Syndrooma -sana tuntuu olevan suorastaan muodikas nykyään. Syndrooma tarkoittaa oireyhtymää: useaa samanaikaisesti esiintyvää oiretta tai ilmiötä käytöksessä.Yhdessä ne antavat kuvan takana olevasta jonkinlaisesta yhteydestä. Joskus tulee ajatus, että ihmiseltä on suorastaan pakko löytyä joku syndrooma, jos elämässä ei kaikki tunnu sujuvan toivotulla tavalla. Itsekin olen saanut useampia ikävältä kuulostavia syndroomadiagnooseja: omistan siis ainakin Metabolinen oireyhtymä-, Colon Irritabile-, Fibromyalgia- ja Sick Sinus Syndroomat. Viime aikoina olen alkanut pelätä potevani myös Uupumussyndroomaa. Tämän niminen syndrooma ei ole mikään vitsikkääksi tarkoitettu nimitys "laiskamadolle" ja velttoilunhalulle, vaan todellinen ja hyvin vakava, joskus ennenaikaiseen kuolemaan johtava monen oireen vyyhti.Sen taustalla arvellaan todennäköisesti olevan aikaisemmin podettu paha virustartunta.
Viime vuonna podin kaksi influensaa (A ja B).Ajan kanssa paranin, mutta väsymys jäi, jaksamiseni romahti täysin. Tilanne ei juuri ole kohentunut sydämen tahdistimen asentamisenkaan jälkeen, vaikka tohtorit lupailivat elämänlaadun pian reilusti paranevan. En tosiaankaan halua kehuskella uudella syndroomalla, en halua joutua kuulemaan kärsiväni tästä syndroomasta, vaikka kuulostaisi paremmalta kuin velttous ja laiskuus.Toivon saavani pitää tämän vain pikkuisen huolestuttavana ajatusaihiona näissä nykyisissä voimattomuuden ja uupumuksen tuntemuksissani.
Kenties sittenkin olen vain tyypillinen tämän ajan ihminen, turhia kuvitteleva, luulotteva ja itseensä käpertynyt.
Syndroomia on paitsi satoja lääketieteellisesti määriteltyjä ja lueteltuja syndroomia, myös lisääntyvässä määrin näitä uusia ja epävirallisempia syndroomanimityksiä, löyhästi ja usein aika epätieteellisesti psykologisiin ongelmiin liitettyjä. Aika usein tuntuu, että nämä uudet syndroomat syntyvät ja leviävät tietoisuuteen syystä, että ihmisillä on liikaa aikaa ja halua tutkailla itseään, olotilojaan ja tuntemuksiaan ja voimakas taipumus nähdä niiden takana jotain laajempaa pohjaa, tiettyä johdonmukaisuutta tai systeemiä. Kukapa meistä tuntee olevansa kaikin puolin tavallinen, normin mukainen, paras ja virheetön ihmisyksilön prototyyppi. Meillä kaikilla on omat, enemmän tai vähemmän muista lähimmäisistä poikkeavat erityispiirteemme. Yksi on äärimmäisen pikkutarkka, johdonmukainen, kiihkeästi täydellisyyteen pyrkivä. Tuossa vieressä taas toinen, jolle ei ole ollenkaan tärkeätä aina yrittää ylittää itseään, vaan joka oikein nauttii siitä, että pääsee mahdollisimman vähällä vaivalla. osaa ikäänkuin kepeästi kellua elon aalloilla. Tuntuu houkuttelevalta selittää tapojaan ja tunteitaan siten, että kysymys ei olisikaan tahattomasti omaksutuista omista pinttyneistä tavoista, vaan että taustalla on suorastaan synnynnäisiä käytösoireita, joille ei mitään mahda. Ne voi sitten vaikka nimetä ikiomaksi syndroomakseen.
Huijarisyndroomaksi nimitetään oireyhtymää, jossa paljastuu ihmisen tapa liiallisesti epäillä kykyjään ja suorituksiaan: on usein mahdoton uskoa itseensä. Kokee olevansa epäkelpo, auttamattoman huono ja epäpätevä omassa elämässään, on kuin huijari, joka yrittää käydä pätevämmästä ihmisestä koko arjessaan, elämässään, perhekuvioissaan tai työnsä vaatimuksissa. Kyse ei ollenkaan ole siitä, että ei olisi hankkinut tarvittavia pätevyyksiä ja tarpeellisia taitoja ,vaan tunteesta joka vaivaa: en ole tarpeeksi hyvä. en kelpaa, minusta ei oikeastaan ole tähän, ainakaan kukaan ei saisi huomata, kuinka huono oikeastaan olen. Se on voimia syövä, kuluttava tunne, usein muilta piilotettu mutta omia voimia nakertava tunne riittämättömyydestä. On ikäänkuin oman itsensä paha pomo, joka koko ajan kyttää mahdollisia puutteita ja mokauksia.
Nuorempana en muista poteneeni tuommoista huijarisyndroomaaa. En edes silloin, kun yllättäen minulle tarjottiin tilaisuus alkaa opettaa täysipäiväisesti englantia, vaikka olin suorittanut vasta pienen ammattitaitoon alustavasti johtavan kurssin. Olin työhöni ihan epäpätevä, siis huijariopettaja, niinkuin viimeaikojen huijarilääkäri tai huijarihoitajat. En muista noista vuosista yhtään syyllisyyttä tai pätemättömyyden tunnetta. Minusta oli vain ihanaa luoda omat tapani ja keksiä itse ratkaisut uusiin opetustilanteisiin. Miksiköhän? Luulen, että ammensin uskon itseeni siitä, että koin muiden uskovan minuun riittävästi ja kannustavasti. Olin hyvä, koska minun uskottiin olevan hyvä: rehtorit, vanhemmat, koulujen tarkastaja. Vuosia myöhemmin minulle, jo pätevyyden saaneelle englannin opettajalle, tuli yllättäen uudestaan vastaan samantapainen tilanne: hups heijaa, kas kun rehtorini syksyn vuositarkisteeseen kirjoittamalla lauseella minusta putkahti taas huijari, koulumme uusi ruotsinkielen opettaja ilman, että olin opiskellut yhtään ruotsia sitten ylioppilaskirjoitusten. ( Ei ollut pätevää saatavissa siihen hätään???) Tunsinko nyt olevani huijari ja epäkelpo? Tottapuhuen kyllä. Lähes koko ajan. En todellakaan kokenut olevani hyvä ja huoleton. Mutta niin vaan oli elettävä ja vaimennettava epämiellyttävä tunne. Että nyt tunsin itseni huijariksi johtui varmaan jonkunlaisesta iän mukana tulleesta kypsymisestä ja kasvamisesta ihmisenä.
Joskus myös äitiys sai minussa aikaan tämän huijarisyndrooman tunteen.Ympäristöstäni kuulin useimmiten kehumista kuinka esimerkillisesti olen selvinnyt yksinhuoltajan epäkiitollisesta osasta. Itse tiesin olleeni kovin usein kaikkea muuta kuin hyvin ja viisaasti toimiva äiti. En nähnyt itseäni ollenkaan hyvänä ja pätevänä äidin osaan, joka oli iloisena yllätyksenä tullut osakseni. Olin huijariäiti. Hyvä ulospäin, oikeasti usein huono. Mutta niin se elämä jatkui, vuodet vierivät ja jossain kohdassa aloin sittenkin uskoa olleeni kohtalaisen hyvä äiti, koska minulla oli hieno aikuinen poika, joka ei ollut pannut minua viralta huonoinakaan aikoina.Onneksi.
Liittyneekö vanhetessa lisääntyneeseen huonounisuuteen vai johonkin muuhun syvällisempään syyhyn, en tiedä, mutta olen viimeisen vuosikymmenen aikana alkanut nähdä toistuvasti unia, joissa olen oudosta huijarisyndroomasta kärsivä uneksija. Näen unta jossa arvelen, etten ole pätevä opettaja: minulta puuttuu milloin minkämoisia, hassuja osasuorituksia pätevyydestäni. Olen unessa ikäänkuin vielä virassa oleva ja ihmettelen, voinko tosiaan olla pätevä, onko jossain laatikossani todistus loppuun suoritetuista opinnoista vai pitäisikö minun erota virastani. Opettajaksi opiskeluun sisältyi pakko osallistua toisten pitämiin oppitunteihin tietty määrä ja välillä näissä unissani olen muka huijannut ja jättänyt kuuntelematta ja vain kirjannut sepitetyt kuuntelukerrat!. Tai mikä vielä hirveämpää, en ole ehtinyt saada valmiiksi juuri mitään naispuoliselle kansakoulunopettajalle pakollisista tekstiilitöistä: mekko ei ole läheskään valmistunut, yöpaidasta ei ole kuin kappaleet leikattuna, kudottuja sukkia vain yksi ja sekin äitini kutoma.Vertaan ystäväni upeisiin töihin. Miten ihmeessä olen muka pätevä.
Pahin versio tästä unen huijarista on ollut toistuva uni siitä, että tiedän tappaneeni jonkun ihmisen. Kenet, se ei minua unessa vaivaa, ei edes kiinnosta enkä yhtään sure uhrin kohtaloa, koska en edes muista häntä. Pahaa on vain ajatus, että paljastun, että jotenkin saadaan tietää millainen oikeasti olen tai minne olen ruumiin piilottanut. Tiedän olevani tekopyhä, moitteettomaksi tekeytyvä, mutta paljastumista kaikin tavoin välttelevä huijari. Tarvittaisiin omaa keittiöpsykologiaani kattavampaa tietämystä selvittämään tämän uneni viesti. En kumminkaan koe unta pokkeuksellisen ahdistavaksi herätessäni, joten en ole siitä myöskään kummemmin huolestunut. Enkä ala kuvitella ja määritellä potevani jotain hirveää rikollissyndroomaa.
Tosi erikoinen, jopa hiukan surkuhupaisa,vaikka varmaan kärsimystä oikeasti tuottava syndrooma, on ehkä Pariisin syndrooman nimellä kulkeva juttu. Sen uhriksi minulla ei ole vaara joutua. Ensiksikin, en ole japanilainen, enkä todennäköisesti matkusta enää Pariisiinkaan. Tämä syndrooma on eräänlainen yhtäkkinen mielenhäiriö, joka saattaa puhjeta japanilaisille turisteille Pariisissa. Sen arvellaan syntyvän siten, että korkeitten, liian ihanien ennakko-odotusten vastaisesti Pariisi osottautuukin todellisuudessa liian ankaraksi pettymyksesksi :likaiseksi, kaoottiseksi, töykeäksi, epäromanttiseksi. Seuraa ankara kulttuurishokki: joukko psyykisiä ja fyysisiä oireita, ahdistusta, uhriksi joutumisen pelkoa, vihamielisyyttä ja pahimmillaan hallusinaatioita. Joka vuosi näin käy kuulemma muutamille japanilaisturisteille.Nopea paluu kotiin saattaa olla ainoa tapa lievittää oireita.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti