En ole ihan varma kuulunko itse tuohon joukkoon. En ole vielä hankkinut kortteja. Suhteeni tähän jouluperinteeseen on pitkään ollut vaihteleva. Vuosikymmenten ajan minullakin oli tapana lähettää joulutervehdyksiä ihmisille, jotka vastaavasti muistivat minua. Lähetettyjen ja saatujen korttien määrä oli hyvin samansuuruinen ja melko vakiintunut.
Vielä 1960-luvulla ihmisten itse askartelemat kortit muodostivat lähetetyistä korteista vain pienen osan. Muistissani on ensimmäisiltä työvuosiltani eräs opettajatoveri, käsityön opettaja, joka toi Imatran Tainionkosken suureen opettajainhuoneeseen nähtäväksi itsevalmistamiaan kortteja. Ne löivät minut täydellä ällikällä ja ihastuksella.Vaikka olin itsekin jo noihin aikoihin innokas kuvantekijä, ei mieleeni ollut tullut sellainen hauska ja mielikuvituksellinen tapa toteuttaa luovuuttaan ja käytellä näppäriä sormiaan. Kortit olivat tosi kauniita, taidokkaasti ja huolellisesti sommiteltuja ja henkivät aivan erilaista joulun lämpöä ja henkeä kuin kauppojen jokseenkin toinen toistaan muistuttavat tonttu- ja joulukirkkoaiheet tai possujen joulupuurot ja kynttiläasetelmat. En tosiaan ollut ennen nähnyt samantapaisia.Vähitellen itsetehdyistä korteista sitten tuli hyvin suosittuja. Joskus ne ovat kauniita, mutta yhtä usein myös aika mauttomia kulta- ja hopeakimalteineen.
Vuosisadan loppukymmenillä valmistin itsekin satoja ja taas satoja kortteja. Enimmäkseen ne menivät myyntiin poikani kuorotoiminnan tai hänen koulunsa luokkakassojen varojen kartuttamiseksi. Otin myynnistä itselleni vain materiaalikulut. Olin kehittänyt oman tyylini valmistaa mielestäni "taiteellisia" ja hiukan epäsovinnaisempia kortteja, jotka tekivätkin hyvin kauppansa. Mutta siinä samalla uuvuin koko korttiasiaan siinä määrin, että omien korttien kirjoittelu ja lähettely tahtoi jäädä aivan viime tippaan. Sitäpaitsi en aina halunnut lähettää itsevalmistamiani kortteja. Eräänä jouluna olin ostanut Punaisen Ristin hyväksi myytyjä joulukortteja, joissa postimaksu oli valmiiksi mukana. Olin kirjoittanut kortteihin osoitteet, mutta niiden postilaatikkoon pudottaminen vain pitkittyi ja pitkittyi. Ne kulkivat mukanani kouluun ja kotiin, mutta en muka löytänyt sopivaa hetkeä pudottaa niitä lähtevään postiin. Ilmeisesti olin monenlaisten joulukiireitten johdosta tavallistakin hajamielisempi ja stressaantuneempi. Ja niin kävi, että joulu tuli, mutta kortit olivat yhä laukussani lähettämättä. Joulun jälkeen laitoin ne talteen odottamaan seuraavaa joulua.
Vuosi kului ja oli taas korttien postitusaika. Mutta minullahan oli valmis pino! Ei muuta kuin korjaus vuosilukuun, jolla toivottelin Onnea Uudelle Vuodelle. Eihän tuo nyt mitään, ystävät kyllä ymmärtävät! Mutta toimitus ei nytkään edistynyt yhtään pitemmälle. Sinä jouluna sain jo kolmanneksen vähemmän kortteja itse, sillä osa entisistä ystävistä oli ajatellut olevan turhaa muistaa minua kortilla, koska en ollut enää heitä muistanut. Voi voi, olisivatpa vain tienneet kuinka paljon olin oikeasti heitä kaikkia ajatellut, vaikka kortit jäivätkin laukkuuni postittamattomina.
Kolmantena jouluna en enää viitsinyt edes harkita vuosiluvun vaihdosta. Hoidin huonoa omaatuntoani ystävien unohtamisesta keksimällä itselleni uuden totuuden: olen niin moderni, että lopetan moisen vanhan perinteen ja soitan tai lähetän tekstiviestin rakkaimmille ystävilleni. Teinkin niin, mutta en ollut ihan varma ilahduttiko se ketään kesken aatonaaton kiireitten. Oma korttisaldoni pieneni joulu joululta. Vain kaikkein uskollisimmat ystävät ja jouluihmiset jaksoivat muistaa. Onnellisena kumminkin ripustin köyhtyneen saaliini ovea koristamaan. Lopulta määrä alkoi näyttää niin vähäiseltä, että otin mukaan myös edellisvuoden kauneimmat kortit. Olin melkein yhtä säälittävä kuin mummo, joka laittoi ikkunalaudalle "lapsiltaan saamansa kortit", jotka hän oli itse itselleen kirjoittanut.(Tämän surullisen jutun luin lehdestä.)
Muutamaa viikkoa ennen viime joulua olin erään ystäväni kanssa ostoksilla ja hän pysähtyi korttitelineen eteen valitsemaan sopivia. Mitäpä jos minäkin? Ostin ensin kymmenen korttia, mutta kun olin kotona niitä kirjoittamassa, huomasin pian tarvitsevani ainakin toiset kymmenen lisää. Sain tehdä myös aikamoisen työn, kun selvitin uudelleen kaikkien unohtamieni ystävien osoitteet. Ja ihme tapahtui: moni ystävä huomasi yli kymmenen vuoden paussin jälkeen joulupostinsa seassa kortin minulta. Kuulin monen ihmetelleen miten nyt ykskaks minäkin taas olin muistanut. Ja niin sitten joulun jo mentyä posti toi minulle koko pinon kortteja, joissa toivoteltiin Hyvää Uutta Vuotta!!
Nyt on käsillä päivät, jolloin minun piankin täytyy päättää linjani. Olenko sittenkin jouluihminen, joka iloitsee korttien kirjoittelusta, mutta myös niiden saamisesta? Vai olenko edelleen laiska ja saamaton? Kuitenkin toivon tulevani muistetuksi! Mieluusti haluan koota iloisen korttirivistön komeron oven värikkääksi koristeeksi. Paras pistää siis postia kulkemaan ja toivoa runsasta paluupostia.
Viime vuonna sain jo monilta semmoisilta ilahduttavan vastauskortin, jotka ensin olivat hämmästyneet minun yllättävästä tervehdyksestäni.
Ehkäpä eniten kaikista viime vuonna saamistani korteista minua ilahdutti kovin odottamaton, pienen pieni (vajaat 2cm x 5cm) vanhasta kortista leikattu "uusiokortti", joka eräänä aamuna kiepsahti esiin Helsingin Sanomani sivujen välistä, kun levitin sen pöydälle. Ensin vain ihmettelin, mikä ihmeellinen pikkukuva. Sitten huomasin käsinkirjoitetun pikkuruisen tekstin ylänurkassa. Siinä luki : Hyvää Joulua! t.Jakaja (+nimi).
Nyt minua jännittää kovasti saanko taas ystävällisen tervehdyksen tuntemattomalta lehdenjakajalta, joka aamuöisin hiippailee rappukäytävässämme äänettömästi kuin tonttu ja
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti