Elävänä muistissani ovat esimerkiksi muutamat Joulu-tai Tapaninpäivät kotona Somerolla lumisessa talvisäässä. Näissä muistoissani on vain lumisia joulupäiviä, sillä eikö vain entisaikaan joulu aina ollutkin luminen? Niin ainakin nyt uskotaan. Olin jättäytynyt itsekkään jääräpäisesti yksin kotiin viettämään oman makuni mukaista päivää, vaikka muu perhe oli ottanut kutsun vastaan vierailla Helmi-tädin ja Kaija-serkun luona. Halusin saada nauttia hiljaisesta kodista, oman vinttikamarini talvipäivän sinertävästä tunnelmasta, jota vain lukulamppu sängyn vieressä hiukan muutti. Koko päivä yöpaidassa, välillä hiippailu keittiöön hakemaan vähän kinkkuvoileipää vahvistukseksi rusinoitten ja viikunoitten imelän makeuden vastapainona. Mikä nautinto lukea koulun kirjastosta lainaamaani kirjapinoa ja kenties sitä ainoaa uutta ikiomaa romaania, jonka joulupukki (siskoni Leila) oli katsonut minun ansainneen saada. Tiesin, että varsinkin serkkuni piti minua hävyttömänä ja itsekkäänä, kun en suvainnut tulla hänen sivistävään seuraansa. Toisaalta, tiesin myös, että isän ja äidin mielestä järjestelyäni ei kannattanut liikaa paheksua, sillä näin muu perhe mahtui paremmin taksiin, jolla kyläily oli pakko toteuttaa. Ainoa asia, jota hivenen haikailin, oli Helmi-tädin ihanan makuinen, runsasarominen englantilainen hedelmäkaakku, jota nyt siis jäisin paitsi. Joskus sitä suostuttiin tuomaan palanen tuliaisina. Sitä löytyi vain Helmin joulupöydässä. No, olihan meilläkin sentään hyvältä tuoksuvia joulupipareita, joita parina jouluna äitiä uhmaten ripustin jopa pitkiin rihmoihin roikkumaan ikkunani yläreunasta. Ne heiluivat hitaasti lämpöpatterin hohkatessa kuumuuttaan ikkunan alla ja toisaalta tuuletusikkunan raoista henkivässä vedossa. Ne näyttivät kovin kauniilta siinä lumista järvenselkää vasten keinuessaan ja mausteet tuoksuivat ihanasti piparkakkujen kuivuessa. Söin yhden kerrallaan. Hellin hartaudella ja kaihoten tätä muistini hiljaista ikiomaa jouluidylliä.
Tänä jouluna olin toivonut joulukirjaksi kuopiolaiskirjailija Sirpa Kähkösen uusinta romaania Tankkien Kesä. Se kertoo elokuun päivistä 1968 , jolloin venäläiset tankit koko maanosan suureksi hämmästykseksi ylittivät rajan ja jylisten ja kauhua herättäen valtasivat Prahan kadut ja torit.Yllätys oli täydellinen, kauhistus ja pelko tulevasta täyttivät kaikkien uutisia seuraavien eurooppalaisten mielet. Kuvat, jotka television uutiset ja sanomalehdet tarjosivat, säilyvät tuon ajan kokeneitten mielissä lähes samoin, kuin kuvat NewYorkin kaksoistorneihin törmänneistä lentokoneista tai nykyuutisten kuvat Aleppon hävityksestä tai Välimeren rantahiekalle ajautuneen pienen pakolaispojan ruumiista.Semmoiset kuvat eivät unohdu kai koskaan mielestä ihan täysin, vaan ne tallentuvat joihinkin syviin muistin kerroksiin, josta ne voivat nousta yllättäen ilmoille, kun jokin uusi paha taas yllättää.
Kähkösen kirjan ihmiset ovat hänen edellisistä kirjoistaan niitä lukeneille tutuiksi tulleita, tavallisia, hyvin toden tuntuisia ja sympaattisia kuopiolaisia. Eletään noita samoja elokuun päiviä, jolloin tankit yllättivät Euroopan. Kuopiolaisten elämäntilanteet ja maailman tilaanteet aukenevat lukijan elämyksiksi sivu sivulta, kuin olisi itse mukana .Toisaalta yritän siinä samaan aikaan tavoittaa omia tuntojani ja kokemuksiani tuona elokuuna 1968. Kähkönen saa minussa muistoja, tunteita ja kysymyksiä heräämään tosi voimallisesti. Välillä on pysähdyttävä vetämään ihan henkeä ja kelaamaan omia ajatuksiani selkeämmiksi.
