Minun heinäkuuni on muutenkin eronnut tavallisista kesäkuukausista, sillä aikaani ovat rytmittäneet käynnit terveyskeskuksessa hoidattamassa pahaksi ärtynyttä ihovaivaa selässäni: käynti terveydenhoitajalla joka maanantai, keskiviikko ja perjantai, koko heinäkuun ajan.Olen välillä tuntenut itseni kuin puolipäiväisesti työtä tekeväksi. Kas kun eläkeläisten tapaan koen, että yksi säännöllinen, sovittu meno päivää kohden tekee siitä jo ikäänkuin työpäivän.Täydellinen laiskuus ja riippumattomuus jää puuttumaan siltä päivältä.
Nämä terveyskeskuskäynnit ovat olleet avartavia. Ensinnäkin minulle on tullut parempi käsitys terveydenhoitajien työstä, tarpeellisuudesta ja eri tyyppisten hoitajien vaikutuksesta potilaaseen. Minulla on ollut kaksi hyvin erilaista hoitajaa.Varmaan tavallaan hyviä molemmat, mutta henkilöinä kuitenkin jakanevat potilaitten( asiakkaitten?) kesken mielipiteitä. Kas kun aina on niin, että yksi tykkää enemmän äidistä, toinen tyttärestä. Olen ollut kovin mieltynyt nuoreen, asialliseen ja silti hyvin lämpimän ja empaattisen oloiseen Iidaan. Ensimmäinen, jo pitkään työtä tehnyt hoitaja oli uskomattoman estoton höpöttäjä. Hoitotyössä semmoinen ei vakuuta minua ollenkaan, eikä vaikuta edes sympaattiselta. Olen joutunut miettimään omaa käytöstäni vieraan silmin, sillä tiedän itse usein sortuvani samantapaiseen liialliseen ja asiattomaan höpötykseen.
Toinen ja melko shokeeraava havainto näillä tk-visiiteilläni on ollut siellä näkemieni ihmisten tavaton lihavuus. Olen toki ennestäänkin ja varsin omakohtaisesti tietoinen tästä suomalaisten ongelmasta, josta ei voi välttyä kuulemasta ja lukemasta päivittäin,vaikka kuinka onnistuisin välttelemään peilejä ja vaakoja kotonani. Mutta että on niin paljon niin suuriin mittoihin paisuneita ihmisiä, ei ole ollut tiedossani. Oma ylipainoni,(suuri) tuntuu näitä ihmisiä nähtyäni, muuttuvan kohtalaisen pieneksi . Olen nähnyt kokonaisen perhekunnan viettävän tyytyväisen (voiko olla totta!!! )oloisena kahvihetkeä sairaalan pihalla ilmeisesti perheen äitiä tervehtimässä ja ulkoiluttamassa. Potilaana ollut vanha äiti oli kuitenkin joukon normaalein kooltaan, sillä muut olivat kaikki kooltaan jättimäisiä. Kaikille tuntuivat maistuvan runsaat ja kaloripitoiset mukana tuodun eväskorin antimet, kahvi, jäätelö, munkit, mansikat, cola ym. Mummo vain nuokkui pyörätuolissaan, mutta toiset olivat paitsi nälkäisiä, myös huolettoman tuntuisia ilman komplekseja sadoista kiloistaan. Olin sisimmässäni oikein järkyttynyt tarkkailija. Toivottavasti tunnemyrskyni ei näkynyt päällepäin.
Joka ainoana käyntikertana olen nähnyt pari, kolme niin uskomattoman lihavaa ihmistä, että olen aina huokaissut syvään ja epäuskoisena: voiko noin lihava ihminen olla olemassakaan ja vielä liikkua jaloillaan,yleensä tosin hyvin hankalasti. Millaista heidän elämänsä mahtaa olla, miksi ovat lihoneet noin, millaisia ongelmia kohtaavat, mistä saavat edes riittävän kokoisia vaatteita? Olen myös alkanut enemmän ymmärtää lääkäreitä, jotka ovat huolissaan ja puhuvat ja kirjoittavat liikalihavuudesta ja varoittavat tästä koko suomalaista yhteiskuntaa uhkaavasta vaarasta. Ymmärrän entistä paremmin, kun tajuan, että he joutuvat kohtaamaan silmästä silmään näitä taatusti kärsiviä ihmisiä ja yrittämään löytämään edes pika-apua heidän ongelmiinsa. Sillä totuushan on, että kovin vähässä ovat terveet ja onnelliset ylipainoiset. Lihavuus ja sairaudet ovat käsikädessä liikkuvia kumppaneita. Ja jos näen kovin hyväntuulisen lihavan, epäilen, että hän kumminkin on surullinen syvällä sielussaan, mutta kätkee sen muilta ja haukkaa herkkua pahaanoloonsa.
Olen alkanut ajatella, että kenties laihdun, jos joudun vielä pitkään käymään näillä hoitokeikoillani ja näkemään näitä lihavuudesta kärsiviä. Vai käykö päinvastoin niin, että alan ajatella :hui hai, eihän tässä nyt mitään hätää ole, kun en ole sentään vielä noin lihava!!!!
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti