Olen kotiutunut kahden päivän tiiviiltä kuvaamataidekurssilta, joka oli tarjolla kesän piristykseksi ja vanhojen uinuvien piirustustaitojen ja -halujen herättelyksi Somerolla, syntymäpaikkakunnallani. Keksin osallistua, kun sain kuulla kurssista Somerolla asuvalta kälyltäni. Olen oikein tyytyväinen sekä kurssiin, että itseeni!
Jos nyt kuulostaa siltä, että olen mielestäni saanut kahdessa päivässä aikaan jotain ilmiömäistä ja kiinnostavaa jälkeä suurelle valkoiselle piirustuspaperille ja siksi itseeni niin tyytyväinen, on syytä heti kertoa tämä oletus täysin vääräksi. En todellakaan saanut käden ja silmän yhteispeliä toimimaan tavalla, joka ihastuttaisi itseäni tai kurssin opettajaa tai muita osallistujia ilmiömäisellä osuvuudella ja ilmaisukyvyn voimalla.Ei tosiaan. Näen kovin selvästi puutteita ja vääriä mittasuhteita piirroshahmoissani, taiteellisuus loistaa poissaolollaan.Tyytyväisyys tulee ihan muusta.
Olen tyytyväinen, koska huomasin vielä jaksavani innostua yrittämään ja erehtymään ja ponnistelemaan kuin joskus nuorena. Vimmaisena tunsin halua tulla taitavammaksi, näkevämmäksi, rohkeammaksi kuvantekijäksi, rikkoa entiset tapani ja rajani. En ole moneen vuoteen yrittänyt alastonmallin kuvaamista, vaikka tiedän, että se on yksi kaikkein kehittävimpiä tapoja opetella näkemistä ja kuvaamista. Entisaikojen taideopiskelijat joutuivat opinnoissaan piirtämään vuosikaudet sekä eläviä malleja, että mallin puuttuessa myös kipsiveistoksia ennenkuin voivat kuvitellakaan olevansa taiteentekijöitä. Nykyään taiteen opiskelu saatetaan nähdä jonkunlaisena oikopolkuna, jolla ei ole merkitystä pitkällisillä ja kurinalaisilla perusopinnoilla. Riittää kunhan omistaa kyllin suuren taiteentekemisen tuskan ja palon ja runsaasti outoja mielleyhtymiä ja kritiikitöntä uskoa omaan nerouteensa.Usein tähän liittyy myös tahallista provosoinnin halua, jonka voisi helposti nähdä todellisuuden välttelynä ja sen tosiasian kieltämisenä, että omat taidot ovat olemattomia kuin keisarin uudet vaatteet sadussa.
Toinen ja vielä isompi syy tyytyväisyyteeni löytyy kurssin piirustusmalleina toimineitten henkilöitten persoonista. Ensimmäisenä aamuna keskelle häliseviä kurssilaisia ja piirustustelineitä ilmestyi opettajan esittelemänä nuori rouva ilkialastomana, ujohkosti hymyillen. Ja millainen uskomaton malli! Olin mielessäni arvaillut taas jotain nuorta hoikkaakin hoikempaa opiskelijaneitosta, jollaista olin vuosikaudet yrittänyt kuvata Turun sunnuntaimaalareitten piirustuskurssilla. Ihmetykseni ei olisi voinut olla suurempi. Toivottavasti en sentään loksauttanut suutani tyhmästi auki. Tämä rouva oli uhkeaakin uhkeampi. Joka ainoa linja hänen vartalossaan oli kaareva. Jos olisin hänen lääkärinsä, joutuisin kirjaamaan hänen tietoihinsa :vaikea obesia, mutta onneksi en ole. En myöskään ole vaatekaupan myyjä , jonka tehtävä olisi löytää rouvalle uusi vaate johonkin tärkeään tilaisuuteen. Omasta kokemuksestani tiedän, että semmoinen tilanne on enemmän kuin piinallinen noissa muodoissa olevalle. Mutta pakko sanoa, että oikeastaan edessämme seisoi kaikessa runsaudessaan ja muodokkuudessaan kaunis nuorehko nainen. Valtavine, kieltämättä raskaina kaartuvine melonirintoineen ja moninkertaisine vatsapoimuineen, joihin napa oli porautunut syvälle onkaloonsa, hänen onnistui kuin onnistuikin näyttää oikealta naiselta. Hänen mahtavankokoiset pakaransa ja selkänsä ja reitensä kaartuivat kaikki samanlaisina suuren suurina aaltoina, joita yritin hahmotella häntä takaapäin kuvatessani. Ja sievien kasvonpiirteittensä alaosassa pyöristyi todentotta parikin kaksoisleukaa, jollaisista naisilla on tapana pitää kauhea mekkala. Mutta hän seisoi edessämme niin sympaattisena ja luonnollisen tyynenä ja kauniina, ettei todellakaan tuntunut sopivalta ajatella hänen lihavuuttaan. Sanalla sanoen hän oli malli, tekisi mieli kirjoittaa sana tässä isolla alkukirjaimella. Tunsin koko ajan, että minulle, joka vuoroin suren omaa lihavuuttani ja paheksun muita näkemiäni liikalihavia ihmisiä, oli suorastaan henkilökohtaista terapiaa yrittää kuvata tätä inspiroivaa alastonmallia, josta tekemämme kuvat yrittivät tuoda paperilla ilmi hänen persoonallisen suloutensa ja epätavallisen upeutensa.
Entä miten kävi toisena aamuna, kun malli astui luokkaan?Nyt vuorossa olikin täydellisen kaunis alaston mieshenkilö koko lihaksikkaassa, mutta silti hoikahkossa komeudessaan. En taaskaan pannut merkille minkäänlaista hämmennystä hänen olemuksessaan eikä vaivaannuttavaa tunnetta, vaikka mies seisoi tai istui sukukalleudet peittelemättömänä mummoikäisten, mutta myös kolmen nuoren lukiolaistytön tarkan tutkinnan kohteena. Hän oli selvästi tottunut ja taitava ottamaan erilaisia luontevan kuvauksellisia asentoja, kun aloitimme nopeilla muutaman minuutin luonnoskuvilla. Kaikesta huomasi, että hän oli kokenut toimimaan mallina ja sisäistänyt tilanteen tuntumaan täysin neutraalilta.
Vaikka näen alastomuutta roppakaupalla televisiossa ja joskus lehdissäkin, on tosielämän alastomuus minulle yksin elävälle vanhenevalle ihmiselle käynyt melko poikkeukselliseksi. En ole enää aikoihin käynyt edes uimahallissa, jossa voisin ainakin nähdä alastomia naisvartaloita. Itse olen aina pitänyt luonnollisena liikkua useinkin alastomana kotioloissa. Niin teen vieläkin, mutta en juuri välitä nähdä itseäni alastomana peilistä. En enää pidä itseni näkemisestä, joten kuljen aina peilien ohi "sokeana", vilkaisematta sinnepäinkään. Huijaan siis itseäni,voin unohtaa miltä näytän.
Siitäpä syystä nämä päivät olivat aika lailla ajattelemisen aihetta antavia ja avarsivat näkemystäni. Ja johtopäätös oli: alastomuus on kaunista, onpa kysymyksessä sitten mies tai nainen, pyöreä tai vain sopivasti lihaksikas. Tärkeintä on ihmisen oma sisäinen omanarvontunto ja itsensä hyväksyntä. Luulen, että sain paljon eväitä ja syytä tarkastella ajatuksiani ulkonäöstä ja niistä älyttömistä normeista ja paineista, joilla nykyään meitä kuormitetaan, arvotetaan tai luodaan estoja, pahanolontunnetta, jopa syviä kelpaamattomuuden syövereitä jo lapsuusiästä lähtien.
Kun sitten kurssin loputtua menimme syömään veljeni ja kälyni kanssa, sain kuulla vielä viimeisen hämmästelyn aiheen näistä luonnollisista ja antoisista malleistamme: hepä ovat aviopari. Aivan mahtavaa.Nyt vakuutuin, että heidän luonnollisuutensa oli tervettä ja aitoa. Kreikkalaisjumalapatsaalta näyttänyt mies on onnistunut luomaan ylipainoiselle rouvalleen sellaisen hyväksynnän ja ilon ilmapiirin, ettei hänen olemuksessaan ollut yhtään vaivaantumisen, tyytymättömyyden ja häpeilyn sävyä liikakilojensa johdosta. Hän tiesi olevansa hyvä ja kaunis semmoisena kuin on. Onnittelen heitä molempia. Eikä tämä sopusuhtainen ja kaunisvartaloinen nuorehko mies näyttänyt pitävän mitenkään omituisena tai vaivaannuttavana, eikä liioin aiheelta olla leuhka, että mittailimme hänen pohkeitaan tai selkänsä kaarteita tai tutkimme, miten hänen sukuelimensä näkyivät mistäkin kuvakulmasta. Hän suoritti vain sovittua tehtäväänsä kuin mitä työtä tahansa.
Nyt tiedän, etten enää halua edes piirtää anorektikkoja malleja. Jostain syystä he ovat aina kuvissani näyttäneet vielä todellistakin laihemmilta, kuin olisivat kauan sitten pudonneet kyydistä matkalla kuolemanleirille.En saa semmoisesta kuvaamisesta mielihyvää, en edes koe onnistumisen haastetta. Mutta mistä saisin näitä hyviä malleja, oikeita ihmisiä, jotka jaksaisivat ja suostuisivat poseeraamaan nakuina ? Somerolla taiteilevat voivat olla tyytyväisiä .
Ylihuomenna, lauantaina vietämme Suomessa Juhannuspäivää, vaikka kalenterissa sen perinteinen sijainti 24.6.on vasta ensi keskiviikkona.Tänään, kun kirjoittelen, on siis aatonaatto. Sää on sateinen ja viileä, vain 10 asteen tuntumassa. Jos en tietäisi, minun olisi juuri nyt vaikea uskoa, että suomalaiset valmistautuvat jo suurin joukoin keskikesän suureen juhlaan, kesän lakipisteeseen, yöttömän yön hymyilevään suloon. Ihan pian päivä päivältä aletaan laskeutua pimeneviin öihin ja vähittäiseen syksyn tuloon. Outoa, koska vielä ei ole edes koettu kesää, ei suvipäivän paahdetta tai kesäisen yön nopeata valkenemista aamuksi. Päivät muistuttavat toisiaan, pilvistä, sateista, tuulista.Yöt ovat kylmiä.Tämä ei ole mitään ennestään tuttua vuodenaikaa selvästi muistuttavaa. Tämä on joku uusi, kai viides vuodenaika vuoden kiertokulussa.
Kauppa mainoksineen on pitänyt huolen, että minäkin, jo heleimmät juhannukseni kauan sitten elänyt mummu, tiedän hyvin miten juhannusta nyt pitäisi viettää satoipa taivaasta vaikka kuinka paljon vettä tai vaikkapa kissoja ja koiria, niinkuin englantilaiset sanovat. Jokaisen on ymmärrettävä, että ruoka pitää ehdottomasti grillata. Ei ole sitä ruoka-ainetta, joka ei sopisi grilliin ja paranisi grillaamalla aivan uusiksi makuelämyksiksi. Televisiota ei voi katsoa tai lehteä avata ilman, että valtava, siis todella megalomaaninen grillibuumi hyökkää päälle.Tuntuu siltä, kuin olisi rikos ajatellakaan tässä keskikesän juhlan kohdassa syövänsä muuta kuin grilliherkkuja. Grillaa ja fiilistele, fiilistele ja grillaa, hyvä ihminen!
Yksi mukava asia tässä grillihehkuttelussa on mielestäni se, että näin miehet on saatu ottamaan ruuanlaitto myös omaksi lajikseen. Jostain ihmeen syystä grillaus tuntuu sopivan paremmin miehen imagolle kuin kaalilaatikon teko tai kiisselin keitto. Ennen miesten etuoikeutena tuntui olevan graavikalan suolaus tai kalojen savustaminen. Nyt taitaa olla niin, että naisille jää kohta vain salaatin teko ja pöydän kattaus. Lähes jokaisessa perheessä tai juhlaseurueessa mies nautiskelee (ansaittua?) kunnioitusta armoitettuna chefinä.
Valitettavasti asia ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertaista. Jotta grillistä olisi poimittavissa todellisia herkkupaloja, pitää grillaajalla olla yllättävän paljon tietoa kypsennysajoista eri ruoka-aineille, sekä sopivimmista mausteista ja marinadeista. Ehkä jo muutaman vuoden hehkutuksen jälkeen yleinen tietämys ja taito ovat kehittyneet niin, että grillaus on muutakin kuin kaupan valmiilla soosilla höystetyn kananpalan, makkaran tai grillikyljyksen ritilälle sijoittaminen ja mustaksi kärventäminen.
Suomi elää taloudellisen laman aikaa, mitä on vaikea uskoa tässä mielettömän yltäkylläisessä, suorastaan ruokaorgioihin viittaavassa ruokakeskustelussa, kauppojen tarjonnassa, mainonnassa ja kaikenlaisten ruokaan keskittyvien kilpailujen ja viihdeohjelmien vyörytyksessä. Ruoka on suomalaisten uusi uskonto ja tiede ja harrastus ja elämänhallinnan mittari. Ruuan takia kiihkoillaan, vihataan toisinajattelijoita, kirjoitetaan blogeja, julkaistaan yhä erilaisempia keittokirjoja ja matkustetaan ulkomaille hankkimaan uusia kulinaarisia kokemuksia. Milloinkaan ennen emme ole tienneet näin paljon erilaisista mausteista, eksoottisista hedelmistä tai muista oudoista ruoka-aineista. Jo pienet taaperot voivat kehaista syövänsä mieluiten sushia ja nauttivansa aamulla smoothin, ei kaurapuuroa. Pian varmaan edistyksellisimmät uraäidit vaativat päiväkodeissa lapsilleen ainakin kerran viikossa ruuaksi tarjottavan rapeita kovakuoriaisia tai jauhomatoja niiden runsaan ja terveellisen proteiinin takia.
Vaalien jälkeen käytiin muutaman viikon ajan kiivaaksikin yltynyttä keskustelua Suomen kahtiajakautuneesta ilmapiiristä. Vastakkain olivat suureksi ja muusta Suomesta kovin erilaiseksi kehittyneen pääkaupunkiseudun kuplan sisällä elävät ja toisaalta ne muut, jotka asustavat harvaanasutuilla Suomen kolkilla ja maaseutukaupunkien tuntumassa. Ei tuntunut löytyvän yhteistä käsitystä suomalaisesta elämäntavasta, kulttuurista ja arvoista. Puuttui ymmärrystä puolin ja toisin. Vieras elämäntapa tuntui yhtäkkiä olevan uhka omalle hyvinvoinnille. Mutta näin juhannuksen kohdassa suomalaiset paljastavat taas olevansa melko homogeenista porukkaa kaikesta melskeestä ja hienostelunhalusta huolimatta: melkein kaikille maistuu ylikärventynyt makkara, sinappi, sauna ja alkoholi muodossa jos toisessakin.Me ollaan sankareita kaikki kun oikein silmin katsotaan.......
Ollaanko me perus suomalaisia vai perussuomalaisia ?
Ei tarvitse olla kummoinenkaan säätieteilijä huomatakseen, että säätilat ovat nykyisin kaikkina vuodenaikoina muuttuneet oudosti erilaisiksi kuin mihin olemme ennen tottuneet. Tottakai on selvää, etteivät kaikki vuodet ole samanlaisia, että välillä on leudompia talvia, välillä helteisempiä kesiä kuin yleensä. Luultavasti kaikille ikäihmisille on muodostunut aika selkeä ja todennäköisesti realistinenkin käsitys näistä säiden tavallisista vaihteluista vuosien ja vuosikymmenten mittaan. Nyt kumminkin alkaa vahvasti tuntua, että vanhat käsitykset säistä eivät enää vastaa sitä, mitä nykyään koemme. On jo eletty useampi "outo vuosi", talvi, kevät ja kesä peräperää. Ainakin minun mielestäni alkaa olla jo riittävästi näyttöä, että elämme keskellä yllättävän voimakasta ilmastonmuutosta tällä pallollamme. Ja muutoksen vauhti tuntuu kiihtyvän jopa nopeammin kuin oli ennakoitu.
Viime päivien kovat tuulet, jopa myrskylukemiin yltävät, eivät sovi kokemusperäisiin ajatuksiin kesäkuun alun sääoloista.Toki muistan joitakin poikkeuksellisen viileitä kesän alkuja, jolloin on tuntunut siltä, ettei luonto millään jaksa puhjeta kukoistukseen vielä juhannukseenkaan mennessä. Muistan paksun lumen, joka muutaman yön tunnin aikana peitti koko kukkaloiston ja puut siihen asti tosi lämpimän toukokuun viimeisenä yönä 1975. Muistan erään juhannusviikon mummilassa Kemijärvellä, jolloin mummin oli pakko päivittäin polttaa pari pesällistä puita pirtin uunissa, että me etelästä vähissä vaatteissa lomailemaan tulleet tarkenimme edes sisätiloissa. Ja lunta tuprutti jo muutaman kymmenen kilometrin päässä mummin talosta. Mutta tämmöisiä jatkuvia kovia myrskytuulia ilman ukkospuuskia en muista koskaan kokeneeni kesäkuussa. Ja viime aikojen sademäärät ovat monin paikoin nousseet niin suuriksi, että joet ovat maksimikorkeudessaan ja tulvineet pelloille, eikä kevättöitä ole päästy tekemään tavalliseen aikaan liiallisen märkyyden johdosta. Vallitseva, yhä uusia ja uusia myrskyjä ja sateita Suomeen tuova säätyyppi on ikäänkuin jumittunut paikoilleen, kun ennen on ollut tapana kevätkesän säiden hyvinkin nopeat vaihtelut.
Ympäri maailmaa tunnetaan sama ilmiö. Intia kärsii viikkokausien ennätyshelteistä, jotka vaativat köyhimpien ihmisten asuma-alueilla kuolonuhreja. Osa Amerikkaa kuivuu kuivumistaan sateitten kokonaan puuttuessa. Jossain päin Amerikkaa taas oli viime talvena pulmana hirveät lumimäärät. Kun kuuntelee sääoloista ympäri maailman, ei voi välttyä havainnolta, että säätilat ovat kohtuuttomasti liioittelevia suuntaan jos toiseenkin ja kulloinenkin tilanne jää paikoilleen viikkokausiksi aiheuttaen näin yhä pahempia ja kasaantuvia ongelmatilanteita.
Ilmastontutkijat tietävät kertoa syyt tähän ilmiöön. Jo melko hurjaan vauhtiin kiihtynyt ilmaston lämpeneminen on sulattanut suuria napajäitten alueita ja irroittanut ikijäästä jättimäisiä lohkareita, jotka sulaessaan meriin muuttavat veden lämpötilaa radikaalisti ja näin vaikuttavat ilmasto-olojen kannalta olennaisen tärkeitten merivirtojen suuntiin. Merivirrat ovat planeettamme eri osien ilmastoihin eniten vaikuttavat tekijät. Koulussa aikoinaan opimme, että ilman Golf-virran vaikutusta ei Suomi olisi näin sopiva paikka ihmisten asua täällä lähellä pohjoisnapaa. Mitä tapahtuu, jos Golf muuttaa kokonaan suuntaansa?
Elämme jo muutoksen aikaa. Merien lämpeneminen jo muutamalla asteella pystyy muuttamaan sekä merivirtojen, että ilmavirtausten totuttuja suuntia ja liikkeitä. Muutosten suuruudesta ja aikataulusta ei kellään vielä ole sataprosenttisen tarkkaa etukäteistietoa, mutta kuitenkin vakuuttavan paljon todennäköistä ennakkoarviota on jo osoittautunut paikkansapitäväksi. Näitä ennakkovaroituksia ja tulevaisuusnäkymiä ei vain ole valtioitten talousahneuden ja poliittisten päättäjien kapeakatseisuuden ja vallanhimon takia haluttu uskoa ja kuunnella.Yhä edelleen hakataan surutta valtavia määriä sademetsiä ja vähät välitetään maan sisästä pulppuavista metaanipurkauksista.Syyllisiä voi osoitella kaikista ilmansuunnista. Miksi?
Koska koko maailmassa on yksi supermahti ylitse kaiken muun. Se on taikasana, joka hallitsee joka kolkassa maailmaa ohi muiden aatteiden ja arvojen: Money, money, money. Money talks. Money rules.Talous ja vaikutusvalta, jonka rahalla voi hankkia, ei kunnioita luontoa eikä kuuntele maapallon ja sen elinolosuhteitten tuhoamisesta varoittavien tahojen puheita, tulivatpa ne sitten miltä suunnalta tahansa. Ja kaikki tämä mielettömyys ja tuho saa jatkua, koska suunnanmuutos ja vastatoimet ovat ristiriidassa taloudellisen voitontavoittelun ja loputtoman talouskasvun uskonnon kanssa.
Minä olen nykyään vähän kuin tuulessa kitisten pyörivä, lähes kelvottomaksi lahonnut vanhanajan tuulimylly. Kun tuuli yltyy tämmöisiin myrskylukemiin kuin tässä viime päivinäkin on koettu, tunnen olevani perin juurin uupunut, voimaton ja ahdistunut. Tunnen pahaa oloa henkisesti ja ruumiillisesti. Ahdistun, kun vain seuraan kotipihani mäntyjen villiä ja vauhkoa tuiverrusta myrskypuuskien tanssitettavina. Ei puhettakaan, että haluaisin lähteä puskemaan ulkoilmaan edes vähäisempään myräkkään. Muistan, että kauan sitten oli aika, jolloin osasin ihan nauttia tuulessa kävelystä, jos päällä oli riittävästi vaatetta. Minusta oli mukava kuulla kuinka tuuli oikein ujelsi, suhisi ja kohisi. Silloin, pakko sanoa, pilkkasin oman äitini mielestäni turhanaikaista ja hupsua tuulen pelkoa, joka joskus sai semmoiset mitat, että hän siirtyi nukkumaan eteiseen tuulisena yönä. Se oli talon keskellä ja tuulen ujellus kuului sinne kaikkein vähiten.Kotitalomme oli tosiaan aika tuulille alttiilla paikalla järven rannassa. Nyt kai saan maksaa sakkoa nuoren itseni tyhmästä epäempaattisuudesta ja röyhkeydestä, kun mieleeni palautuvat liiankin hyvin omat puheeni ja koen samanlaista ahdistusta ja pelkoa myrskyjen ja kovien tuulten aikaan kuin äitimuorini ennen. Monena yönä olen vaihtanut nukkumaan makuuhuoneesta toiseen, kun olen halunnut välttyä kuulemasta ja näkemästä tuulen voimaa.
Kesä on vasta aluillaan. Mitä vain voi olla vielä tulossa, niin poutaa kuin sadetta, niin pitkää hautovaa hellettä kuin ukkospuuskiakin. Mutta nyt kumminkin nautin kesästä niinäkin päivinä, jolloin on liian koleata tai tuulista lähteä ulos. Viime viikolla puhtaaksi pestyistä suurista ikkunoistani suorastaan häikäisevänä sisääntunkeva vihreys on niin vaikuttava, niin hyväätekevä ja väkevä, että tuottaa syvää mielihyvää aamulla ensimmäisenä ja vielä illan hämärtyessä. Jo ikkunastakin katsottuna aistii sen pursuavan elinvoiman: ravintoa, terveyttä, vitamiineja ja elämän edellytyksiä koko pallolle.
Eläköön vihreys.
Onnea myös Ville Niinistö, koko vihreä maailma,vihreät aatteet ja kaikenikäiset luontoa rakastavat ja sen ainutlaatuista arvoa rakastavat viherpiipertäjät ja me "Ikivihreät" kautta maailman.
Tänään on toukokuun viimeinen päivä, mikä useimmiten mielletään koulujen päättäjäispäiväksi. Suvivirsi on laulettu ja todistukset on saatu kuitenkin jo eilen, sillä tosiasiassa koulujen lukukausi päätetään aina viimeistä päivää lähimpänä olevana lauantaina. Joskus se voi sattua myös kesäkuun ensimmäisiin päiviin.
Minulla oli eilen tilaisuus osallistua ylioppilasjuhliin. Kyseessä oli poikani serkun juhlapäivä. Edellisistä lakkiaisista kohdallani onkin vierähtänyt melko kauan, jos ei lasketa kaksi vuotta sitten osallistumistani oman yo-luokkani ylioppilaaksitulon 50-vuotisjuhliin vanhassa opinahjossani Kiiruun koulussa. Meistä tuli silloin ns riemuylioppilaita. Eilen, kesken juhlien, ihan yllättäen muistin haikeudella ja hämmästyksellä, että tasan 50 vuotta sitten olin saanut käteeni paperit, jotka todistivat minun "valmistuneen" päteväksi opettajaksi kansakouluun. Laitoin sanan valmistuneen sitaatteihin, sillä valmistuminen oli kyllä valovuosien päässä tuosta päivästä. Mahtoiko olla oikein tapahtunut vielä vuonna 2003, jolloin taas samalla päivämäärällä juhlin. Nyt työurani lopettamista, siirryin eläkkeelle "täysinpalvelleena", mutta kai edelleen hiukan epäpätevänä opettajana. Joskus näen vieläkin lievästi surullista ja painajaismaista unta, jossa pähkäilen, olenko ollenkaan pätevä, kaikki kurssit suorittanut opettaja, vai olenko jotenkin huijari ja epäpätevä. Sitten herään huojentuneena, ettei semmoista enää pidä surra.
Kaikista juhlista, joita olen tässä toukokuun viimeisen päivän kohdassa eläissäni viettänyt, eiliset olivat puitteiltaan ja väkimäärältään suurimmat. Omat lakkiaiseni kauan sitten olivat toki merkittävät niin itselleni kuin vanhemmilleni, mutta niitä juhlittiin kovin vaatimattomasti nykyjuhliin verrattuna. Naapureille ja sukulaisille tarjottiin kakkukahveja ja äiti yritti pitää saavillista harvinaisia ruusuja niin pitkään elossa kuin mahdollista. Saamani lahjat olivat jotain pientä ja vaatimatonta, eikä siinä ollut mitään ihmettelemistä. Ei kukaan niissä juhlissa läsnäolleista olisi edes osannut kuvitella nykyjuhlien tyylisiä pitoja, saati sitä sata-eurojen pinoa valtaisalla lahjapöydällä ruusutarhan keskellä, mikä eilisellä juhlapaikalla oli esillä. Poikani lakkiaiset olivat minulle suurimman ilon ja ylpeyden aihe, mutta kuinka vaatimattomasti niitäkin meillä juhlittiin.Tunnelma oli kyllä lämmin ja minulle ne toki ovat olleet elämäni tärkeimmät ja eniten iloa tuoneet lakkiaisjuhlat.
Eilistä juhlan sankaritarta oli onnittelemassa paitsi hänen omin perheensä, sulhasensa ja sukunsa, myös toinen, suurensuuri yhteinen perhe, johon hän on kuulunut syntymästään saakka yhtenä tärkeänä ja rakastettuna jäsenenä.Tämä perhe muodostuu helluntaiseurakunnasta, jossa keskeisessä roolissa hääräävät koko perhe ja erityisesti musiikkia tarjoilevat taitavat kolme sisarusta. Jokainen iso perhejuhla on myös tämän isomman yhteisen perheen juhla. Sitä vietetään yhdessä syöden, musisoiden, kiittäen ja julistaen. Eilinen "perheyhteisö" taisi olla kooltaan lähemmäs sata eri ikäistä ihmistä parhaimpiinsa pukeutuneina ja sydämellisesti toisiaan halailevana ja laulavana joukkona. Minulle, joka en "kuulu" joukkoon saman uskon yhdistämin sitein tämmöinen tilaisuus on hämmentävä, mutta kylläkin voimakkaasti puhutteleva. Tavalliseen evankelisluterilaiseen kirkkoon löyhästi kuuluvat, usein peräti maallistuneet kaltaiseni ihmiset eivät voi missään kokea tuommoista valtavan rakkauden ja suurten tunteitten purkausta sanoissa ja halausten määrässä, ei edes oman ydinperheensä jäsenten kesken, niin minä luulisin. Se on hivenen surullista huomata.
Kun perheen kolme kaunista ja lahjakasta tytärtä puhuivat kukin vuorollaan suurella tunnelatauksella ja tottumuksen tuomalla sujuvuudella, lauloivat ja soittivat, kertoivat toisilleen ja meille muille suuresta rakkaudestaan toisiinsa ja tulevan eron aiheuttamasta kaipauksesta, koska juhlan sankari väistämättä joutuu lähtemään omille teilleen lapsuuskodista, en voinut olla vertaamatta itseni ja sisarteni käyttäytymis-ja ajatustapoja. Olenko koskaan edes kunnolla halannut heitä? Olenko ikinä sanonut, että ovat minulle tärkeitä ja rakkaita? Olenko sanonut äidille tai isälle rakastavani heitä? Ei, en ole. Ei kukaan heistä liioin ole minulle koskaan sanonut mitään sinnepäinkään. Olemmeko me kaikki tunnevammaisia, vai sittenkin vain köyhän ja karun lounais-suomalaisen ja vähemmän uskovaisen perheen "normaaleja" pidättyviä ja karskeja kasvatteja. Ei olla opittu hempeiksi ja tunteellisiksi. Rakkaus on meillä lähes suuhun mahtumaton sana. Sitä käytetään vasta kuolinilmoituksissa. Oikeastaan aika kornia.
Mutta ajat muuttuvat ja muuttavat kai minuakin pikkuhiljaa. Osaan jo sanoa omille nuorilleni ja varsinkin pikku-Irinalle, että ovat minulle kovin rakkaita. Äidilleni ja isälleni rakkauden osoittaminen oli tekoja ja uhrautumista, luopumista omista mieliteoistaan ja mukavuudestaan meidän lasten hyväksi.Viesti tuli toki perille.Aika aikaa kutakin. Ja talo elää tavallaan.
Rakkaus? Kiintymys? Hellyys?Intohimo? Arvostus? Suuria sanoja.
Suomi on puhjennut kukkaan. Sen nyt varmaan huomaa tyhmä ja väsynytkin ihminen. Ykskaks luonto ottaa voiton hitaanlaisesti ja kalseastikin edistyvästä keväästä. Se kasvattaa vihreänä pehmeänä mattona levittäytyvät pellot ja pientareet. Sitten vihreä väri antaa yllättäen tilaa uudelle kirkkaalle värille: keltaisina hohtavia voikukkapeltoja, sinisiä laikkuja suloisia lemmikkejä ja mielettömän pörröisiksi valkoisiksi pullistuneita tuomia kaikissa mahdollisissa syvänteissä. Puut ovat hetken aikaa kuin jättimäisen vihrean tai punervan pitsikankaan oksilleen kietoneita jättiläisiä. Ja omenapuut saavat sittenkin auki nuppunsa juuri kun olin jo luopunut toiveista ihailla näitä syntymäpäiväkukkiani. Vain hevoskastanjat tuntuvat hiukan myöhästyneen kutsuiltani!
Toukokuu on monille ihmisille todellinen juhlakuu. Muillekin kuin minulle, joka olen aina lapsenmielessäni pitänyt sitä ikiomana juhlakuunani. Toukokuussa vietetään paljon häitä, lakkiaisia ja muita valmistumisjuhlia, jäädään hyvin ansaitulle eläkkeelle.Tuleva viikonloppu on täynnä juhlaa, ruusujen tuoksua ja kuohuviinin poreilevia kuplia, puheita ja halauksia.
Viime lauantaina minä ja lähimmät omaiseni saimme osallistua viehättäviin helluntain hääjuhlallisuuksiin lounais-suomalaisen kumpuilevan maiseman keskelle kauan sitten rakennetussa kartanomiljöössä Wiurilassa. Sisarenpoikani sai siellä vaimokseen tumman ja eksoottisen kauniin armenialaiskultansa. Morsiuspari ja morsiamenpuoleiset vieraat sulautuivat koristeelliseen miljööseen kuin olisivat olleet romanttisen filmin henkilöitä. En ole ennen ollut tämmöisissä häissä, joissa oli lähes voittamaton kiusaus tuijotella toisia vieraita häpeilemättä, kuin unohtaen, että he olivat siellä yhtä lailla nauttimassa juhlasta, eivät minua varten paikalle tuotuja näyttelijöitä. Naisten puvut olivat niin perin toisenlaisia kuin sulhasen puoleisten, monien jo hivenen iäkkäämpien ja suurempiin mittoihin levinneitten rouvien juhlavaatteet. Kuvankauniitten, tummien armenialaisrouvien pitkät iltapuvut verhosivat heidän siroja muotojaan kuin kalojen kimaltava suomupeite tai jos rouva oli saanut uhkeammat muodot, ei hän ujostellut antaa muidenkin ihailla kaula-aukon anteliasta näkymää. Pikkutytöt näyttivät satukirjan piirretyiltä prinsessoilta. Vieraita oli tullut pitkienkin matkojen takaa, Brasiliasta, Amerikasta, Moskovasta, Liettuasta, Ruotsista.
Mutta eihän juhlia vietetä vain , että saisi tarkastella paikalla olevien ulkonäköä tai päivitellä sen kohtaamia kolauksia elämän varrella, ei tulla valittelemaan kipeitä jalkoja , kepin käytön harmillisuutta ,vaan tullaan iloitsemaan juhlasta, yhteisestä lämpimästä tunnelmasta, hyvästä ruuasta ja nuorenparin rakkauden näkemisestä. Nämä juhlat vastasivat tähän tarpeeseen ja haasteeseen sataprosenttisesti. Saatiin kokea iloa, juhlavaa, tunteellista ja herkkää ohjelmaa, puheita ja lauluja, kuin myös räiskyvää armenialaista yhteistanssia. Eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, että Antilla oli käynyt uskomaton tuuri, kun hän tuskin teinipojan ikään päästyään sai kohtalon oikusta tilaisuuden tutustua pikkuruiseen Mariamiin, rohkeuden ryhtyä tamperelaiskoulun vanhojentansseihin partneriksi, joka jaksoi lähteä Salosta asti tansssiharjoituksiin aina kun käsky kävi. Moni poika olisi voinut siinä tilanteessa missata mahdollisuutensa kasvaa varteenotettavaksi sulhaseksi ja lopulta aviomieheksi, joka nyt on sitoutunut yhteiseen elämään Mariaminsa kanssa kolminkertaisin lupauksin: siviilivihkiminen, tahdon-lupaus luterilaisen papin kysymykseen ja vielä lopuksi kultaisen kruunun kera ortodoksinen vihkiseremonia Armeniassa heinäkuussa.Kaikki vieraat saivat kokea kevätillan satukirjamaisen tunnelman ja nuorten vakuuttavan tuntuisen aloituksen yhteiselle matkalleen.
Ja vaikka tämä helluntaiyö ei ollutkaan kovin kesäisen lämmin, taivas oli hempen vaaleanpunervan ja tumman turkoosin värinen, meri tyyni Halikonlahdella ja satakieli lauloi taukoamatta jossain Wiurilan puistikossa, kun katselin ulos pienestä raollaan olevasta ikkunasta aamuyön tunteina hostelmajoituksessa. Oli mukava ajatella Anttia ja Mariamia jo häämatkalleen lähdössä, mutta myös seinän takana hiljaisena nukkuvaa omaa kultaani, Irinaa, nuorinta häävierasta, joka näytti nauttivan juhlista niin kauan kuin jaksoi juhlia. Tulee uusia rakkauksia, uusia häitä, uusia pikkujuhlijoita meidän raihnaisten ja väistyvien juhlijoitten jälkeen. Joka helluntai joku juhlii ja satakieli laulaa. Ihana toukokuu.
Minä tykkään Ellusta. Ellusta, kenestä ihmeen Ellusta?
No tietenkin Yhdistyneitten kuningaskuntien kuningattaresta Elisabetista. Saan lievästi hämmästyneitä jopa paheksuvia katseita lauseeni johdosta. En tiedä johtuuko se enemmän siitä, että osoittaa heikkoa arvostelukykyä tai huonoa huumorintajua nimitellä kuningatarta hömppänimellä Ellu, vai siitä, että useimpien ihmisten mielestä Elisabet ei ole kovinkaan viehättävä henkilö saati missään nimessä erityisen ilmeinen tykkäämisen kohde.
Olipa nyt miten tahansa, Elisabetissa on sittenkin jotain minua kovasti miellyttävää. Ihmettelen asiaa itsekin, sillä kaikesta hänestä tietämäni perusteella ymmärrän hänen olevan monella lailla itselleni hyvin vastakkainen persoona. Kenties siinä juuri on tunteitteni syy. Hän on ilmeisen sitkeä ja voimakas nainen, jolla on ihailtava kyky tasapainottaa tunteensa, niin että ne eivät pääse haittaamaan rationaalista toimintakykyä vaikeissakaan tilanteissa. Hän on pitkän elämänsä ja hallituskautensa aikana usein joutunut tilanteisiin, jotka ovat vaatineet valtavaa itsehillintäkykyä. Henkilökohtaiset murheet ja ongelmat eivät ole estäneet häntä hoitamasta tyynenä työtään miljoonien ihmisten kuningattarena.Häntä on moitittu tunteettomaksi, kovaksi ja vanhoilliseksi. Kuitenkin aina silloin tällöin, kuin äkillinen pilven takaa esiintuleva auringonsäde hänestä on pilkistänyt esiin huumorintajuinen, älykäs ja syvästi tunteellinen oikea nainen. Mielestäni hän ei suinkaan ole kalsea robotti, vaan ammattitaitoinen ,vahva ja velvollisuutensa syvästi kokeva hallitsija, muuttuipa maailma ympärillä kuinka oudoksi tahansa.Ihailen hänessä hänen pysyvää kuninkaallista tyyliään pinnallistuneessa, alati arvojaan muuttavassa maailmassa.
Suomessa ei ole koskaan ollut kuninkaallisia, luojan kiitos. Mutta kyllä meissäkin useimmissa elää jonkunlainen palvonnan ja idolin ihannoinnin tarve. Nuoriso fanittaa ja kohde saattaa muuttua tiuhaan tahtiin. Aikuisillakin on julkisuuden henkilöitten joukossa inhokkinsa ja lemmikkinsä. Mielestäni meillä suomalaisilla on kolme naispuolista julkisuuden henkilöä yli muiden, kolme kuningatarta. Kuten Elisabetilla heilläkin on jo pitkä elämä takanaan, kaikki ovat melko tarkasti Elisabetin ikätovereita. Juuri pitkän ja monenlaisia vaiheita sisältäneen elämänsä, menetysten ja voitettujen vaikeuksien kautta he ovat kasvaneet semmoisiin mittoihin, että me tavalliset naisihmiset olemme valmiit pitämään heitä kuningattarina. Ihailemme heidän elinvoimaisuuttaan, positiivisuuttaan, virkeyttään ja kypsää kauneuttaan iässä, jolloin enin osa samanikäisistä on jo mullan alla tai ainakin hyvin heikossa kunnossa, avuttomina ja hoivattavina.
Meillä on kolme kuningatarta, joita ihaillaan ja ihmetellään, kenties hiukan kadehditaankin, mutta luultavasti enemmän kumminkin arvostetaan. Kaikki ovat toki saaneet syntymälahjanaan tavallista enemmän viehättävää ulkonäköä, älyä ja sitkeyttä, mutta he ovat myös osanneet vaatia itseltään niiden avujen käyttöä itseään ja muita hyödyttävällä tavalla. Tulosta on syntynyt, eikä kukaan heistä ole saavuttanut legendaarista mainettaan itse sen eteen todella ponnistelematta. Kaikissa kolmessa riittää positiivista mallia meille vuosikymmeniä nuoremmille, jotka tunnemme usein jo itsemme ikälopuiksi, valmiiksi antamaan periksi vanhuuden vastuksille ja vaivoille. Meille, joilla naamalla on usein ympäristöä masentava vanhan naisen iloton ja katkera juonne.
Niin, tässä he taaskin ovat reippaina ja iloisina milloin minkäkin median valokeilassa. Rouva Jutta Zilliacus, kesällä 90 vuotias, ikiviehättävä entinen mannekiini, terävä lehtinainen, kirjailija (11 kirjaa),ja pitkäaikainen, aina sanavalmis ja ihailtu kansanedustaja. Rouva Satu Tiivola, viime kesänä 90 vuotta täyttänyt, iätön, tyylikkyyden ja peräänantamattoman liikenaisen perikuva, lähes sietämättömän täydellisen naisellisuuden ikoni. Sekä tietysti ikuisen positiivisuuden ja elämänilon naisprofeetta Aira Samulin, 88 vuotias. Mitä vanhemmaksi hän on tullut, sitä viisaammilta hänen leiskuvanpunaisen tukkansa alta tarjoilemansa mielipiteet ja elämänohjeet ovat alkaneet kuulostaa minunkin korvissani. Ei kai kannata turhaan mollata ja inhota Airaa!
Mutta keitä olisivat sitten miespuoliset vanhat viisaat gurut? Onko meillä kuningasainesta, kun kuningas-Urkki on jo lähes unohdettu? Itse arvostan vanhenevaa (viisastuvaa?) Jörn Donneria ja hänen muutaman vuoden takaista kirjeystäväänsä, emeritusarkkipiispa John Vikströmiä. Mutta heillä ei taida olla semmoista ulkoista karismaa kuin naiskuningattarilla. Näyttävät ikäisiltään ukonköppänöiltä. Älyä ja viisautta heillä kyllä molemmilla riittää. Elämänkokemus, vaativat työurat, voitetut vaikeudet ja sairaudet ovat heidän synnynnäistä älykkyyttään vielä kypsyttäneet.Hienoja miehiä.
Millaista olisi vanhan miehen karisma nykyaikaan?
Tässä vaiheessa toukokuuta kalenteristamme löytyy neljä yleistä liputuspäivää hyvin lyhyen ajan sisällä. Ensin juhlistettiin lauantaina Eurooppapäivää, sitten heti sunnuntaina Äitienpäivää, huomenna tiistaina Suomalaisuuden päivää ja lopulta sunnuntaina Kaatuneitten muistopäivää. Salkoon on vedetty varmaan kaikkien suomalaisten mielestä koko maailman lipuista kaunein, siniristilippumme. Valtioilla ja kansoilla on omat lippunsa ja vaakunansa, joilla on oma, suurempi tai pienempi symbolinen arvo maan kansalaisille. Jostain syystä olen viime päivinä lipun kaunista liehumista kotipihassamme katsellessani alkanut tarkemmin miettiä näitä ja moninaisia muitakin symboleita, jotka ehkä automaattisesti tunnistamme, mutta emme syvällisemmin ajattele niiden sisältöä, merkitystä tai sanomaa. Mutta on myös paljon symboleja, joita emme edes sellaiseksi huomaa, ja joiden hienovarainen viestikin jää hämäräksi.
Symboli, tuttu sana, mutta mitä se oikein tarkoittaa?Tarkistin sen alkuperän: minnepä muualle juuret veisivät kuin muinaiseen kreikkaan, sivistyksemme kehtoon,(siinä taas yksi symbolinen ilmaus!) Kreikan kielen sana symbolon tarkoittaa sopimusta, tunnusta, ihan kirjaimellisesti käännettynä "yhteenheitto".
Ensimmäinen ja tärkein symboli on tietysti jokaisen ihmislapsen aivoissa noin vuoden iässä tapahtuva ihmeellinen oivallus, että hänen kuulemansa äänneyhdistelmä tarkoittaa tiettyä asiaa tai hahmoa: esimerkiksi "äiti" on tuo olento, joka on lähellä ja pitää huolta kaikista tarpeista, tai "kello" on tuo seinällä tikittävä laite. Jo paljon ennen kuin lapsi itse sanoo yhtään lähimainkaan tunnistettavaa sanaa, hän on oppinut valtavan määrän merkityksiä. On tapahtunut symbolifunktio. Kielet ovat symboleitten jättimäisiä, hienoja järjestelmiä.
Koko ajatusmaailmamme on pakattu pullolleen yhteisesti tunnettuja merkityksiä, symboleja. Ne voivat olla numeroita, karttamerkkejä, varoitusmerkkejä, arvomerkkejä, elekieltä, värejä, mutta myös useat eläimet tai luonnonilmiöt tai kasvit, kukat saattavat toimia kielen tapaisina symboleina, joille on aikojen kuluessa siirretty niille alunperin kuulumattomia ominaisuuksia ja merkityksiä. Ja tietysti kaikilla kansoilla on omiin kulttuureihinsa ja uskomuksiinsa liittyviä yhteisiksi muuttuneita tunnusmerkkejä, symboleita. Liikkuvan nykyihmisen on hyvä ymmärtää, että eri puolilla maailmaa symboli voi merkitä eri asiaa, joskus suorastaaan vastakkaista ideaa. Eri kansoilla voi olla aivan eri merkitykset samalle symbolille. Hyviä esimerkkejä tästä on esimerkiksi värien symbolimerkityksissä. Suomessa morsiamen väri on valkoinen ja surun väri on musta, kun taas idässä monilla kansoilla suru on valkoinen ja morsian puetaan loistavaan punaiseen. Keltainen tai oranssi ei suomalaiselle kuvasta pyhyyttä ja hengellisyyttä. Samoin eri eläimet ovat eri puolilla aivan eri asioita symboloivia. Oma "eläimeni" harakka, täällä enemmistön hyljeksimä lintu nauttii Kiinassa suurta arvostusta ja on ilon ja hauskuuden lintu. Kiinassa ei koiraan sisälly lainkaan sellaisia voimakkaita tunnelatauksia, joita me liitämme siihen. Koiraa tarjotaan ilman tunnontuskia ruokana, suorastaan herkkuna, milloin vain mahdollista. Mahdoton ajatus suomalaiselle tai yleensäkin länsimaiselle ihmiselle. Koira merkitsee eläinten joukossa kenties lähintä ja uskollisinta ihmisen kumppania.Saattaapa koira joillekin olla suorastaan rakkain olento, korvata läheiset ihmiset.
Monille suomalaisille linnut ovat merkityksellisiä symbolieläimiä. Siitä kertovat monet lintuihin liittyvät vanhat sananparret ja uskomukset.Lintujen nimistä pääsky ja västäräkki ovat kielemme vanhimpia, yli 4000 vuotta vanhoja sanoja. Linnunlento kuvaa monelle ihmiselle henkisiä ulottuvuuksia, vapautta, iloa, sielun matkaa, kuten myös sielun vapautumista ruumiista kuoleman hetkellä. Kun paikka on ihana, sitä kuvataan lintukodoksi tai kun ilma kesäiltana tai olo saunan jälkeen on suloinen ja leppeä, sen sanotaan olevan kuin linnunmaitoa. Joutsenet ja kurjet toimivat Sibeliukselle ylimaallisten musiikkimaailmojen viestintuojina. Varpunen jouluaamuna, joka saa runoilijalta siemenen, on symboli kuolleelle pikkuveljelle. Pihipiiriin eksyneet linnut voivat tuoda viestin tulossa olevista vieraista, tai ne kertovat lähestyvästä vaarasta, jopa sodan ne voivat tietää olevan lähellä. Ikkunaan törmännyt ja tuupertunut lintu tuo sanoman kuolemantapauksesta, näin valisti äitini, enkä ole ihan vapautunut vieläkään tuon symbolin luomasta mielikuvasta.
Parin viikon kuluttua meillä on ilo osallistua hääjuhliin. Kaikissa uskonnoissa ja kaikissa maissa vietettävät hääjuhlat sisältävät todella paljon erilaisia symboleja.Niitä halutaan noudattaa uskollisesti vaikka luulen monen nuorenparin olevan nykyisin hyvin vähän perillä kaukaa menneisyydestä perityistä symboleista ja niiden merkityksistä. Sormus symboloi pyöreällä muodollaan ikuista rakkautta ja sitoumusta, jossa ei ole alkua eikä loppua. Suomessa sormukset pujotetaan vasemman käden nimettömiin. En tiedä varmasti, mutta luulen sen tulevan siitä, että sydän sijaitsee vasemmalla. Joissakin maissa sormus on kuitenkin oikeassa ja sillä kai viitataan Jumalaan ja parin pyrkimykseen toimia Jumalan tahdon mukaan oikein. Koska tulevan juhlamme hääparin morsian on ortodoksi, minua kiinnosti selvittää, mitä heidän myöhemmin toimitettavassa ortodoksivihkimyksessään symboloivat pariskunnan päitten päällä pidettävät raskaat kruunut. Selitys olikin minusta hyvin puhutteleva. Kruunuilla on kolme symbolimerkitystä. Ensiksikin painava kruunu merkitsee uutta, suurta vastuuta ja valtaa perheensä valtiaina.Toiseksi kruunu symboloi marttyyriutta, mikä voi kuulostaa hiukan oudolta ajatukselta, mutta oikein ymmärrettynä tarkoittanee yhdessä kulkemista ja halua luopua omista itsekkäistä pyrkimyksistä puolison ja perheen hyväksi. Saattaisi monesta nuoresta tuntua oudolta ajatukselta kantaa marttyyrin kruunua!Kolmas kruunaus korostaa voittoa arjen sankarina.
Kirjallisuus ja taide ovat täynnä erilaista ja joskus kovin vaikeasti avautuvaa symboliikkaa. Jotta kaikesta ympärillä olevasta ja elämässä vastaantulevasta eri kulttuurien ja eri aikojen hienosta symboliikasta voisi oikein hyötyä ja nauttia, pitäisi omistaa valtavan paljon enemmän tietoa ja sivistystä. Symbolien erikoinen rikkaus avautuu useimmiten liian vähän, koska en tiedä niistä tarpeeksi. Muistan hyvin, että monet romaanit alkoivat tuntua erilaisilta, kun vuosikymmenet sitten englannin kirjallisuuden luennoilla lehtori avasi viattomia ja tahmeita aivojamme löytämään tekstistä esimerkiksi eroottisia symboleita.(vaikkapa D.H Lawrensin kirjassa Lady Chatterley`s Lover).
Samoin joskus nykyäänkin ilahdun kuunnellessani jonkun alansa asiantuntijan kertovan ja avaavan esimerkiksi vanhojen rakennusten tai maalausten loputtomia symbolien tarjoamia lisämausteita ja uusia ulottuvuuksia monissa teemakanavan lähettämissä dokumenttiohjelmissa. Huomaan helposti, että pelkillä omilla havainnoillani ja symbolien lisämaustein saaduilla havainnolla on huima ero. Symbolien huomaaminen ja ymmärtäminen saavat elämykset ihan uudella lailla eloon, loistamaan, tuoksumaan ja siten ne pystyvät herättämään syvempiä tunteita ja siitä taas seuraavat pysyvämmät muistijäljet. Ilman symboleita elämä olisi ehdottomasti latteampaa ja mauttomampaa, paljon tylsempää.
Elämänpuu, voimakas symboli kautta maailman
Punaiset kukat,rakkautta ja intohimoa (Palava rakkaus)
