Nyt sitten elän tätä "nytku-elämänvaihetta": aamussa on pituutta sekä isoon kahvimukilliseen, että loputtoman pitkäksi venytettyyn lehdenlukuun. Joskus kyllä tuntuu, että lehdessäni on turhan paljon sivuja, joista en jaksa nyhtää ulos mitään, en rivin riviä, en tiedon murua, enkä missään tapauksessa tulla puijatuksi ostamaan mitään. Hyppään useimmiten yli urheilusivut vain pikaisella kuvien vilkaisulla. Luen todella hatarasti myös useimmat tiukasti talousasiaa käsittelevät jutut. Silti luettavaa riittää tunniksi, pariksi.
Useimmiten huomaan löytäväni eniten kiinnostavat jutut osioista , jotka käsittelevät kulttuuria, kotimaan asioita tai kunkin päivän teemasivuilta, kuten esimerkiksi tänään Hesarin Torstai-osiosta. Kiinnostava on myös Mielipide-sivusto, sekä sivut, joilla ilmoitetaan perhetapahtumista, kastetut, vihityt, syntymäpäiväonnittelut, mutta myöskin kuolinilmoitukset. Ei, en todellakaan etsi mahdollisia tuttujani kuolinilmoituksista! Niin kornilta kuin kuolinilmoitusten lukeminen saattaa itseäni nuorempien mielestä tuntuakin, tiedän olevani yksi monien saman tavan omaksuneitten ikätovereitteni joukossa. En muista minkä ikäisenä olenkaan mahtanut hurahtaa tähän omituiseen haluun lukea kuolinilmoituksia. Siitä on kyllä jo vuosia.
En osaa kovin hyvin analysoida, miksi tunnen viehtymystä tai kiinnostusta näihin. Syitä on varmaan monia, osin itselleni tiedostamattomia, osin varmaan ihan hyviäkin oman hyvinvointini kannalta. Säilytän jonkunlaisen realistisen käsityksen ihmisen elämän rajallisuudesta, kuoleman lopullisuudesta ja yllätyksellisyydestä, omasta perspektiivistäni. Minua kiinnostaa myös nähdä, kuinka ihmiset ovat joutuneet kauas syntymäpaikoistaan, minkälaisin sanoin heitä kaivataan, minkälaisen tunnelman henkilön poismeno herättää minussa, täysin tuntemattomassa ihmisessä pelkän ilmoituksen valossa. Ilmoituksesta voi usein nähdä viitteitä henkilön uskonnollisen vakaumuksen voimasta, tai että kyseessä on ateisti tai ainakin uskontoon välinpitämättömästi suhtautunut, sitoutumaton tai agnostikko.Hyvin nuoren vainajan kuolinilmoitus herättää aina Miksi- kysymyksiä ja voimakkaan tunteen elämän yllätyksellisen lopun mahdollisuudesta myös itselle tärkeimpien ihmisten kohdalla. Oman elämäni loppuun liittyvät ajatukset ja totuttautuminen siihen väistämättömään edessä olevaan hetkeen tuntuvat tarpeellisilta, kun huomaa monissa ilmoituksissa syntymäajankohdan, joka on lähes omani. Joskus otan talteen muistolauseen, joka puhuttelee minua erityisesti. Miten haluaisin itseäni muistettavan? Usein kritisoin mielestäni rumasti ontuvaa värssyn poljentoa, ruhjottua runoa, pilattua vanhaa tekstiä. Pakko huomata olevansa tarpeeton ja loukkaava kielipoliisi toisten ihmisten syvässä surussa laatimista lauseista!
Tänään minua kiinnosti päivän lehdessä artikkeli, joka esitteli kulttuurihistorian alan väitöstutkimusta kättelytavoista sekä yleensäkin tervehtimistapojen kulttuureista eri maissa ja erilaisissa yhteiskuntaluokissa. Kuulun itse semmoiseen ikäpolveen ja semmoiseen viitekehykseen, ettei kättelyn oppiminen ollut samalla lailla tärkeänä pidetty taito kuin nykylapsille. Muistan kovin vähän tilanteita lapsuudestani, jolloin minun olisi edellytetty kättelevän. Niiaaminen kuului kohteliaan tytön vanhempien ja vieraampien ihmisten tervehtimiseen. Nykyään kättelyä opetetaan jo päiväkodeissa ja kodeissa useimpien nuorten vanhempien toimesta. Tapaa vahvistavat monet tuntemani opettajat luokissaan kättelemällä jokaisen oppilaansa aina koulupäivän päättyessä. Tällä halutaan ikäänkuin sulkea yhdessä vietetty päivä ja lähettää lapsi hyväntuulisena ja hyväksytyksi itsensä kokevana kotiinsa. Muistan omasta kokemuksestani kuinka eri lailla pikkuiset kädet pujahtivat käteeni, kun joskus olin tämmöisen kättelevän opettajan sijaisena lähettämässä lapsia kotiin. Minulla, aineenopettajalla ei ollut tapanani kätellä oppilaitani tunnin päättyessä.Tavallaan on opettajan etuoikeus saada kätellä jokainen pieni työtoverinsa ja vakuuttua hänen hyvinvoinnistaan ihan kouriintuntuvasti. Kovin vastahakoisesti käteen tarttuva tai veltto ja hikinen, pelokas ja kylmä, voi kertoa kokeneelle opettajalle, että ehkä jokin asia painaa mieltä, että lapsi ei ole iloinen, eikä päivä sujunut parhaalla mahdollisella tavalla.
Minusta on edelleenkin outoa kätellä hyviä ystäviäni ja perheenjäseniäni tavatessamme. Oikeastaan mitä läheisempiä olemme, sitä varmemmin kättely jää tekemättä. Vasta hitaasti ja kankeasti olen elämäni viimeisinä vuosikymmeninä oppinut myöskin halaamaan tervehtiessä. Semmoinen tapa ei lainkaan kuulunut meidän karskien Lounais-Suomen maalaisten tapoihin minun nuoruudessani. Halaaminen luontevasti ja lämpimästi tunteita sisältäen sujuu minulta vain pienen ydinperheeni sisällä. Muiden halaamisissa koen olevani kömpelö ja aina hiukan liian teatraalinen. Poskisuudelmista nyt puhumattakaan. Olen kaukana eurooppalaisesta, kun pitäisi hallita kumpi poski ja montako kertaa ja sopiva välimatka muiden ruumiinosien välillä. Ihailen kyllä nuorison tapaa halata tai heitellä reippaita "ylävitosia" tavatessaan.Tiedän kummankin tavan olevan aika tuoretta tuontitavaraa meidän kulttuuriimme. Elämme nykyään yhdentyneessä ja monikulttuurisessa maailmassa ja lähelle tuleminen ja kosketus ei kai voi olla pahasta. Jopa kyynärpäillä koskettaminen tervehtiessä, ns ebola-tervehdys, näyttää minusta hupaisalta ja viisaalta nykypäivän ongelmat huomioivalta sovellukselta tässä tervehtimisen ja läheisyyden kulttuurissa. Sensijaan yhä edelleen tunnen etovaa kauhistusta, kun näen vanhan, aikanaan laajaa julkisuutta lehdissä saaneen kuvan Itä-Saksan ja Neuvostoliiton päämiesten märästä suudelmasta suulle. Pysyköön semmoinen suudelma varattuna kahden ihmisen todellisen rakkauden ja intohimon osoitukseksi. En halua alistua minkäänlaiseen valheellisen ystävyyden ja hyödyn tavoittelemisen nimissä tapahtuvaan läheisyyteen. Ei lisää Juudaksen suudelmia.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti