuolemalle tuoksuvat lehdet. Toisaalta hautoja peittävän nurmikon ällöttävän kirkas vihreys. Erikoisia kontrasteja. Vaimeana kuuluvat kirkonkellot taustalla. Juuri samalla hetkellä, kun uurna tavoitti sille kaivetun kuopan pohjan, kuului syvässä hiljaisuudessa odottamattoman terävä, outo ääni, kuin jonkunlainen kiljahdus.Ihmettelin sitä. mutta myöhemmin kuulin jonkun luontoa paremmin tuntevan selittävän sen olleen palokärjen huuto. En ole koskaan ennen kuullut sellaista. Se toi oudon lisäyksen tuohon Paulan maallisen matkanpään hetkeen.
Tästä ja monta tuntia kestäneestä muistojuhlasta vanhassa seurakuntasalissa kerroin eilen ja edellispäivänä parille ystävälleni . Puhuimme tuntikausia. Kerroin Paulasta, originellista serkustani, joka vasta viimeiset 30 vuotta on ollut minulle läheinen, mutta jonka varhaisemmasta elämästä, nuoruudesta ja aikuisuudesta olen saanut kuulla vain joko muiden sukulaisten tai hänen itsensä kertomia tarinoita. Viimeiset kymmenkunta vuotta olemme olleet todella läheisiä. Lähes päivittäistä yhteydenpitoa nykyajan keinoin. Niinpä hänen täydellisen yllättävä kuolemansa on minulle edelleen aika mahdoton hahmottaa. Jopa siinä määrin, että kotiuduttuani hautajaisista ajattelin: pitää lähettää Paulalle kuvia, soittaa ja kertoa kuinka hienot hautajaiset hänellä oli. Kauhistuin omia tunteitani ja ajatusteni kulkua. Paula ei näköjään noin vain suostu mielessäni "kuolemaan". Hän on jatkuvasti yhtä elävänä kymmenen kertaa päivässä ajatuksissani milloin minkäkin pienen tavaran tai muun jutun mieleeni pullauttamana. Isän ja äidin, jopa sisareni kuoleman pystyin mieltämään ja mielessäni ymmärrettävästi sijoittamaan menneeseen aikaan, mutta tämä vanhuutta vältellyt ja ruumiin kremppoja ja vaivoja vihannut, vauhdikasta, aktiivista elämää niin kovasti rakastanut serkkuni ei suostu asettumaan kuolleitten sukulaisteni ja ystävieni joukkoon muistini kätköihin. Hän haluaa olla mukana joka päivässäni, ajatuksissani, jopa tekoihin yllyttämässä. Siksi hänestä on puhuttava, puhuttava. Siksi tuntuu, että seinätkin täällä kuulevat ajatukseni Paulasta ja kuolemasta.
Kuolema ei ole minulle pelottava ja välteltävä sana, niinkuin kai joillekin on. Tunnen muutamia, jotka eivät halua ajatellakaan kuolemaa, eivät ainakaan omaa kuolemaansa. On ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähneet vainajaa. Kuolema on tavallaan siivottu pois tavallisesta elämästä ja omista ajatuksista. Tottakai kuollaan, mutta mieluimmin vanhat kuolevat laitoksissa, poissa perheen lähettyviltä. Kuollaan tv-ruudussa, kuollaan hullun ampujan luodeista, kuollaan Turun torilla terroristin puukoniskuista, kuollaan nälkään ja tauteihin pakolaisleirillä, kuollaan Ebolaan, Aidsiin, kuollaan sankarina sodassa tai kuollaan järjettömiin huumekokeiluihin. Mutta ei haluta ajatella omaa kuolemaa eikä kukaan omainen missään tapauksessa SAA kuolla, ei tänään, ei huomenna eikä vielä pitkään aikaan. Älä edes puhu kuolemasta.
Tähän tapaan ajattelee moni, jopa moni ikätoverini. Luulen, että näin ajatteli myös Paula, sillä jo itsensä vanhaksi (82vuotta) hyväksyminen oli hänelle lähes ylivoimaisen kipeä asia. Hän suuttui, jos joku sanoi ( edes ajatteli ) häntä vanhaksi. Kävimme monet kipakatkin keskustelut aiheesta, onko vanheneminen ikävää, vai ihan hyväksyttävää, jopa mukavaa. Yhteisymmärrystä emme tässä saavuttaneet. Ajattelen siis Paulan äkkikuoleman vanhenematta ja kovasti sairastumatta olleen hänelle paras lahja, mitä hän voi osalleen toivoa. Ikäänkuin noin äkillisesti ja yllättäen kuolemalla Paula saa "tavallaan" mahdollisuuden elää ja jatkaa persoonallista ja energisoivaa läsnäoloaan myös minun päivissäni vielä pitkään. Otan positiivisena kehuna vastaan ne hautajaisissa minulle moneen kertaan lausutut sanat: "Kylläpä sinä olet niin paljon Paulan oloinen, että ihan hämmästyttää". Jospa edes vähän. Jospa edes hitunen samaa sydämellistä hulluttelevaa, mutta silti syvällistäkin energiaa ja elämänjanoa.
Ihminen on kummallinen eläin kaikkien muiden eläinten joukossa. Kas kun hän jotenkin ajattelee olevansa kaikkien muiden eläinten yläpuolella henkisiltä kyvyiltään, koska hänelle on kehittynyt puheen tuottamisen ja ymmärtämisen kyky . Useimmat muutkin eläimet ( ehkä suorastaaan kaikki )kommunikoivat tehokkaasti lajitoveriensa kanssa . Sen nyt hoksaa tavallinen ihmispölvästikin monia tuttuja eläinlajeja lähiympäristössään seuraillessaan. Puhumattakaan tiedemiesten tekemistä, koko ajan lisääntyvistä havainnoista eri lajien lähes uskomattomista, aivan erikoisista kommunikaatiokyvyistä. Valaitten "laulu " merten syvyyksissä kuulostaa niin sykähdyttävältä, että ihokarvat nousevat pystyyn sitä äänitteeltä kuunnellessani. Eikä se kumminkaan ole tarkoitettu minun ihmiskorviani ilahduttamaan vaan sillä on syvällinen, elintärkeä tehtävä noiden valtamerten jättiläisten keskinäisessä elämässä. Jokasyksyinen lintujen eteläänmuuttoseremonia on kaikille tuttu. Jollain tavalla linnut viestittävät lajikumppaneilleen, että nyt tästä lähdetään ennenkuin säät kylmenevät. Sitten keräännytään suureksi parveksi, istuksitaan sähkölinjoilla, pysähdytään vielä täyttämään vatsaa koko valtava joukko kuin yhtenä olentona. Tuttu näkö-ja kuulohavainto jokaisena syksynä. Ihminen voi haikeana ihmetellä ja ihailla.
Jokainen koiranomistaja uskoo vakaasti ainakin oman lemmikkinsä kykyyn ymmärtää myös ihmispuhetta. Muistan, että psykologian kirjasta kauan sitten opimme, ettei koira"oikeasti" ymmärrä puhetta. Kun koiralle sanottiin :tuo tohvelit, se totteli. Fiksua. Mutta kirjassani kerrottiin, että lause:noh,noh veli, tuotti saman palvelun. Koira ei siis ymmärtänyt puhetta. Silti olen taipuvainen uskomaan koiran tavattoman hyvään kykyyn ymmärtää oman perheensä kommunikointia. Se kykenee myös hyvin aistimaan lähiympäristönsä ihmisten tunnetilat, pelot, ilot, jopa sairauden.
Avara Luonto-sarja teeveessä on tuonut tietoisuuteen monien eläinten kerrassaan uskomattomia "henkisiä" ulottuvuuksia. Olen nauttinut, että olen päässyt näkemään eksoottisten lintujen monimutkaisen taidokkaita kosintamenoja, tanssia, koristautumista, lahjojen antamista valitulle morsiolle, taidokasta pesän sisustamista, lauluesityksiä, karnevaalia, jollaista ihmiset voivat vain yrittää matkia. Eläimillä tuntuu siis olevan sekä lennokasta mielikuvitusta, että kykyä heittäytyä täydellisesti hetkeen ja sen vaatimaan rooliin. Ei ole mikään ihme, että varhaisten, miljoonia vuosia sitten eläneitten esi-isiemme hengentuotteita, luolamaalauksia ja kauniisti muotoiltuja tarve-esineitä löytyy yhä lisää ja ennalta tuntemattomista kohdista palloamme. Ihka ensimmäistä taideteosta ei varmaankaan ole vielä löydetty. Eikä nykydesign välttämättä ylitä linjojensa kauneudessa ja käytön vaatimassa ergonomiassa tuhansia vuosia sitten valmistettua esinettä.
Mahtaako olla niin, että jokainen ihminen on syntymälahjanaan saanut myös jonkunlaisen kauneuden kaipuun ja kyvyn aistia ympäristössään, tajuta sekä itsessään kuin myös itsensä ulkopuolella kauneutta, muotoja, värejä, sointuja, rytmiä, mielikuvitushahmoja, luonnon äänien puhetta, musiikkia? Onko taide ollut olemassa niin kauan kuin kehittyneemmät eläinlajitkin? Onko lintujen taidokas kosintatanssi, vedenpintaa pitkin rinnakkain kiitävä kävely, kaulojen hidas balettitanssi, pyrstöjen upeaakin upeampi väriskaala ja värisyttely maailman alkuperäisintä tanssitaidetta? Ovatko töräyttelyt ja sirkutukset, vihellykset ja naksuttelut varhaista musiikkia, joka on inspiroinut myös ihmisen nauttimaan äänten moninaisesta tuottamisesta ja sen aikaansaamasta mielihyvästä, tunnelmasta, sieluntilasta.
Lapsenlapseni Irina on nyt kolmen vuoden ikään ehdittyään monipuolisesti itseään toteuttava taiteilija. Jo pitkään hän on nauttinut tanssimisesta. Oikeastaan ihan ilman mallia hän on löytänyt itsestään rytmin, halun pyöriä musiikin tahdissa , levittää kätensä, lyödä rytmiä käsillään, ojentua, kyykistyä, pyöriä. pyöriä kuin dervissi.Mielikuvituksensa innoittamana hän vasta hädin tuskin muutaman sanan opittuaan esitti tanssia, jossa sanoi lentävänsä ja ylettyvänsä kuuhun kuin "peehonen".
Nyt kun puhevalmius on jo monipuolistunut hän nauttii suuresti kertomalla sepittämiään mielikuvitusjuttuja. Niissä on draamaa, aineksia monista luetuista tai katsotuista lastenohjelmista tai muuten hänen ympäristössään vastaantulleista ilmiöistä poimittuja ja erilailla yhdisteltyjä ainesosia sepitettynä ikiomaksi uudeksi tarinaksi. Kun hän kertoo, hänen silmänsä elävät villinä mukana, kädet puhuvat, hartiat ja koko ruumis säestävät ja joskus hyvinkin dramaattisten vaiheitten jälkeen päädytään sentään useimmiten Happy Endiin."Niin siinä sitten kävi. Kaikki hyvin".Ilmeet ovat paljon puhuvat kuin parhaalla luonnenäyttelijällä.
Viimeisimpänä taiteellisena "voittona" on mukaan tullut kiihkeä kuvanteko. Oman pihan asfaltilla kävelevät nyt suurisilmäiset ja pörrötukkaiset ihmishahmot kaikkine tarpeellisine ruumiinosineen. Isin erottaa suurista silmälaseista. Kauan eläköön katutaide vaikka syksyn sateet pian liottavat parhaatkin kuvat mennessään. Aina voi tehdä uusia ja entistäkin vaikuttavampia. Mitä seuraavaksi? Olisikohan aika ryhtyä pianistiksi?Vai voittaako oikea tanssitunti ja vaaleanpunainen balettipuku sittenkin kaiken muun ihanuudessaan?
Olen tänään aloittanut aika pitkäksi venähtäneen paussin jälkeen harrastaa taas akvarellimaalausta. Jonkunlainen pieni, jo vuosien mittaan saavutettu taito, tuntuu nyt olevan hukassa. Toivon, että se löytynee harjoittelun jälkeen. Huomenna on viikon toinen tilaisuus joko maalata vesiväreillä tai pastelliliiduilla. Ryhmä ja aiheet ovat toiset. On kiinnostavaa olla kahden eri opettajan ja kahden hyvinkin erilaisen porukan kanssa ponnistelemassa saadakseni paperille edes hiukan sinnepäin olevan kuvan, mitä mielessäni tavoittelen. Onneksi on olemassa Työväenopisto ja muita kuvantekemistä oppimaan halukkaita eläkeläisiä. Ei minulla ole niin suurta taiteen tekemisen kipinää enää itsessäni, että saisin yksin pistetyksi kotona verstaan pystyyn. Mutta ryhmässä posket alkavat hehkua ja tulee himo saada jotain aikaan siinä kuin kaikki muutkin. Jospa vielä pieni kehukin lipsahtaisi joko opettajan tai kanssaoppijan suusta. Semmoinen tekee hyvää vanhallekin, saati Irinan ikäiselle.
Suomessa vuosi muodostuu neljästä vuodenajasta.Niin ainakin oli ennen, niin koulussa opittiin. Oli kaikille selvää, että kesää olivat kesä-, heinä-, ja elokuu. Syksy alkoi syyskuussa ja sitä kesti loka- ja marraskuun verran. Talvea oli joulukuusta ainakin helmikuun loppuun. Maaliskuu oli vähän kevättä, vähän talvea sekaisin, siis kevättalvea. Etelä-Suomessakin talvi oli pisin vuodenaika. Mutta Lapissa se vasta olikin pitkä. vastaavasti Lapin kesä oli vain lyhyt humahdus valoa ja itikoita täynnä. Meillä täällä etelässa kevät oli selvästi muita lyhyempi vuodenaika. Näin minä ainakin mielsin vuodenkierron menevän.
Mutta nykyään kaikki on muuttunut sitten lapsuuteni. Myös tunne siitä mitä vuodenaikaa kulloinkin eletään. Viime vuosina kunnon talven puuttumista on saatu ihmetellä vielä tammikuussa ja helein ja kuumin kesä on saattanut olla toukokuusssa, kun taas kesä-, heinäkuussa ei ole ollut tietoakaan kesähelteistä, hyvä kun on ylitetty joulun lämpötila. Niin oli mm juhannusaattona 2014! Palelin kamalasti, sillä oli ihan yhtä kylmää kuin edellisenä jouluaattona, mutta kesätamineet eikä lämmitystä kodeissa. Mutta heinäkuussa kärvisteltiin sitten viikkokausien helteessä. Puheenaihetta säästä piisasi. Samoin tänä kesänä: sää. sää, sää, hurjat tuulet, rankat sateet, mutta milloin saadaan hellettä. Tässäkö se nyt oli tämä kesä?Minulle oikein sopiva kesä.
Nyt ollaan kallistumassa syksyyn. Millaiseen, on vielä mahdoton sanoa. Seuraako outoa kesää outo, jotenkin raju syksy, vai saadaanko nauttia pitkästä lämpimästä ja kauniista syksystä vaikka jouluun asti ?Keskustelu ja arvailu ilmaston lämpenemisen todellisuudesta tai väärästä informaatiosta ja pelottelusta loppui yhtäkkiä, kun kaikkien suomalaisten kokemus maamme poikkeuksellisen turvallisesta elosta ja liikkumisesta kaduillamme muutamassa minuutissa järkkyi. Kuinka voi olla mahdollista, että liiankin vanhanaikaisen uinuvaksi koettu Turun kauppatori hetkessä muuttui tuhoisan murhaiskun tapahtumapaikaksi. Että torimme kulmikkaat vanhat kivet värjäytyivät punaiseksi tavallisten torilla iikkuvain verestä! Lastenrattaita työntävä äiti, nuori iloinen uskonsisar jakamassa Jehovan todistajain esitteitä, iäkkäämpi naisihminen, joka epäonnekseen sattui hullun kiihkoilijan puukon eteen. Auttamaan ryntäävä ,vasta hiljattain suomalaiseksi hyväksytty mies tai muualta euroopasta täällä lomaileva turisti. Hetki aiemmin kaikki tavallisia torilla asioivia, sitten puukotuksen uhreja ilman mitään syytä. Ei sellaista kukaan pysty helposti käsittämään eikä hyväksymään. Siitä todistavat valtavat kynttilämäärät ja kukkaset paikalla, johon toinen kuolleista menehtyi. Me olemme kaikki järkyttyneitä, kuin enemmän tai vähemmän itsekin iskun saaneita. Meitä satuttaa teon järjettömyys, se käsittämätön viha, joka tässä ajassa leijuu kaikkialla, usein näkymättömänä, mutta odottamatta purskahtaa ulos raivokkaina puukoniskuina, autolla väkijoukkoon ajoina, pommeina, kaiken järjen ja tolkun ohittamina nettikirjoituksina, sähköposteina, puhelinsoittoina ja ohikulkevien tai vieraannäköisten naapurien tappouhkailuina. Se on kuin saastuttava myrkky, josta ei pääse eroon, vaikka haluaisi puhdistaa ilman hyväksi ja terveelliseksi elää ja hengittää. Se on täällä, myös täällä Turussa, ennen niin viihtyisässä kotikaupungissani, Suomessa , Euroopassa , koko maailmassa. Missään ei ole paratiisia, johon paeta ja tuntea olevansa turvassa. Ei ole seutua, jossa kaikki ihmiset ympärillä olisivat hyviä, ymmärtäisivät samoin hyvän ja pahan , etsisivät yhteisiä viisaita ratkaisuja, eläisivät toisiaan ja luontoa kunnioittaen ja vaalien. Eipä tosiaankaan ole semmoista maata, semmoista turvasatamaa. Kauan sitten luin paikasta nimeltä Shangri La, joka oli täydellisen onnen ja harmonian laakso. Se lymysi muistaakseni jossain Tiibetin korkeitten vuorten kätkössä.
Turha haikailla, ei ole Shangri-Laata. On tultava toimeen ja uskallettava elää tässä ristiriitojen täyttämässä maailmassa.
Tämmöisissä toivottomuuden ja näköalattomuuden tunteissa lähestyvä syksy pelottaa minua. Miten taas jaksan pimeyden lisääntymisen. Miten kestän kuulla aina vain hurjemmiksi yltyviä sade-ja myrskypäiviä ja viikkoja. Tuleeko seuraavasta, ehkä lyhyestä talvesta aika, jolloin en halua tai uskalla ollenkaan lähteä kodistani pääkalloliukkaille jäisille pihoille ja kaduille. Tuleeko minusta säitten, uhkaavien uutisten, ja omien pelkojeni vanki, joka ei enää osaa edes hymyillä. Se en ole enää minä. Tähän asti olen ollut elämästä nauttivaa ja ympäristöstäni iloitsevaa ihmistyyppiä.
Viime viikolla koin vielä toisenkin mieltäni järkyttäneen yllätyksen. Ruotsissa vuosikymmenet asunut serkkuni, energinen, ja aina hupsutteluun ja uusiin seikkailuihin ja tapahtumiin innostuva Paula oli löydetty kuolleena kotisohvaltaan. Hänen ruotsalaiset ystävänsä samoin kuin minä täällä, olimme koko viikon ihmetelleet, kun emme saaneet yhteyttä seuralliseen Paulaan. Aloin aavistella, että kaikki ei ollut kuten piti. Paula oli kuollut yksin kotonaan ilmeisesti jo alkuviikolla.
Nyt yritän päivä päivältä totutella ajatukseen, etten enää voi jaaritella iltaöisin hänen kanssaan puhelimessa kaikesta maan ja taivaan välillä tapahtuneesta, en hassutella, en kinastella. Olen yllättänyt itseni ajattelemasta:tästä pitää nyt heti kertoa Paulalle. Jopa niin, että pari kertaa olen "ajatellut soittavani hänelle" kertoakseni, että ymmärrätkö, kuinka "Paula"( siis hän itse!!) voi noin vain kuolla. Olenko ihan sekoamassa?
Paulako kuollut! Tämä Paula, joka ei halunnut ikinä myöntää olevansa 82 vuoden ikäinen. Joka aina ärsyyntyi, jos vain kuvittelikin kanssaihmisten ajattelevan häntä vanhana. Joka surutta "karisti" Face-bookissa 10 vuotta iästään, vaikka me kaikki hänelle läheisimmät tiesimme hänen oikean ikänsä. Ei koskaan vanha, eikä ikinä kuollut!
No aika lapsellista, voisi joku ajatella, mutta se oli osa hänen persoonallisuuttaan ja varmaan antoi hänelle voimaa elää täysillä. Ja niin hyvin hän siinä onnistui, että minun ja varmaan monen muunkin hänet tunteneen on nyt on kovin vaikea tajuta hänen odottamaton kuolemansa todeksi.Vaikka kuinka yritän hän on minulle vielä elossa. Jotenkin minusta tuntuu, kuin vain kerrottaisiin yllättävää juttua Paulan viimeisimmästä seikkailusta, yhdestä hänen monista reissuistaan ja yllätyksistään. Ilman Paulaa, mukavaa, eläväistä, naisellisen höppänää, usein toki hyvin rasittavaakin Paulaa, tunnen syksyn painavan päälle raskaammin. En ole ollenkaan valmis häntä vielä unohtamaan. Kun hän nyt puuttuu totutusta elämäntavastani ja päivieni kulusta ( vaikka asui Tukholmassa), minulta selvästi puuttuu jotain itsestänikin. Ymmärrän hänen arvonsa ja minua kaduttaa, etten kai koskaan sanonut hänelle mitään oikeasti arvostavaa ja kaunista.
Varmaan siksi liiankin hyvin nyt muistan hänen ihan hiljattain minulle sanomansa sanat. Puhuimme jostain valokuvista. Molemmat olemme koko ikämme olleet narsistisia ja turhamaisia tyttöjä. Nuoruuden kuvia on sen tähden ollut hauskempi katsoa, koska niissä vielä molemmat näytimme tarpeeksi näteiltä. Valitin jotain nykykuvaani, kuinka näytän siinä kamalan äkäiseltä, kuin rumalta vanhalta lohikäärmeeltä. "No sehän on kummallista, sinähän aina hymyilet"
Minäkö aina hymyilen?
"Sinähän hymyilet aina, etkö sinä sitä muka tiedä", jatkoi Paula. "En ole ikinä nähnyt sinua muuta kuin hymyilevänä, sehän on SUN TAPA OLLA".
Oho! Kiitos nyt kumminkin, olipa tuo sitten kehua vai piikkikö oli? Mitä oikein mahtoi tarkoittaa! Haluan joka tapauksessa nyt yrittää jatkaa tätä AINA hymyilemistä, vaikka näinä päivinä tuntuu kaikki kallistuvan alakulon puolelle.
Kaipaan Paulaa ja hymyilen, koska minulla OLI persoonallinen ja hauska serkkutyttö ja koska minulla ON ihana lapsenlapsi Irina ja tämä upouusi, toistaiseksi jännittävän vieras tulokas Elmo.
Ihmisiä menee pois ja uusia tulee tilalle. Elämän kiertokulku jatkuu, kaikilla on aikansa ja hetkensä. Syksyt ja keväät tulevat , eikä aika ikinä pysähdy, vaikka se joskus tuntuu muuttavan rytmiään.
Tänään,7. elokuuta on isäni Einon syntymäpäivä. Hänen 107. syntymäpäivänsä. Vain kovin harvat suomalaismiehet saavuttavat semmoisen iän, eikä naisistakaan kovin moni. Isäni Eino kuoli kauan sitten, jo 61 vuotiaana. Silloin, kun en itse ollut vielä 30 vuotta täyttänyt, en kummastellut hänen nuorta ikäänsä, vaikka toisaalta hänen kuolemansa kyllä tuli minulle yllätyksenä ja liian varhain. Olisin toki toivonut hänen elävän ja säilyvän isänäni vaikka kuinka paljon pidempään, vaikkapa lähes satavuotiaaksi. Muistan, kuinka hämmästyin, kun parhaan ystäväni äiti isäni kuolemasta kuullessaan sanoi: "voi sentään, olisihan hänen pitänyt vielä saada jatkaa, niin kovin nuori mies vielä!"Itse asiassa hän oli täsmälleen isäni ikäinen. En ollut koskaan ajatellut heidän ikäänsä asteikolla nuori-vanha. He olivat vain isiä ja äitejä, ei nuoria tai vanhoja. Ei heidän kuulunut kuolla - ei oikeastaan kuolla koskaan! Järki kuitenkin sanoi, että isän oli parempi kuolla, koska hänen sydämensä oli loppuun kulunut. Elämä invalidina yli 30 vuotta oli ollut raskasta ja sydäntäkin kuluttavaa. En halunnut hänen joutuvan yhtään enempää kärsimään.
Nyt olen 13 vuotta vanhempi kuin isäni oli kuollessaan. Olenko minä nyt mielestäni vanha ihminen, kyllin vanha vaikka kuolemaan? Kyllä olen, ehdottomasti olen ja hyväksyn sen ilomielin. Minusta on useimmiten oikein mukavaa olla vanha ihminen. Mukavinta on kylläkin se, että olen saanut tyydyttää uteliaisuuttani:ainakin näin pitkään saanut kokea koko skaalan- millaista on olla kaiken ikäinen ihminen,pieni lapsi, murkku, nuori nainen, äiti-ihminen, menopaussin ohittanut naisihminen, työhuolista vapaa yökukkuja ja juuri nyt lapsenlapsistaan hullaantunut mummu. Kaikki nämä vaihtuvat "ihmiset" on ollut ihana elää ja kokea vuorollaan. Kai minä jo muuten voisin olla valmis ajattelemaan omaakin kuolemaani, mutta juuri nyt nämä pienet suloiset uudisihmiset ovat herättäneet minussa halun elää satavuotiaaksi. Haluaisin nähdä heidän varttumistaan vielä kauan, kauan.
Ensimmäistä kertaa olen alkanut ajatella millaista mahtaisi olla, jos olisin itse saanut lapseni jo paljon nuorempana ja poikanikin taas vastaavasti omansa yhtä lailla nuorempana! Nyt olisi jo sopivaa odotella seuraavankin sukupolven syntymää. Sellainen tilanne on muutamilla ikätovereillani. Että olisinkin jo Isomummu!Vaikea kuvitella, mutta ehkä semmoinen vasta tosi isosti mahtavaa olisikin. Luin lehdestä porilaisen sanonnan:"Ei lapsi ol lapsi, lapsenlapsi vasta lapsi on". Mitenkähän se oliskaan "lapsi", jos olisikin jo lapsenlapsenlapsi. Onneksi on Irina ja Elmo, nämä rakkaat ja varsinaiset LAPSET minulle juuri nyt.
Hyppään ihan muuhun, niinkuin minulla liiankin usein on tapana ryöpsähtää. Eilen sain itseni ylipuhutuksi aloittamaan vaatehuoneeni jo pitkään kaipaamaa organisointi- ja siivousurakkaa. Vuosikymmenten jälkeen minulla taas on jokseenkin tilava erillinen ns vaatehuone pitkine vaatetankoineen ja koko seinämän peittävine kattoon asti yltävine hyllyineen. Sen lisäksi minulla on asunnossani jokaisessa huoneessa ja eteisessäkin hyvät komerotilat. Ei pitäisi siis olla vaikeaa pitää yksinelävän ihmisen tavarat järjestyksessä ja kaikki oikeilla ja helposti löydettävillä paikoillaan. Ei pitäisi, mutta silti on. Vika ei ole kodissa vaan asukkaassa. Vika ei liioin ole asukkaan kasvatuksessa, ei kotona saaduilla malleilla. Vika on omassa luonteessani, ja se tuntuu olevan vuosikymmentenkin jälkeen heikosti muutettavissa tai korjattavissa oleva vaiva. En ole koskaan osannut olla systemaattinen ja itseltäni paljon vaativa. Varmaan minussa on joitakin hyviäkin ominaisuuksia, joista voin olla iloinen, ehkä ylpeäkin, mutta tämmöinen liiallinen suurpiirteisyys ja huolettomuus ovat luonteeni todellisia huonoja puolia, pysyviä heikkouksia. Ovat olleet aina. Joskus minut läheisesti tuntevat ystäväni ovat kiusoitelleet minua ja sanoneet minun olevan suorastaan"sunnuntailapsi", kun kaikesta löperyydestäni huolimatta jollain ihmeen kaupalla näytän selviäväni, usein pahan alkusäikähdyksen jälkeen, itse aiheuttamistani sotkuista ja harmeista kuiville. Niinkin voi asian nähdä. Nyt sitten taas kerran yritin tehdä parannusta, ottaa asiat haltuuni, katsoa koko kaoottista huushollinpitoani ulkopuolisin silmin. Päätin lopultakin tulla paremmaksi ihmiseksi, fiksuksi, järkeväksi, omat asiansa hallitsevaksi ja arvokkaaksi vanhaksi naiseksi.
Siivous ja järkeistämishomma vei koko päivän, koko muutenkin jo raskaan painostavan sateisen ja pimeän päivän. Hikosin ja uurastin selkäni kipeäksi. Ihmettelin, mitä kaikkea tuo konttoori oikein on kätkemässä sisälleen. Onko välttämätöntä? Pakkasin, organisoin ja keräsin pois heitettäväksi. Vielä tänään luulen tietäväni, mitä kussakin laatikossa nyt on. Mutta entä ensi viikolla? Voisiko jokaisessa laatikossa olla edes jonkunlainen tieto sen sisällöstä kirjoitettuna kylkeen? Voisi, mutta en jaksa juuri nyt, en millään enää veny siihen. Ehkä joskus tällä viikolla, tai sitten ei. Ehkä joskus. lähitulevaisuudessa, kun sataa .........Onkohan suvussani joku manjaanageeni,joka on sattunut juuri minulle vahvasti periytymään?
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän minua on alkanut vaivata sellainen kiusallinen tunne, että kun minun aikani on lähteä tästä elämästäni, minua ei jaksetakaan ajatella lämmöllä ja kaipauksella syystä, että jälkeeni jäävä kaaos vie kaikki voimat läheisiltäni. Että järjestellessään käytännön asioita väsyisivät niin, että tuntisivat vain ahdistusta ja tuskaantumista: miksei se äitimuori voinut pitää elämäänsä ja tavaroitaan ja papereitaan paremmin hanskassa vaan jätti tämän kaiken meidän selvitettäväksemme. En ole innostunut KonMarin järjestyssäänöistä ja viikkausvinkeistä, mutta toivoisin jaksavani pitää ympäristöni viihtyisänä ja kauniina. Siivouspalveluita voin välillä ostaa, mutta "intiimeimmät" asiat on itse hallittava.Tänään tuntuu hiukan paremmalta kuin pitkään aikaan. Olen itseeni tyytyväisempi kuin olin toissapäivänä.
Toivon, että pojasta polvi paranee ja vielä enemmän pojanpojasta!!!Ehkä olen jättänyt heihin osan parhainta perimääni ja nämä viat ovat piilossa ja väistyviä geenejä ainakin muutaman sukupolven yli. Sopii uskoa ja katsoa luottavana noihin silmiin.
Millainen maailma on kun Elmo täyttää 100 vuotta??????Onko älytön tavaran hamstraus ja turha kulutus jäänyt pois?
E lämäni kuvakirjaan
L iitin lehden kauneimman
M uiston siitä, että sinut
O nnellisna omistan Elmo Vilho Julius Lahti
Kun huomaan tarvitsevani uuden jääkaappipakastimen, menen kauppaan ja yritän parhaani mukaan omaksua tietoja myyjältä tehdäkseni sitten järkevän ostopäätöksen:tämä on minulle sopiva laite, ostan tämän. Muodostan sellaisista asioista kuin hinta, ulkonäkö, koko, valmistajan nimi ja siitä vanhastaan mielessäni oleva mielikuva, luvattu takuuaika, energian kulutus, sulatusominaisuudet, äänekkyys jne itselleni päätelmän, että olen löytänyt tarpeitani vastaavan tuotteen, että haluan sijoittaa rahani juuri tähän.Tunnen olevani järkevä, viisas ostaja, fiksu ihminen.
Kun ihminen huomaa tulleensa elämässään vaiheeseen, jolloin oman lapsen hankinta (anteeksi, saaminen) alkaa kypsyä pysyväksi toiveeksi, on useimpien tapana nykyään syvällisesti arvioida omaa tilannettaan, harkita järkevästi ja monia asioita mielessään puntaroiden kykyään suoriutua tämän "superhankinnan" mukanaan tuomista haasteista. Syntyvä lapsi on paljon, paljon arvokkaampi "hankinta" kuin uusi jääkaappipakastin tai jättikokoinen taulutelevisio. Se on itseasiassa elämän suurin hankinta, arvokkain, kallein, mutta vaikka kuinka hyvin harkittu, silti aina täydellinen "yllätysostos". Voi haaveilla lapsen olevan sellainen ja sellainen: helppo, lahjakas, kaunis, terve, täydellinen, paras. Mutta kukaan isäksi ja äidiksi ryhtyvä ei voi olla varma minkään toiveensa toteutumisesta. Onneksi ei myöskään pahimpien pelkojensa. Jokainen syntymä ja jokainen syntynyt lapsi on tavallaan suuri ihme, mysteerio, ainutlaatuinen, todellinen superyllättäjä. On hyvä ymmärtää ja nöyrästi hyväksyä, että lasta ei voi hankkia kuin uutta keittiökonetta tai uutta autoa. Lapsi on ihme, lapsi on lahja.
Tämän ajan Suomeen syntyy lapsia lähes yhtä vähän kuin pahimpina nälkävuosina. Ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin syntyvien määrä on pienempi kuin kuolleitten. Ilman maahanmuuttajia väkilukumme olisi jo kääntynyt laskuun. Ollaan huolestuneita. Toisaalta voi kysyä, pitääkö tosiaakin maailmaan syntyvien lasten olla juuri suomalaisten synnyttämiä, kun tiedämme koko maailman väkiluvun jatkavan huimaa nousuaan. Muistan, että jo 50 vuotta sitten lukiolaisena olen kirjoittanut viisastelevia aineita naiivin huolissani maailman kyvystä selvitä väestönkasvun mukanaan tuomista ongelmista. Silloin lukemat olivat vielä vallan vaatimattomia maailman nykyiseen ihmismäärään verrattuna.
Vaikeita asioita miettiä. En nykyiselläkään käsityskyvylläni pysty selkeästi perustelemaan mikä olisi oikea lapsiluku, mikä kohtuutonta maailman kantokyvylle. Onneksi en ole päättäjän asemassa. En edes Suomen väestöpolitiikasta. Minun käsitykseni rajoittuu siihen, että iloitsen oman perheeni uudesta ihmistaimesta, toisen lapsenlapseni syntymästä. Olen jo saanut nauttia isovanhemmuuden tarjoamaa iloa, kun Irina on oppinut puhumaan ja kuulen hänen nimittävän minua mummuksi, kun saan hänet viikonloppureissulle Turun Mummulaan. On suloista kun hän iloisesti haluaa tulla vastaamaan Mummun kaipaussoittoihin: haloo Mummu, että minä täällä siivoan ja..........
Nyt olen nauttinut, kun olen voinut jakaa uuden, pitkältä tuntuvan odotuksen ja eläytyä toisen, erilaisen synnytyksen jännitykseen: Ihanaa, poika syntyi, ja onneksi tällä kertaa vain muutaman tunnin voimallisten ponnistelujen tuloksena. Terve, potra poika, kaunis lapsi.Selvästi samoista rakennustarpeista tehty kuin isosiskonsa, melkein kuin pieni myöhäsyntyinen kaksosmarja. Voi tätä iloa molemmista ihanista lapsista!
Näissä tunnelmissani ei ole muuta himmentävää kuin mieleen ihan liian usein iskevä pelko, että syntyneet lapsenlapseni eivät ehkä saakaan elää ja vanheta maailmassa, jossa edes jotenkin pystytään ratkomaan monet tätä yhteistä, ainoaa palloa, sen luontoa, ilmastoa ja ilmakehää pahasti uhkaavat ongelmat. Että elämä ja sen ikuiselta tuntuva jatkuminen sukupolvesta toiseen ei enää voisikaan jatkua. Ja kaikki tämä pelottava vaaran ja lopullisen tuhon uhka vain meidän, jo väistymässä olevien ja valtaapitävien ihmisten sanoinkuvaamattoman lyhytnäköisyyden, suoranaisen typeryyden ja kohtalokkaiden virheiden takia.
Minun on helppo hyväksyä, että vanhan jääkaappipakastimeni aika on nyt ohi, että sen pitää hävitä kiertoon. Ymmärrän ja hyväksyn, että uudellekin aparaatilleni annetaan takuu vain kymmeneksi vuodeksi. Mutta toivoisin, että joku voisi antaa nyt syntyville sukupolville sataprosenttisen takuun: turvatun, loputtoman pitkän takuun elämän jatkumisesta maapallollamme. Että Irinan ja Elmon hyvälle elämänlaadulle voisi olla takeet niin pitkälle ja vielä paljon sen yli kuin on heidän aikansa elää ja vaikuttaa maailmassa. Aina ja aina eteenpäin, sukupolvelta toiselle, äärettömiin..............
En elättele toivetta, että Elmosta tulisi isona uusi ihmeellinen urheilijasuuruus, joka voittaa Suomelle kunniaa kaikissa lajeissa.(Juhani Peltosen ihmemies Elmo- kuunnelmat ja kirjat).
Toivon, että Elmosta kasvaa viisas maailmankansalainen, kestävä lenkki pitkässä ihmiselämän ketjussa.
