Adventin aikaa ja taikaa

Marraskuun viimeinen viikko on puolessa välissä.Tänään on tasan kuukausi joulupäivään. Muutaman päivän päästä on 1.adventtisunnuntai, Pikkujoulu, niinkuin sitä totuin lapsena nimittämään. Silloin en vielä tiennyt joskus tähän nimeen liittyvän sekavaa ja osin melko epämääräistäkin mielikuvaa villeistä ja usein alkoholinhuuruisista tavoista viettää yhteistä aikaa esimerkiksi työyhteisön tai opiskelutiimin tai muun sopivan kokoonpanon kesken. Pikkujoulu oli iloinen, mutta kovin vähän riehakas tapa juhlistaa päivää, josta tavallaan ajateltiin kuukauden mittaisen jouluun valmistautumisen alkavan. Esimerkiksi muistan oppikouluvuosilta monta mukavan tuntuista teinikunnan pikkujoulua. Puurojuhlaksikin niitä  taidettiin kutsua. Oli aluksi hupaisaa ohjelmaa, pikkunäytelmiä tai sketsejä, kenties jotain soolomusisointia, hassu kilpailu ja tietysti joulupuuron nauttiminen. Ilta päättyi karkelointiin tanssilattialla..Alkoholia ei kaivattu tunnelman kohottamiseen.Eikä juhlien jälkeen tarvinnut hävetä tai katua töppäilyjään.

Vielä varhaisempi muistikuva adventin ajasta on jokavuotinen Hoosianna-hymnin harjoittelu. Se toimi minulla myös kaikkina myöhempinä työvuosinani merkkinä siitä, että syyslukukausi todella oli kääntymässä lopuilleen. Kun kuulin jostain kauempaa musiikkiluokasta ensimmäiset Hoosiannan alkusävelet, sydämessä tuntui aina sykähdyttävä tunne: kohta on joulu, olenko saanut tehdyksi sen, mitä piti syksyn mittaan ehtiä, olenko aikataulussa omien tavoitteitteni kanssa.Miten tämä syksy taas menikin näin äkkiä.

Ja kun sitten kokoonnuttiin yhteisesti laulamaan juhlasaliin Hoosianna, Daavidin Poika , Kiitetty olkoon hän, muistin ryöppynä lukemattomat edelliset Hoosiannat aina omista kansakouluvuosistani lähtien ja silmiini herahtivat kyyneleet. En tiedä , mikä tässä Hoosianna-hymnissä on se tekijä , joka minua puhuttelee ihan oudosti. Sanat ovat oikeastaan "täyttä hebreaa", toisin sanoen en osaa niitä ajtella kovin syvällisesti uskovaisena. Hymnin puhuttelevuus on minulle täydellisen selittämätön mysteeri. Tiedän jo pienenä kansakoululaisena kokeneeni tilaisuuden päästä laulamaan hoosiannaa Someron kirkkoon kuin suurena , merkittävänä kunniatehtävänä . Melkein kuin olisin ollut osa jotain hyvin suurta ja merkittävää spektaakkelia. Vähän outo ajatus.

Aivan mahtava elämys oli ensimmäisenä vuotenani Vaasan Keskuskoulussa opettajana kuultu adventtihartaus koulun juhlasalissa. Koulun oppilasmäärä oli todella suuri , samoin meitä opettajia oli yli kaksikymmentä . Pohjanmaalla ollaan musikaalisia ja opettajista monet olivat aktiivisia kuorolaisia ja musiikinharrastajia. Olin harjoituttanut luokassani hoosiannahymniä parhaani mukaan. Päivää ennen hartautta minulle yllättäen selvisi, että täällä  hymni laulettaisiinkin eri tavalla kuin olin tottunut. Kaikki opettajat laulaisivat hymnin aluksi moniäänisenä kuorona oppilaitten edessä ja vasta sitten oppilaat yhtyisivät lauluun yksiäänisenä . Musiikinopettaja myöskin soittaisi koko upean johdantoalkusoiton, joka useimmiten kuullaan vain parhaitten kirkkomuusikoitten esityksenä. En lähestulkoon ollut uskoa korviani. Että jonkun tavallisen kansakoulun hoosianna voi kuulostaa niin sykähdyttävältä. Hieno, säilyvä muisto.

En kuulu enää koulumaailmaan aktiivisena osallisena, mutta pidän varani , että kuulen Hoosianna-hymnin radiosta. Se on merkki siirtää ajanlaskuni joulun odotukseen. Se on merkki , että pimeys kohta alkaa vähetä, että kannattaa alkaa iloita kaikesta siitä iloisesta muistin kantamasta hyvästä , mitä sisältyy omaan 70 vuoden joulunaikojen historiaani. Päätän poimia sieltä tunnelmia "vanhanajan jouluista", joista olen pudottanut pois kaiken turhan stressin ja hössötyksen. Otan mukaan vain hyviä muistoja .
 ..."kii-tetty Daavidin Poika, joka tuuelee-e Herran niimeen ".

Petteri Punakuono