Tulin eläköitymisikään. Eräs itseäni hiukan nuorempi kollega piti minulle puheen 60-vuotissyntymäpäivilläni. Hän kehoitti minua kertarysäyksellä luopumaan tästä sitku-ajattelutavasta ja ottamaan käyttöön paremmin uuteen elämäntilanteeseen sopivan ajatusmallin "nytku".Olisi aika elää juuri käsillä olevaa hetkeä, jättää sitku, ja kokonaan unohtaa selittelevä " mutku". Uusi ajattelutapa merkitsisi vapautusta turhasta tulevan huolehtimisesta ja antaisi luvan nauttia käsillä olevasta hetkestä täysinäisesti ja ehjästi. Ei yhtään huono neuvo. Yritin kyllä omaksua uuden tavan ja koetin todellakin elää täydesti juuri kulloisessakin hetkessä. Taisin välillä onnistuakin. Mutta kun nyt toistakymmentä vuotta myöhemmin tarkastelen tyypillistä nykyajatustapaani, huomaan, etten enää osaa pysyä tässä hyvässä nykyhetkessä. Kovin usein huomaan viettäväni päiviä pelkästään menneiyyden peräpeiliin katsoen. On käynyt kuin huomaamatta niin, että samalla kun selvästi olen tietoinen lähimuistini pikkuhiljaa heikkenevän, unohdan uudet asiat, sopimukset ja ohjeet harmillisen nopeasti, mutta vastaavasti huomaan menneitten, tosi vanhojen muistojen ja asiain olevan muistissa tallella ja valtaavan enemmän tilaa ajatuksissani lähes joka päivä. Moni mitättömän pienikin asia, joskus pelkkä yksi sana, nostaa oitis mieleen kuvia, tapahtumia ja ihmisiä vuosikymmenten takaa. Huomaan helposti ihan pysähtyväni ja jääväni minuuttitolkulla miettimään jotain tämmöistä muinaista pikkuasiaa kuin se olisi kovinkin tärkeää toimintaa vielä tässä ajassa. Näissä menneissä muistoissa ja niihin liittyvissä ajatuskuluissa, kuolleitten ihmisten "seurassa" voin sitten viipyä kokonaisen talvipäivän ilman järkevää toimintaa, joka olisi paras hoitaa ihan tässä ja nyt.
Esimerkiksi tämmöinen asia kuin nimipäivät:huomasin eilen kalenterista perjantaina olevan Viljon nimipäivä. Nykyään jo tosi harvinaiseksi käynyt miehen nimi. Lähes kaikki Viljoksi kastetut ovat ehtineet manan maille. Luin netistä, että nimi Viljo on peräisin Kalevalasta ja yleistynyt etunimenä 1900-luvun kansallisromanttisella kaudella. Se on merkinnyt Kalevalassa jokseenkin samaa kuin paras, valio, oiva. Siis mitä ihaninta ja parasta mitä pojalleen voi nimen antamalla toivoa. Myös Valio ja Oiva ovat olleet käytössä miesten etuniminä, mutta ilmeisesti ei sentään koskaan Paras. Se kuulostaisi jo liialliselta ja olisi varmaan aina aiheuttanut traumaattisia tilanteita kantajalleen.( paitsi jos kyseessä olisi joku Donald Trumpin kaltainen narsisti).
Mutta Viljo. Olen tuntenut vain muutamia tämän nimen saaneita. Tätini toinen mies oli Viljo. Ajatus hänestä nostaa mieleen pari vahvaa muistijälkeä, kuin katselisin vanhan kirjan sivuja. Ensimmäisessä kuvassa näen tätini ja hänen Viljonsa meillä kotona sunnuntaivisiitillä. Heillä oli pyhäisin tapana lenkkeillä ja siinä samalla poiketa meillä kahvilla. Ja eikö vain muistikuvani muutu myös kiihkeäksi äänikuvaksi: kuulen heidän ääntensä nousevan ja nousevan kunnes melkein kimeästi huutavat toisilleen. Aina vain kimakammaksi nousevat äänet. Muilla ei ole asiaan puuttumista, ei haluja ottaa kantaa kummankaan hyväksi. Ainakaan en muista. Ihmettelen lapsen ajatuksissani miksi he tulevat aina meille kinaamaan keskenään noin vimmaisesti. Eivätkö voisi kinata vain kotonaan? Mahtavatko peräti vihata toisiaan? Lopettavatko kinaamisen kun lähtevät meiltä ulos taas kotimatkalle? Erikoinen pariskunta minun silmissäni.
Ja sitten toinen kuva, paljon traagisempi. Olen vähän isompi tyttö ja minut on lähetetty Helmi-tätini seuraksi koko päiväksi, ikäänkuin minusta voisi olla jonkunlaista lohtua ja turvaa hänelle. Viljo on ilmeisesti hukkunut järveen edellisenä yönä. Melkoinen joukko humalaisia miehiä oli pakkautunut samaan pieneen veneeseen ja kotini ikkunoista nähtiin kuinka vene kiikkuen irtautui järvenrannasta ukkojen mekastaessa humalaisten tapaan. Joku perheestäni oli kuulemma heittänyt ilmaan lauseen: vielä joku noista hukkuu! Niin oli käynyt. Keskellä järvenselkää vene oli kaatunut, kun joku oli toikkaroinut pystyyn. Muut olivat jotenkin selvinneet rantaan uiden tai veneessä kiinni roikkuen, mutta Viljo oli ilmeisesti vajonnut pohjaan kenenkään huomaamatta, siitä huolimatta, että hänet tiedettiin joukon parhaaksi uimariksi. Koko pitkän päivän kuuntelin Helmi-tädin huokailevan : "ei se vaan tule" ja kulkevan ikkunan äärestä toisen luo, kuin vielä toivoisi miehen jonkun ihmeen kautta selvinneen ja nousseen rantaan kilometrien päässä tapahtuneelta onnettomuuspaikalta. Muistan hyvin ajatukseni: ai hän rakastaa kumminkin sitä miestä. Loputtoman pitkä hiljainen päivä. Viljo oli ja pysyi poissa. En tiedä oliko minusta yhtään apua.
Toinen Viljo-muistikuva. Paljon lähempi sekä ajallisesti, että tunnetasolla. Tämä Viljo tai Ville, niinkuin häntä kaikki useimmiten puhuttelivat ansaitsi kyllä jokseenkin hyvin nimensä:oiva, valio. Hän oli yksi monivuotisista työtovereistani, poikkeuksellisen sydämellinen ystävä. Hän oli monipuolinen ja herkkä taiteilijaluonne. aina positiivinen, kaikissa ja kaikessa kauneutta ja hyvää näkevä. Nämä vahvuutensa hän säilytti loppuun saakka, katkeroitumatta vaikeista ja kivuliaista kamppailuista syöpää vastaan. En olisi uskonut, että koskaan voisin kaivata työtoveria, niinkuin olen kaivannut Viljoa hänen kuoltuaan. Ville soitti minulle viisaan rauhallisen ja lohdullisen hyvästelyn vajaa viikko ennen kuolemaansa. Hän kiitti siitä , että olimme pitkään olleet ystäviä, harrastaneet ja iloinneet saman tapaisista asioista ja keskusteluista. Kuinka moni muistaa kiittää tai edes osaa tehdä sen todesti. On jo kulunut vyosia Villen poismenosta, mutta vieläkin joskus
yllätän itseni ajattelemasta: eipä se ole Villekään vähään aikaan muistanut soittaa.Voi sentään. mutta melkein voin kuulla: "No Ville tässä terve, Ajattelin vaan soittaa ja kysyä mitä sulle nyt kuuluu". Kuin saisin puhelun sieltä jostain, jota ei ole ,vai onko sittenkin! Kiitos soitosta, oiva ystäväni Viljo, tässähän sitä päivä päivältä vanhetaan!
Muistimatkailu ei rajoitu tällä viikolla vain Viljon nimipäivään. Monet muutkin nimet saavat aikaan tämmöisiä muistojen takautumia loikkimaan kaukaa vuosien mittaisista unohduksen lokeroista keskelle tätä elämäni hidastusvaihetta. Niin kävi ykskaks eilenkin, Joonatanin päivänä. En tunne yhtään Joonatania. Siitä huolimatta vietin pitkät tovit istuen ja tyhjyyteen tuijottaen, kun eräs Joonatan vei minut tosi hauskoihin ja ihmeellisen energisiin muistoihin. Joonataniin tutustuin kauan sitten ikitarmokkaan ja innostuvan nuoren työtoverini Karinin ansiosta. Karin heitti vuosia sitten ilmaan idean, johon sitten minäkin innostuin: me voisimme tehdä yhteisvoimin hänen luokkansa oppilaitten kanssa "kaikkien aikain esityksen" , vanhan tutun veijarijutun Kolme Iloista Rosvoa. Tehtäisiin tosi iso ja tosi vaativa projekti musiikkeineen kaikkineen. Päätimme kokeilla. Realistisesti ottaen melkein liian iso juttu, mutta asiaan saatiin innostumaan myös monia vanhempia.Kohta myös oppilaat olivat ihan sataprosenttisesti mukana touhussa. Ikinä minkään näytelmän tai muun ohjelman teko ei ole ollut semmoista energiapläjäystä ja touhua vaativaa. Lopputulos oli mahtavan hieno spektaakkeli noissa puitteissa. Mikä tunnelma, mikä tyytyväisyys, kun homma oli kasassa. Ihan unohtumattomat esitykset. Topeliuksen koulun pienehkössä, vanhassa juhlasalissa seikkailivat sekä Kasper, Jesper että Joonatan ja koko muu värikäs Kardemumman porukka, laulutkin toimivat, jopa oikeasti väkeä kyyditsevä liikkuva ratikka huristeli kaupungissa (=salin nurkasta toiseen!). Voi Joonatan sentään! Kyllä sitä kelpaa muistaa.
Puhumattakaan siitå, mitä kaikkea kuljetan mukanani huomisen nimipäivän muistorepussa: Kalle, Kaarlo, Kaarle, Mies. Kaikkein Kallein päivä! Carl, elämäni Mies, unohtumaton niin hyvässä kuin pahassa. Ikimuistoisen miehen valtavan iso muistijälki. Tämä Carl-nimen reppu on muistoista painava, osin liiankin raskas, mutta sen aukoilemisen jätän julki kertomatta.
Taitaa olla aika koettaa sentään paluuta nytku-aaltopituudelle ja antaa Viljon ja Carlin levätä rauhassa. Mutta Rosvo-Joonatan saa luvan jatkaa seikkailujaan hiljaa hiipien Kardemumman yössä. Toivottavasti jotkut nykyopettajatkin keksivät tarttua suuruudenhulluihin projekteihin oppilaittensa kanssa silloin kun ovat nuoria ja energisiä. Oli se kyllä kaiken sen vaivannäön väärti homma, rosvoineen ja leijonineen.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti