maanantai 8. joulukuuta 2014

Eilen ja huomenna

Tänäänkin, kuten nykyään aika usein, olen ajatellut tiiviisti vanhenemisen mukanaan tuomia juttuja. Sekä omassa elämässäni että ympäristössäni esiinnousseista syistä. Aikahan on semmoinen hauska juttu, että se päivä päivältä muuttaa meitä kaikkia, niin nuoria kuin vanhoja.

Pikkuisen ihanan Irina-tyttöseni kohdalla jokainen päivä tuo lisää uusia kykyjä. Milloin se on taito pidellä kädessä ikiomaa lusikkaa ja yrittää osua sillä ruokamössöön, mutta mikä vielä vaikeampaa, viedä saalis avoimeen suuhun. Yritys on ainakin ponteva. Jonakin päivänä se varmaan onnistuu ihan hienosti. Vielä viikonloppuna häntä harmitti, että uusi kissalelu karkasi liian kauas käsistä. Sitkeästi maassa pysyvä masu ei suostunut auttamaan pääsyä lelun suuntaan. Harmitti niin, että naamasta näkyi. Vaikka hän yritti jopa nostaa itsensä puseron rintamuksesta ylemmäs, kuin lentoon, paremmin lähelle päästäkseen, niin eipä vain ongelma ratkea. Mutta voi mikä ihana yllätys, kun jo viikon puolivälissä yhtäkkiä jokin oli muuttunut ja aivoissa ja ties missä oli kypsynyt oivallus: näin ryömitään lelun luo. Hitaasti mutta varmasti. Sitä iloa.

Minulla tapahtuu jotain ihan  erisuuntaista kehitystä.Tuntuu siltä, että kun vielä jokin aika sitten opin mielestäni melko helposti monenlaista uutta, kuten esimerkiksi hoitamaan laskujeni maksut ja muutkin pankkiasiat netissä, ostamaan junalipun tai tilaamaan ja maksamaan hotellihuoneen vain näppäimiä töpöttämällä , vaivaamatta yhtäkään elävää ihmistä, tunnen nyt olevani peräti tumpelo ja älykääpiö yrittäessäni ottaa haltuuni uuden puhelimeni, ÄLYPUHELIMEN. Ykskaks huomaan, että joko puhelin on liian älykäs tai minä, no niin, liian älytön. Aika on tainnut tehdä minulle päinvastaisen yllätyksen kuin Irinalle: taidot eivät lisäänny vaan tuntuvat hitaasti mutta varmasti vähenevän. 

Vuosi lapsen kasvattaa ja vanhan vanhettaa, vai miten sitä olikaan tapana sanoa. Jotain sinnepäin ainakin.

Eilen minulla oli ilo nauttia pitkästä aikaa lipeäkalaa kaikkien siihen kuuluvien tilpehöörien kera hyvässä seurassa. Tapasin pitkästä aikaa kolmea vanhaa ystävääni, fiksuja, sivistyneitä maisterisnaisia. Keskustelut rönsyilivät moninaisissa aiheissa.Yksi punainen lanka niissä oli: ne sivusivat kaikki menneitä aikoja. Aiheet veivät meidät kuin itsestään puhumaan menneistä asioista, tapahtumista ja ihmisistä itsekunkin elämässä, vuoroja vaihdellen.Yhtäkkiä mukaan tuli monenlaista ihan ensimmäisistä muistikuvistamme, lapsuuden tärkeistä ihmisistä kouluvuosiin. Hypättiin hauskoihin opiskelujuttuihin, käytiin gynekologilla ja synnytettiin, muistettiin ikivanhoja ruokajuttuja. Melkeinpä suussa mutusteltiin ja haisteltiin perinneruokia ja matkoilla opittuja herkkuja. Käsitellyksi tuli yhtälailla koko suomalainen leipärikkautemme kuin Aussiaamupalat Käytiin läpi äitien ja mummujen makkaranteot ja muistettiin ensimmäiset syödyt avocadot ja viikunat. Elävää kulttuurihistoriaa, meille vielä kovin läheistä, mutta lapsenlapsillemme todennäköisesti mitä oudoimpia juttuja ja sanoja, joita eivät enää pysty edes ymmärtämään. Omituinen ajatus. 

Ei yhtään hiljaista hetkeä, ei vaivalloista siirtymää aiheesta toiseen, vaan loputonta tajunnanvirtaa menneessä mailmassa, osin yhteneväistä, osin hyvinkin erilaista kokemuspohjaa. Ihan virkistävää, vaikka ehkä tarpeettoman vähän uusiin suuntiin tähyävää. Nuoria ihmisiä usein kiusaa tämä peruutuspeiliin katsominen. Mutta kun koolla on tämmöinen pieni, samanikäinen, mutta kuitenkin riittävän erilaisia kokemuksia omistava naisjoukko, keskustelusta tulee jotenkin  terapeuttinen ja hauska. "Voi kuinka mukavaa, mutta hauskinta olivat kyllä  gynekologijutut", oli yhden osallistujan toteamus hyvästelyvaiheessa.

Tässä iässä on mahdollista unohtaa jo kaikenlainen sievistely ja on varaa olla jopa naurettava. Nuorena ei sellaista oikein haluttanut muille paljastaa. Ikääntymisellä on hyviäkin puolia, vaikka välillä oma rapistuminen vain  harmittaa ja aiheuttaa lähes päivittäin monenmoista mokaa. Eilinen mokani oli unohtaa uusi mobiilini vieraspaikan pöydälle. Onneksi nuori DNA-kaupan myyjä oli inttänyt, että on hyvä jättää vanha puhelin vielä käyttökelpoiseksi varapuhelimeksi pieneen lisähintaan. Oikeassa oli nuori mies. Ei tainnut olla ekaa kertaa mummoja opastamassa ja palvelemassa.

Yhtä asiaa en kuitenkaan suostu vanhenemisessa ja ajan kulumisessa harmittelemaan. Se on ikäihmisten oikeus ja mahdollisuus elää jokainen päivänsä ilman loputonta kiirettä ja ajan ja ehtimisen kanssa tasapainoilua. Enkä suostu yhtymään monien eläkeläisten mielestäni  tarpeettomaan  hokemaan jatkuvasta kiireestä. Kun askel hidastuu ja jokainen homma vie enemmän aikaa kuin ennen, on hyvä hoksata, että maailma on kumminkin omalta osaltamme jo aika valmiiksi tehty ja nyt on tilaisuus vain olla ja möllöttää ja nauttia kiireettömyydestä. Mutta kieltämättä tuntuu ihanalta saada katse ja ajatukset kääntymään kauas tuntemattomaan tulevaisuuteen, kun olen tilaisuudessa seurata Irinan jo viikossa tapahtuvaa muuttumista, kehittymistä, oppimista, kaunistumista ja koko olemuksen täyttävää  iloa maailman ihmeistä.



Pieni esiintyjä hiukan ujostelee    akvarelli v 2012 

1 kommentti :

  1. Oletpa tallettant lipeäkalakutsujen mukavat tunnelmat niin hauskasti, että tätä lukiessaan saa elää kutsut uudelleen. Loistavaa, elävästi kerrotut jutut naurattavat vieläkin, ja makunautinnot toistuvat nekin - mutta ihan ilman kaloreita!

    Sinähän olet näköjään aivan loistava kertoja. Näihin juttuihin (luin jo pari muutakin) on helppo sukeltaa sisään ja koukuttua. Taidokkaat kuvat vielä tehostavat kokonaisuutta. Täydellistä. Kiitos!

    VastaaPoista