Omituisen taiturillisella, täysin omanlaatuisella kertojanäänellään Sirpa Kähkönen onnistuu kaappaamaan lukijan yhdeksi osalliseksi kirjaansa. Siinä on jotain taianomaista. Pidän kauheasti Kähkösen tavasta kirjoittaa. Pitkät, toinen toistaan seuraavat lauseet alkavat muuttua kuin omiksi ajatuksiksi. Se on niin tehokasta, ettei sitä enää koe kirjoitetuksi tekstiksi, vaan on kuin itse puhuisi .Siitäkin huolimatta, etten todellakaan hallitse savolaista puheenpartta. Onneksi olen kumminkin saanut sen verran olla ja kuulla tätä kuopiolaista, rikkaampaa suomenkieltä, sen rytmiä ja ilmeikkäitä sanoja, jotka ovat minulle ihan vieraita, mutta jotka alitajuisesti heti ymmärrän. Nautin todellakin hänen kielestään. Nautin näistä elävistä ihmisistä, joitten olemusta, sydäntä ja mieltä uskon lukiessani tajuavani. Kuin pääsisin sisään noihin ihmisiin ja noihin päiviin. Semmoinen lahja kirjan tekijältä hänen lukijoilleen on enemmän kuin harvinainen. Arvostan Kähkösen parhaimpien nykykirjailijaimme ehdottomaan kärkeen ja olen iloinen hänen viime aikoina saamistaan tunnustuspalkinnoista.
Toinen joululahjakirjani oli täysin eri maata, eri lajityyppiin kuuluva. Se oli Raija Orasen sepittämä "elämäkertakirja" 1900-luvun alun kuuluisimmasta suomalaisesta oopperadiivasta Aino Acktesta. En ole aikaisemmin lukenut yhtään Raija Orasen kirjoittamaan kirjaa, mistä syystä olin utelias tarttumaan tähän paksuun opukseen. Teksti oli kyllä sujuvaa kerrontaa, mutta jo pienen lukemisen jälkeen huomasin, että Orasen tekstiä luin kuin aikakauslehden tai minkä tahansa lehden tekstiä pääsemättä mukaan : en eläydy, en vaikutu, en innostu, en sukella mukaan enkä tavallaan ala uskoa sanoihin. Aino Ackte ei ala puhua minulle, en koe hänen tunteitaan. Luen kuin lukisin Eevaa tai Me Naiset lehteä, jossa kerrotaan kepeän pinnallisesti kauneudesta, vaatteista, kunnianhimosta, menestyksestä ,välillä pettymyksistäkin. Mutta yksikään kerrottu tunne ei liikuta minua, ei suru, ei tappio, ei edes rakastuminen tai hullaantuminen. Jään ihan kylmäksi, vaikka Oranen yrittää kertoa intohimon poltteesta, jonka Ackten ruskeitten silmien hehku sytyttää hänen kuvaansa maalaavassa Albert Edelfeldtissä. En tunne hehkua, en tavoita erotiikan kaikkivoittavaa suloisuutta. Onko vika lukijassa vai tekstissä?
Orasen kirjan ansioksi on kumminkin nähtävä, että kiinnostuin googlaamaan sekä Aino Acktetta että hänen miehiään ja lapsiaan koskevia tietoja. Lisäajattelun aihetta nousi myös kirjassa esiintyvistä muista tuon aikakauden suomalaisista taiteilijoista. Ja meninpä niinkin pitkälle, että kuuntelin joitakin harvoja Aino Ackten tallella olevista äänitteistä. Niitä samoja lienee kirjailija kuunnellut yrittäessään päästä sisälle laulajattaren kunnianhimoisiin nahkoihin ja uskoon omasta ainutlaatuisuudestaan. Muistin joskus aiemminkin kuulleeni radiosta saman äänitteen, jolla kuului surumielinen sävelmä Pai, pai paitaressu ja joitakin Sibeliuksen lauluja. Valitettavasti ne eivät mitenkään enää pysty lumoamaan kauneudellaan nykylaulajien huippuhienoilla nykytekniikan mahdollisuuksilla taltiointeihin tottunutta hemmoteltua kuulijaa. Eivät minuakaan. Kuulostivat kalseilta, suorastaan kamalilta. Sellaista on usein kaikki mainen kunnia, Ihan niinkuin kauneuskin. Ne kestävät hyvin harvoin ajan ilkeätä hammasta. Aloin sentään lopussa hivenen tuntea säälinsekaista tunnetta Aino Acktetta kohtaan. Kirjan ansiotako - en tiedä.
Uskallan ennustaa ( ja toivoa), että Kähkösen kertojanääni sensijaan kestää aikaa ja että hänestä tulee pysyvästi yksi merkittävistä suomalaisista kirjailijoistamme, uusi Kuopion lahja Suomelle kuin aikoinaan Minna Suuri.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti