perjantai 10. heinäkuuta 2015

Kadonneet kirjeet

Postiluukkuni kolahti taas melko äänekkäästi, kun tilaamani aikakauslehden lisäksi tupsahti myös kirjekuoria eteisen lattialle. Nykyisin saamani posti koostuu lähinnä vain erilaisista paperilaskuista. Poikkeuksena tästä olen saanut hiljattain pari kuorta, jotka ovat sisältäneet juhlien jälkeisen kiitoskuvan. Mutta milloin olen viimeksi saanut oikean kirjeen? Siitä on jo aikaa, eikä ole odotettavissa pian uudelleen. Viimeinen minua henkilökohtaisella kirjeellä muistanut oli iäkäs serkkuni, joka huolimatta lähes täydellisestä sokeudestaan, kirjoitti hyvin luettavalla käsialallaan pitkiä ja hupaisia kirjeitä. Lisää tätä iloa ei ole tulossa, sillä hän kuoli keväällä. Joidenkin tuttujen kanssa toimii vielä kirjeyhteys sähköpostin välityksellä. Monet kuitenkin valittavat senkin olevan liian aikaavievää. Sääli, suuri sääli.

Ikäiseni ihmiset ovat kuitenkin nuoruudessaan saaneet ja lähettäneet paljon kirjeitä. Asioista sovittiin, tapahtumista ja tunteista kerrottiin useimmiten käsin paperille kirjoittaen. Uskomatonta, miten kaikki asiat tulikin hoidettua ilman puhelinta ja sähköpostia, ilman Face-bookia ja Twitteriä. Semmoisesta ei lapsillamme ole kai pienintäkään käsitystä. Ainoat paperikirjeet joita ovat lähetelleet ovat pienet, tärkeät lappuset joulupukille alle kouluikäisinä taaperoina.

Kun olin koulussa oppinut esperantokielen alkeet ja saanut käsityksen, miten käytetään esperanto-avainta, sanastoa ja kielioppia sanojen oikein taivuttamiseen, oli aika aloittaa kielen harjoittelu kirjeystävän avulla. Olin saanut opettajalta osoitteen puolalaiselle pojalle, joka oli esperanton harrastaja, muutamia vuosia itseäni vanhempi. Hänen nimensä oli Ian ja hän asui muistaakseni kaupungissa, jonka nimi oli Katowice. Kirjeet kulkivat ja jotenkuten ymmärsimme toisiamme. Oma kielitaitoni oli kovin vähäinen, mutta onneksi esperanto on niin systemaattinen kieli, että sitä pystyy apuneuvojen kanssa rakentelemaan ,vaikkei pystykään puhumaan. 

Eräänä päivänä posti toi kirjeen tältä Johanolta ( niin hän halusi minun häntä nimittävän),että hänen laivastonsa tulee tekemään jossain vaiheessa vierailun Helsinkiin, jolloin hän toivoisi minun voivan tulla häntä tapaamaan. Hän nimittäin suoritti asevelvollisuuttaan laivastossa. Voi hyvä tavaton, enhän minä tyttöraukka nyt mitenkään voisi lähteä tapaamaan häntä Helsinkiin. Miljoona muutakin syytä miksen, mutta yksi suurimmista syistä puuttuva taitoni oikeasti puhua esperantoa. Ei saanut Ian enää yhtään kirjettä Somerolta, vaikka hän kuinka yritti kysellä syytä hiljenemiseeni.

Samoin kävi myös ranskalaispojalle, joka kirjoitti minulle englannin kielellä. Koska hän jokaisessa kirjeessään kertoi rakastavansa minua intohimoisesti, tulin tulokseen, että hän ja mahdollisesti kaikki miespuoliset ranskalaiset ovat jotenkin tunne-elämältään vinksahtaneita, kenties vaarallisen halukkaita, joten minun olisi turhaa jatkaa semmoista hölynpölyä lukemasta ja vastaamista moiseen. Nyt täytyy saoa, että puritaaninen maalaistyttö oli ehkä turhan tosikko. Sen sijaan nuorempi sisareni kirjoitteli pitkään japanilaiselle "poikaystävälleen" ja sai häneltä joitain lahjojakin vuosien mittaan. Muistelen, että kirjeystävyys lopahti sitten pojan kirjoitettua, että on aikeissa mennä naimisiin. Ehkä tuleva rouva ei nähnyt hyväksi, että sulhanen jatkaa kirjeystävyyttä kaukaisen Suomen neitoseen.

Samoin erään ystäväni tyttärellä oli vuosikaudet japanilainen poika kirjeystävänään. Tämä oli sikäli erilainen ystävyys, että he olivat tavanneet ihan "livenä" Jyväskylässä , kun tämä nuori japanilainen harhaili kadulla vailla paikkaa yöpymiseen ja Eija, rohkea ja ennakkoluuloton koulutyttö tarjoutui reippaasti majoittamaan hänet pariksi yöksi kotinsa lattialle. Ystävyys syntyi ja jatkui kirjeitse. Eräässä kirjeessä vuosia myöhemmin poika ilmoitti pitkän kirjeensä lopussa:"by the way,I got married". Mitäpä tuommoisesta pikkuasiasta nyt suurempaa juttua tekemään: ai niin, olen muuten mennyt naimisiin!

Nykyaikaan, kun ihmiset todella etsivät ja löytävätkin kumppaneita tietokoneen deittisivustojen avulla, tämmöiset vanhanajan viattomat kirjeystävyydet tuntuvat uskomattoman lapsellisilta ja peräti vanhanaikaisen viattomilta . Ei olisi minunkaan tarvinnut pelästyä, vaikka ranskalaispoika olisi kertonut rakastavansa  minua kuinka paljon tahansa. Ei minun neitseellisyyteni siitä olisi mihinkään hävinnyt, eikä maineeni kärsinyt. Mutta kiitos puolalaisen Ianin kirjeitten, olen aina tuntenut jonkunlaista positiivista kiinnostusta Puolaa kohtaan. Pienikin henkilökohtainen hyvä  kontakti voi lisätä kiinnostusta ja ymmärrystä toisiin maihin ja kansoihin.


   

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti