Joulu on taas kerran vietetty ja siirretty muistojen joukkoon. Siihen isoon, yksityisistä ja yhteisistä, luetuista, kerrotuista, lauletuista ja itse eletyistä muistoista koostuvaan pakettiin nimeltä JOULU. Se on todellakin iso ja kirjavista osista koostuva, eriskummallinen muistojen ja tunteitten möykky meidän itsekunkin, minunkin sielunmaisemissa. Puhutaan Lapsuuden Joulusta, Ensimmäisestä Joulusta, Valkeasta Joulusta, Oikeasta Joulusta jne.
Joulua varrotaan, valmistellaan, leivotaan ja paistetaan, siivotaan ja stressataan, pelätään ja juhlitaan. Joulun odotus alkaa vuosi vuodelta aikaisemmin. Ei se enää tule Tuomas-kullan tuomisina, eikä aina taida ihan loppua Nuutin pois kiikuttamana. Tosin loppuminen kumminkin tuntuu enemmän pysyvän vanhassa aikataulussaan. Tiedän monia, joita jouluruuat, laulut ja varsinkin koristeet alkavat jo tympiä loppiaisena niin, että niistä on päästävä äkkiä eroon.
Koska olen näinkin vanhaksi ehtinyt, omistan pitkän nauhan jouluisia muistoja aivojeni lokeroissa. Onneksi vielä muistan, sillä päivittäin saan kyllä monia hälyttäviä merkkejä muistini hapertumisesta. Jotkut joulumuistoni ovat niin mukavia, että niitä mielelläni "katselen", kuin vanhoja filminpätkiä. Ikivanhoilta ja kertakaikkiaan hupaisilta nuo kuvat lapsuusjouluistani nykyään tuntuvatkin. Maailma kun on muuttunut niin toisenlaiseksi näinä kuluneina vuosikymmeninä. En osaa tarkalleen ajoittaa minkä ikäisestä minulla on muistoja jouluista. Melkein vain himmeän unenomaisesti esimerkiksi muistan tai kuvittelen muistavani, kuinka olen ollut saunassa meidän ikivanhassa, matalassa, savun mustaksi maalaamassa saunassamme. Ei se ollut savusauna, mutta mustuus oli pinttynyt lukemattomista sianlihan savustamisista ja piapojauhojen tekemisistä jo monet vuosikymmenet ennen minun lapsuusaikaani. Myrskylyhdyn valossa tultiin pimeän pihan yli . Sitten yllättäen pimeässä porstuassa oli joku sinne kuulumaton säkki, johon melkein kompastuttiin. Pukki mokoma oli sen siihen huiskaissut ja pötkinyt matkoihinsa. En muista harmittiko, vai oliko vain tärkeätä, että pukki sentään oli käynyt. Ihmeellistä, kuinka vieläkin tuota lapsuusjoulua muistaessani ja ajatellesani alan tuntea saunan, pihan ja eteisen hajut nenässäni sekä aistia kipittävät askeleet pihan ja porstuan pakkaskylmässä pimeydessä. Kuinka hyvältä tuntui astua tuvan lämpimään ruokien tuoksuiseen valoon. Muistin voima on uskomattoman vahva.
Noista lapsuuteni joululahjoista ei ole jäänyt selkeitä ja ihmeemmin puhuttelevia muistikuvia. Paitsi ristiriitaisia tuntita herättänyt juttu eräänä jouluna: minulta oli jo paljon ennen joulua omituisesti kadonnut hienoin nukkeni. Huomasin sen kyllä hävinneen, mutta oikeastaan se ei minua paljon haitannut eikä surettanut, sillä tykkäsin paljon enemmän toisesta nukestani. Se ei ollut yhtään hieno, mutta paljon mieluisampi. Onneksi se ei ollut hävinnyt. Se oli kokonaan kankaasta valmistettu: kömpelöt töpäkät jalat ja kädet, pehmeä paksu vartalo ja aika iso pää, jossa kumminkin oli söpösti hymyilevä pahvinen naamataulu. Sanoin sitä jostain syystä Lapin Mummuksi. Miksi, en tiedä kuka oli nimen antanut.
Mutta jouluyllätys koski sitä toista, hoikkaa ja hienoa nukkeani. Se oli siis kadonnut ja kadotessaan sillä oli ollut punainen, leveähelmainen ja moniröyhelöinen mekko yllään. Tämä nukke ei jostain syystä ollut koskaan herättänyt minussa hyviä tunteita. Päinvastoin. Tiedän joskus kiukuspäissäni läpsineeni sitä tuvan nurkassa äidin katseilta piilossa jokseenkin pahanpäiväisesti. En enää osaa sanoa miksi niin tein. Ehkä se oli syntipukki, sijaiskärsijä. Kamalaa muistaakin. Mutta nyt ihan sen näköinen, ruipelo ja kalsean oloinen nukke, löytyi joulupaketista. Mutta ihan toisenlaisiin vaatteisiin puettuna. En käsittänyt miten juttu oli mahdollista. mutta luulen haistaneeni jotain petokseen viittaavaa. Rakkaus ei ottanut syttyäkseen. Annoin nuken pian eräälle pikkuserkulleni, ikäiselleni POJALLE, joka oli meillä vieraisilla ja siihen kovin ihastui. Äiti yritti estellä, mutta minä suorastaan pakotin pojan viemään sen pois. Nyt tarvittaisiin ehkä lapsen sielunelämän taitavaa tulkitsijaa kertomaan, mikä minussa ja tunne-elämässäni oli niin vinksahtanut.
Tämä itselleni hyvinkin tuttu, mutta samalla ihan outo pikkuinen leikkijä menneisyydestä nousi mieleeni, kun tänä jouluna ihailin Irinan, jo neljättä ikävuottaan lähestyvän lapsenlapseni keskittynyttä, tuntikausien ajan kehittyvää leikkiä täällä mummulan lattialla. Siinä Ikean jo Irinalle vanha tuttu ja useasti leikitty, moneksi mukautuva, navetaksi ja suureksi pihamaaksi avautuva navettamiljöö eläimineen koki joulun ihmeen. Ensin avonainen kaksikerroksinen navetta tällä kertaa muuttuikin asunnoksi pienten huonekalujen löydettyä omat järkevät paikkansa sieltä. Eläimet söivät ja laidunsivat yltympäri pihamaata. Sitten Irina keksi hyödyntää lapsellisen mummunsa esille levittämät lukemattomat "timantit" (peräisin vanhasta puretusta kattokruunusta) kaunistamaan pöytiäja kaapinpäällisiä. Muutamia oli ripustettu navetan ulkopuolen katonreunaan kuin jääpuikoiksi. Kun taas jonkun ajan kuluttua vilkaisin leikkiin, hämmästyin, sillä nyt koko talo ja pihamaa kylpivät jouluvaloissa: pienet led-tuikut olivat siirtyneet pöydältäni tänne uudenajan seimikuvaelmaan. Voi, miten kaunista vielä aamuhämärän olohuoneen lattialla.
Mutta seuraavana aamuna oli tapahtunut vielä yksi ihme : kaikkia polkuja pitkin vihreätä laidunta tämän koti-navetan ympäristössä reunustivat tiheästi asetellut pikkutimantit kuin loistavat kivet. Kaikki eläimet, jopa autot ja polkupyörätkin oli kaadettu kumoon lepäämään ja nauttimaan joulurauhasta tuossa kirkkaana säteilevässä Betlehemin kyläpahasessa.
Tällaista pientä, mutta aidon oloista jouluihmettä oli näin vanhanakin mukava päästä jakamaan jouluaamuina, kun täysin leikkiinsä hiljaisena keskittyneen, pienen tytön luova leikki monine kierrätysaarteineen kasvamistaan kasvoi. Mummulan lattialla kun ei ole mitään tarvetta purkaa kaikkea heti pois vaan leikki saa jatkua ja kehittyä kaikessa rauhassa tunnista ja päivästä toiseen.
Semmoisesta tulee hyvä mieli, ainakin lapselliselle mummulle. Yksi lämmin lisä joulumuistojen ketjuun. Toivottavasti se säilyy muistissani seuraavat sata vuotta.
Suomi juhli sadan vuoden itsenäisyyttä. Juhlan innostuksessa ja ilossa tietysti muisteltiin myös menneitä aikoja. Sekä vakaampia ja onnekkaampia vuosikymmeniä kuin myös niitä kaikkein raskaimpia ja vaikeimpia sotien vuosia heti itsenäistymisen alussa että niitä viittä vuotta, jotka Suomi soti suurta jättinaapuria Neuvostoliittoa vastaan.
Välillä minua alkoi vaivata tämä paljo menneitten tonkiminen, mutta nyt parin viikon päästä olenkin tyytyväinen, sillä huomaan monen asian lähihistoriastamme ja juuri noista vaikeista alkuponnisteluista ja silloisista avainhenkilöistä huomattavasti selkiintyneen. Luulen, että en ole ihan väärässä, kun väitän, että lukion historian opetus vielä minun kouluaikoinani jätti ihan harkitusti meidät selkiintymättömän ja vähäisen tiedon varaan Suomen 1900-luvun merkittävistä vuosista. Tapahtumat taisivat olla vielä liian läheisiä asialliseen ja puolueettomaan tarkasteluun otettavaksi. Oli helpompi olla hiljaa tapahtumista, jotka olivat jakaneet kansan niin kipeästi vastakkaisiin leireihin ja johtaneet järjettömyyksiin, raakuuksiin ja kohtuuttomiin ylilyönteihin.
Kävin nyt läpi kovin tarpeellisen, kertaavan historiankurssin.
Kuopiossa tätä maamme merkkivuotta juhlistettiin erityisellä tempauksella: kaupunkilaiset saivat tallettaa mielestään merkittäviä asioita ja esineitä tarkoitukseen vartavasten suunniteltuun ja rakennettuun aikakapseliin kertomaan jotain tästä ajasta ja elintavastamme ja avattavaksi vasta kaukana tulevaisuudessa seuraavan sadan vuoden mentyä.Tämän tapainen tiedon saanti ajoista ja ihmisistä, jotka ovat eläneet arkeaan tässä maailmankolkassa esimerkiksi sata vuotta aikaisemmin, on minusta kiehtovaa. Tietysti voi olla, että jotkut talletetut asiat herättävät silloin pelkkää hämmästystä, eivätkä ollenkaan avaa näköalaa, joka on ollut "tallettajien" tarkoituksena. Muutokset voivat olla niin syvällisiä, että kuilu tiedon perillesaamisessa jää ylittämättä. Ei varmaan ole keltään jäänyt huomaamatta, että asiat tässä omassa ajassamme jo lyhyellä aikajanalla muuttuvat uskomattoman paljon. Lähes päivittäin joudun huomaamaan, että on monia uusia asioita, käsitteitä, laitteita ja toimintatapoja, joita en ymmärrä, en osaa, en tiedä tarvitsevani, enkä edes halua oppia ymmärtämään.
Yksi suuri muuttuja on kielemme ja tapa käyttää sitä. Minä olen kiinnostunut kielistä, niin suomen kielestä kuin hiukan vieraista kielistäkin. Olen ehkä liiankin ankara kielipoliisi, kun kuuntelen radiossa, teeveessä tai yleensä ihmisten nykypuhetta. Samoin lukiessani sanomalehtiä tai varsinkin vapaita ja villejä nettitekstejä. Ärsyynnyn monenlaisista, mielestäni "kiusallisista ja rumista tavoista" käyttää suomen kieltä. Nykyään löydän ärtymykseeni syytä enenevässä määrin. Lähes kaikki suositut television juontajat, haastattelijat, julkkikset ja jopa tieteen asiantuntijat puhuvat kamalalla tavalla: he narisevat, painottavat epäsuomalaisesti lähes jokaisen sanan loppuosaa, "niinkuttavat" ja kiekaisevat yhden lauseen lopussa merkiksi että vielä tässä jotain sanomista olisi ja koko juttu muuttuu hyvin kiusalliseksi loputtomaksi kiekunaksi. Monille on tullut tavaksi puhua liioittelevalla, ylienergisellä tavalla silloinkin kun ihan normaali puhetapa riittäisi. Ei koko ajan tarvitsisi olla kuin vähä-älyisten joukon huutosakin johtaja. Tämä on erityisesti suomen kielisten juontajien ja puheohjelmien vetäjien helmasynti. Kamalaa huutoa ja mekastusta, kun ollaan muka TOSI älykkäitä ja TOSI pirteitä. Kaipaan kaunista, syvää ja rauhallista ääntä. Semmoinen olisi minusta TOSI suloista kuultavaa. Mutta ihan tavallista, liioittelematonta, normaalia ja kaunista äänenkäyttöä kuulen oikeastaan vain radion kuuluttajien ja YLE 5:n ruotsinkielisten toimittajien ohjelmissa. He eivät juuri koskaan esitä ylipirteitä, ylivitsikkäitä ja yliviisaita besserwissereitä. Tavallisia ja siksi suosikkejani ovat esimerkiksi Efter Nio tunnin kestävän puheohjelman vakituiset toimittajat sekä useat heidän kiinnostavista vieraistaan. On suuri ilo kuunnella normaalia puhetta, kiihkotonta, kiekumatonta, ilman tolkutonta liiottelua . Silti se on minusta tarpeeksi pirteää ja tarpeeksi kiinnostavaa ihan viimeiseen minuuttiin asti. Korvat lepäävät ja ajatus välittyy helposti aivoihin, koska ne eivät ole koko aikaa ylivirittyneessä ja ärsyyntyneessä tilassa.
Millaista mahtaa olla puhuttu suomen kieli sadan vuoden kuluttua, jos ääntämisen ja äänenkäytön muodit jatkavat muuttumistaan yhtä kiihkeällä vauhdilla kuin viime vuosikymmenen aikana on tapahtunut. Liian usein jostakin ( = muista kielistä tökerösti käännettyjä ) pompahtaa käyttöön kummallisia, usein älyttömiä uusiosanoja. Ne voivat aluksi hätkähdyttää, mutta ihmeen pian ovat vakiintuneet siinä määrin, ettei kukaan jaksa enää edes kritisoida tai kyseenalaistaa. Ehkä pian kukaan ei enää oikein ymmärrä semmoista, jo nyt kankealta kuulostavaa kirjakielenomaista puhetapaa, jota puhuttiin vielä 1950-luvun vanhoissa suomi-filmeissä. Minunkin korviini se jo kuulostaa aika hupaisalta ja varsin kankealta puhekieleltä. Varmasti toisenlaiselta kuin"oikea" tavallisten suomalaisten ihmisten siihen aikaa käyttämä puhe. Mutta nykyfilmeissä on erilainen ongelma: monen näyttelijän puhe on lähes käsittämätöntä puuroutuvaa mössöä.Ainakin vanhenevalle, jo hiukan huonokuuloiseksi tulleelle (siis minulle) teksti on lähes mahdotonta ymmärtää. Ei auta vaikka lisäisi laitteen volyymia. Äänenkäyttö ja puheen rytmitys ovat erilaista kuin puhetapa, johon olen tottunut.
Samaa on ehkä tapahtumassa kirjoitetussa kielessä. Sain ystävältäni "etukäteisjoululahjana" paksun pinon mitä koreimpia lehtiä. Ne olivat pullollaan uusia jouluherkkujen reseptejä. Värikkäitä kuvia, herkullisen näköisiä. Vain harvoja perinteisiä jouluherkkuja. Luulen olevani ruokien ja leipomusten reseptien lukemiseen liiankin tottunut, mutta nykyohjeet tuottavat yllätyksiä ja ihmettelyn aiheita. Tähän tapaan.
Ennen leipomuksiin tarvittiin lähinnä vehnä-ja ruisjauhoja. Ehkä myös grahamjauhoja sämpyläin valmistukseen. Ja perunajauhoja joulukiisselin suurustamiseen. Jotkut käyttivät myös maissitärkkelystä. Lisäksi vähän soodaa, leivinjauhetta, kanelia ja valkopippuria. Sokeri, suola, munat ja voi, siinäpä ne tärkeimmät.
Mutta nyt huomaan, että kaapistani pitäisi löytyä kymmenittäin uusia, minulle vieraita aineita. Olisi oltava jo tutuksi tulleitten spelttijauhojen lisäksi riisijauhoja, chiajauhoja, psylliumia, kookospähkinäjauhoja, durrajauhoja, pankojauhoja ja vieläpä lakritsinjuurijauhetta. Eikä riitä että kaapistani löytyy tavallista sirotesokeria. Tarvetta olisi myös ruokokidesokerille, täysruokosokerille, muscovadosokerille ja kookossokerille. Olisi hyvä jos tavallisten tumman ja vaalean siirapin lisäksi löytäisin komerostani myös agavesiirappia ja vaahterasiirappia. En tosin enää muista mikä resepti juuri näitä kaipasi.
Monilla jouluherkuiksi ajatelluilla ruokalajeilla on nyt mitä eksoottisimpiä nimiä. Nimistä ei muodostu päässäni mielikuvaa herkun olomuodosta. Eräs ruokaohje kertoi, että Euroopassa on kovassa nousussa maukas ruoka nimeltään okonamiyakilettu. Kyllä vaikuttaa namilta. joten ehkä jo muutaman vuoden kuluttua haluan paistaa näitä lettuja!! Ehkä jo piankin opin keittämään ramenia eli broilerinuudelikeittoa ja käytän sujuvasti misotahnaa, dashia, srirachaa, miriniä. Ripotan mausteeksi sormisuolaa, kurkumaa, jeeraa ja korianteria. Täksi jouluksi ehdotettu jouluateria ei maistu eikä näytä houkuttelevalta ilman tuoreitten, vihreän mausteisten yrttien ja eksoottisten hedelmien sinfoniaa. Tarvitaan siis timjamia, rakuunaa, kirveliä, basilikaa, rosmariinia ja lehtipersiljaa. Sekä tottakai vanhaa jouluista vihreää: tilliä. Mukaan myös erilaisia sipuleita, kaikissa väreissä muodoissa ja eri aromeissa, marinoituina ,"merseroituina" ja marmoroituina"????!Kuka näistä selvän ottaa! Lisäksi pinjansiemeniä sekä kaikkia lukemattomia muita siemeniä ja pähkinöitä: kevyesti paahdettuina, jauhettuina, murskattuina. Salaatti - ei mitään rosollia tai sienisalaattia! Ei, vaan nykyjouluinen salaatti rönsyää runsautta ja iloa kuin ikuinen kesä kaikkine erivärisine ja aromikkaine salaattilaatuineen, hienoine, pehmeän aromikkaine juustoineen, granaattiomenansiemenineen ja tuoreine viikunalohkoineen. Upean värikästä ja taatusti raikasta ja maistuvaa. Olemmeko jo muuttaneet Välimeren maihin? Onko ilmaston lämpeneminen tapahtunut huomaamattani? Tunnen etelän maut kielelläni. Mutta mitä tämä ihanuus maksaa, onko minulla varaa kaikkeen tähän uuteen makumaailmaan?
Ei, viisainta suosia vielä tänä joulunakin perinteistä metsäsienisalaattia ja rosollia. Olen vanha, joten minun kai on lupa tyytyä näihin vanhoihin hyväksi muistamiini jouluherkkuihin.
Tahtoisin sulkea aikakapseliin tuleville sukupolville muutamia vanhoja makuja joulupöydistä köyhältä 1950-luvulta: ikivanhoja herkkuja, lapsuuteni joulujen vaatimattomia, mutta silti tunteita ja muistoja kantavia makuja: maksalaatikkoa (oman äitini speciaali) ja hämäläisiäjoulumakkaroita, joiden tekoon olin osallistunut minäkin.(kun suolia puhdistettiin, raaputettiin ohuiksi ja varovasti täytettiin). Tietysti hämäläistä imellettyä perunalaatikkoa eli henttatoosaa, lanttulooraa ja sylttyä. Luumukiisseliä plus loraus paksua kermaa.Isosisko toi jokaiseen jouluumme tuulahduksen itämaitten herkuista jo silloin:ihania tuoreita pehmeitä taateleita, viikunoita, korintteja, aromikkaita mutta kivellisiä ruukkurusinoita. Ei toki kilokaupalla, vain pienen pieniä maistiaisia. Niihin sain tutustua vain, koska Leila oli myyjänä sekatavarakaupassa, jonne noita aina hankittiin tyydyttämään somerolaissäätyläisten ja sivistyneistön jouluherkuttelun tarvetta. Ei niitä kuulunut tavallisten kyläläisteni tai siirtokarjalaisten herkkupöytiin. Niiden makean hedelmäinen aromi,yhden ainoan pienen hyasintin vahva tuoksu, kynttilät ja jouluiset tuoksut uunista juhlistivat joulun: Oli joulun tuoksua täynnä oleva koti.
Maanantai on minun viikonpäivieni joukossa se, jonka useimmiten vietän laiskanpulskasti, vain pieniä ponnistuksia ja vähäistä vireyttä itseltäni vaatien.Tämä ei selity siten, että viikonloppuni jotenkin olisivat erityisen energiaa vieviä ja siksi pitäisi ottaa maanantaina kevyemmin. Ehkä jo ajatus uuden viikon alkamisesta sinällään vie tämmöiseen löysään käynnistymiseen.Ehkä myös se, että mikään ei pakota parempaan alkuun. Niinpä maanantai voi hurahtaa pitkälle iltapäivään, ennenkuin viitsin edes pukeutua kunnolla, tai petata, ulos lähtemisestä nyt puhumattakaan.
Tiistailla on toisenlainen rooli. Koko tämän syksyn olen käynyt tiistaisin maalaamassa akvarelleja Työväenopistolla. Tykkään, että tämän ryhmän aikataulu mahdollistaa hitaan aloituksen myös tiistaipäivään:tunnit alkavat vasta puoli kahdelta. Vaikka en kaikin osin saakaan ryhmästä sitä, mitä toivoisin, haluan ehdottomasti kumminkin jatkaa osallistumista. Usein tunnen , outoa kyllä, energisyyteni lisääntyvän siitä, että mielessäni kritikoin sekä maalarisisarteni, että ohjaajan mielipiteitä ja aikaansaannoksia !!! Olen itse muka "tietävämpi ja taitavampi" .Tosi noloa, häpeän kyllä ajatuksiani. Olen aivan kuin tavallinen murrosikäinen nuori, näistä ikävuosistani huolimatta.
Noloahan näin on ajatella, mutta tästä salaisesta sisälläni käydystä itserakkaudesta ja uhosta jotenkin nurinkurisesti voimaannun, saan ikäänkuin lisää energiaa. En osaa tätä selittää järkeenkäyvästi edes itselleni. Mahtaako nuorillakin olla vähän saman tapaiset syyt uhittelevaan käytökseensä.
Keskiviikko on toinen harrastuspäivä. Nyt ryhmä ja ohjaaja ovat toiset ja selvästi minua vähemmän negatiivisesti kiihdyttävät. Vai olenkohan keskiviikkoisin jo mennessäni tyynempi ja kuin hiukan kypsempi oppilas, suorastaan "lukioluokkalainen" ehkä. Kun sitten palaan kotiin, on vielä aika valoisa iltapäivän hetki.Tarjoan itselleni mukillisen kahvia.Tarkastelen molempien päivien tekeleitä. Kokeilen katsoa niitä ylimääräisten pahvikehysten kanssa ja usein alan pitää niitä "hiukan kelvollisina". Kannatti siis sentään yrittää vaikka aiheet olivatkin"tyhmiä"! Sainhan sentään tämmöisetkin uudet työt syntymään.Eivät IHAN mahdottomia. Löydän niistä joitakin mieltäni tyydyttäviä ja ilahduttavia kohtia. Paljon energisempi minäkuva sen maanantaisen tassuttelun, kuin liian vähällä polttoaineella hiippailun ja torkahtelujen jälkeen.
Torstaina ja perjantaina on jo monta syytä saada jotain aikaan. voi Esimerkiksi viikon ruokien shoppailu, jonkunlainen siivous-tai raivausoperaatio kodissa, niin että asumisviihtyvyys ei täysin vaarannu. Tai se voi olla jopa löytöreissu kirppikselle tai kukkataloon, torille tai rautakauppaan. Jos ilma suosii, voin jopa harkita lenkillä käyntiä. Torstait tai perjantait kuluvat paljon harvemmin koko päivän mittaiseen löysäilyyn kuin maanantait.
Lauantait ja sunnuntait, työssäkäyville lähes ainoat vapaapäivät, eivät ole samalla lailla odotettuja hengähdyspausseja tässä eläkeläisen viikko-rytmissä. Toki niillä on oma erityinen värinsä ja tunnelmansa, mutta useimmiten se syntyy siten, että jotenkin nautin silloin syvemmin lähes täydestä hiljaisuudesta, lukemisesta, hyvästä musiikista, muutamista mieluisista ja toistuvista rutiineista televisionkatselussa. Ulkoilustakin, milloin sää tuntuu suosivan. Voi olla, etten tapaa yhtään tuttua ihmistä, mutta olen silti ihan virkeä ja tyytyväinen juuri tähän hiljaiseen ja eristyneeseen elämään. Lauantain ja sunnuntain sanomalehti vaatii tavallista pidemmän ajan, mutta antaa vastineeksi myös enemmän ajattelunaihetta ja kiinnostavaa luettavaa.
Erityinen ilonaihe on myös nykyään tavaksi tullut viikonloppupuhelu poikani ja mahdollisesti myös ( joskus liian kiireisen) lapsenlapseni Irinan kanssa. Aina ei mummun kanssa jutustelu millään sovi hänelle leikin kesken. Silloin kuulen hänen sanovan napakasti: ei kiitos. Ja se on sitten siinä.Turha Mummun siitäkään on pahastua. Kaikella on aikansa, jo pienenkin ihmisen päiväjärjestyksessä.
Viikottainen, tavallinen rutiini rikkoutuu mieluisella tavalla silloin, kun nuorillani on halua ja mahdollisuus tulla nukkumaan lauantaiyön yli mummulaan. Siitä seuraa automaattisesti muutama toimeliaampi päivä, tottakai. Sitä valtavaa energiapläjäystä, mikä silloin täyttää tämän muutoin hyvinkin hissukkaelämää säestävän kotini. Minulle tässä kämpässäni riittää tilaa kylliksi, mutta Irinan levitettyä leikkinsä ympäri kotia, tilaa saisi olla enemmänkin. Viime käynnillä neiti alkoi ihan päivitellä, että mummun koti on liian "ahdas ja kapea", (73 nelimetriä)!!
Myönnettävähän se on, että kodissani on tavaraa paljonlaisesti. Aloin kysellä mistä hänen mielestään olisi hyvä aloittaa raivaus.
Luovuttaisiinko ehkä sohvasta? No EI AINAKAAN.
Entä nuo kymmenet taulut seiniltä? Ei, ne on HIENOJA.
Onko täällä liikaa tyynyjä ja kirjoja? EI OLE!
Heitetäänkö pois kaikki suuret kasvit? Ne vievät paljon tilaa? Ei, ne on KAUNIITA. jne jne.
Eipä tullut poistoideoita. Taitaa siis mummula saada pysyä täyteen ahdettuna, jos Irinalta kysytään. Hyvä niin, sanoo mummu!
Minua hämmästytti yllättävä itkuunpurskahdus,johon tyttö puhkesi, kun he ennen kotiinlähtöä olivat purkamassa toisen makuuhuoneen lattiatilan peittäneen ison maatilan aluetta äitinsä kanssa. Siivous ja leikkien purku on heille jokakertainen ja itsestään selvä tapa ennen kotiinlähtöä.
Irina lähti viemään osaa keräämistään tavaroista niiden vakituisille varastopaikoille. Sillä välin hänen äitinsä jatkoi poiskeräystä. Kun Irina tuli takaisin jatkamaan siivoustaan, kaikki olikin jo kasattu. Tyttö purskahti itkuun.
"Olisin halunnut itse siivota kaikki".
Kokemukseni mukaan ongelma on yleensä ihan päinvastainen: pyynnöistä huolimatta ei haluta siivota. Lapsenlapsessani on harvinaista luonteenlujuutta. Voisinpa nähdä millainen hieno nainen hänestä kasvaa. Mutta hänen poikkeuksellinen herkkyytensä myös hiukan pelottaa minua. Toivoisin, ettei hän luonteensa takia joutuisi kokemaan yksinäisyyden ja erilaisuuden kokemuksia ihmisten välisissä suhteissa elämänsä varrella. Herkkyys on lahja, mutta se voi myös satuttaa: sitä voidaan väärinymmärtää ja väärinkäyttää.
marraskuinen päivä
Ystävistään ihminen tunnetaan. Kauan sitten olen kuullut tämmöisen väittämän. Tai lähes vastaava viisaus sanoo:kerro, kenen kanssa seurustelet, niin sanon millainen sinä itse olet.
Nämä lausahdukset( josko niissä viisautta piilee tai sitten ei?) nousivat jostain muistin onkaloista esiin, kun olin tänään viettänyt tosi pitkän tovin erään vanhan ystäväni seurassa puhelimessa keskustellen. Meillä kummallakin on liikkumisessa ja nokakkain tapaamisessa senverran vaikeuksia, että nykyään seurustelumme tapahtuu enimmäkseen näin aparaatin kautta. Tottakai olisi mukavampaa tavata naamakkain ja kunnolla. Mutta hyvä, että edes näin.
Tämä itseäni reilusti vanhempi ystävä, entinen opiskelutoverini ja kollegani, on niitä ihmisiä, joiden kanssa keskustelu on minulle mieluisaa, jättää hyvän olon. Olemme tunteneet lähes puoli vuosisataa.Tunnemme toistemme elämäntarinat, vaikeat vaiheet ja koettelemukset, taakse jääneet työkokemukset, kuin myös perheen tarjoamat monet, hupaisat muistot sekä ilot nykyisessä elämänvaiheissamme.Yhteisessä historiassamme on ollut onni aika ajoin kokea muutamia hillittömän hauskoja juttuja näinä taakse jääneinä vuosikymmeninä. Etenkin silloin kun ei vielä tunnettu kremppoja tai muita vauhtia hillitseviä rajoituksia, koettiin sellaisia yhteisiä elämyksiä. että niistä riittää iloa mielen virkistykseksi vaikka tämmöisessä marraskuun pimeydessä. Meillä on muistoja, joita on lysti pullautella mieliin nyt, kun olemme vanhoja ja hitaammiksi, lähes paikoilleen jymähtäneiksi pakotettuja. En ole ikinä kyllästynyt tai pettynyt hänen seuraansa tai ajatuksiinsa. Siitäkin huolimatta, että meillä alunperin on jokseenkin erilainen ideologinen perhetausta, suuri ikäero (16 vuotta) ja monista asioista vielä nykyäänkin eri mielipide. Mutta meillä on paljon enemmän molemmille yhteisiä, molemmille tärkeitä asioita, joista riittää juttua. Aina tietää tulevansa ymmärretyksi, oikein ja pohjia myöden.
Usein sattuu, että jomman kumman on "ihan pakko" tarttua puhelimeen ja kysyä toisen mielipidettä esimerkiksi jostain uudesta huomiostaan, juuri lukemastaan tai kuulemastaan. Aika usein on hauska hämmästyä. kun toinen on juuri kokenut tai miettinyt ryhtyvänsä soittelemaan samasta syystä. Näin esimerkiksi tänään kuunneltuamme samoja radio-ohjelmia. On melkein kuin saisi telepaattisesti tunteen, että nyt pitäisi keskustella tästä kuulemastani tai lukemastani ja käy ilmi, että toinen on ajatellut jo samoin. Joskus tämmöinen tuntuu lähes oudolta sattumalta. Intuition ( telepatian??)voima on vaikuttava.
Mikä sitten on parasta ja tärkeintä juttutuokioissamme? Niin, ihan tuokioksi ne perin harvoin jäävät! Pikku tuokiomme yleensä venyvät, sillä ne koskettelevat monia ja laajoja aiheita. Jutustelu alkaa usein juuri näihin hiljattain vastaan tulleisiin elämyksiin, musiikkiin, lehtijuttuihin tai päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin asioihin tarttuen, mutta pian rönsytään myös läheisimpiin ihmisiimme, sekä jo kuolleisiin yhteisiin ystäviimme. Usein kumminkin myös noihin satoja kertoja muisteltuihin hauskoihin "seikkailuihin" silloin kauan, kauan sitten!Kumpikin kokee tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi. Arvostamme toinen toisiamme niin, ettei edes selvä erilaisuus joissakin mielipiteissä synnytä väittelyn halua. Pikemminkin herää tarve nähdä asia ystävän erilaisesta vinkkelistä. Se on ihme, sillä yleensä olen äkkiväärä oman mielipiteeni kannattaja. Tuntuu, että meillä kahdella huumori osuu maaliinsa. Kokemukseni mukaan pikemminkin harvinaista herkkua kuin jokapäiväistä kauraa ihmisten kesken.
Vanheneminen on muuten ihan ok, mutta en pidä siitä (jo liian usein toistunut), että ystävät ympäriltä alkavat hälyttävästi huveta. Vuosi vuodelta huomaan, että minulla on yhä vähemmän ihmisiä, joitten kanssa olen tekemisissä. Tottakai minä kaupungissa asuvana näen paljon ihmisiä, jos maltan lähteä tästä omasta mukavuusolostani , avaan ulko-oveni ja yritän solahtaa mukaan ihmisten joukkoon. Mutta nähdä ihmisiä. asioida ihmisten seassa, jopa harrastaa samaa harrastusta, ei välttämättä tarkoita, että olisin jakanut heidän kanssaan jotain merkityksellistä. virkistävää ja hyvää. Useimmiten en tunne saavani mitään ja luulen, etteivät he liioin ole saaneet minun seurastani mitään omaan oloonsa hyvää tuovaa. Ehkä suorastaan päinvastoin.
Joskus kyllä yllättyen huomaan ilahtuvani sattumanvaraisista pienistä jutusteluista ennestään ventovieraittenkin kanssa. Näin voi sattua esimerkiksi kesken kauppareissun tai bussissa kanssamatkustajan kanssa juttuun ykskaks ryhdyttyä. Joskus tämmöisistä hetken ystävistä ja kenties vain viiden minuutin mielipiteitten vaihdoistakin jää tosi hyvä tunne ja virkistynyt mieli. Se syntyy, kun huomaa yllättäen löytyneen yhteisen ymmärryksen ja tavan puhua ainakin tästä yhdestä aiheesta rennosti ja ymmärrettävästi. Voi ajatella olevansa itsekin hauska ja fiksu ihminen tuon toisen, ventovieraan fiksun seurassa. Huumori voi hypähtää kyytiin ihan sekunnissa ja luoda positiivisen fiiliksen jopa marraskuun pimeydestä. On mahtava huomata, että kaikki ihmiset eivät olekaan kuin lähes kuolleita pökkelöitä, semmoisia, jotka tuntuvat vihaavan kaikkia ja kaikkea ympärillään . Onneksi semmoisia eivät ole kaikki, eivät ihan kaikki edes täällä tunneköyhien ja ylpeitten ihmisten Turussa.
Jokainen ihminen on oman itsensä paras tuttu ja ainainen kumppani. Tietää, mitä mieltä on asioista, olipa kyse politiikasta, sairauksista, koulu-uudistuksista, uskonnoista, tositeeveestä, sotepalveluista, transseksuaaleista, maahanmuuttajista, ruokahävikistä. digitalisaatiosta, pyöräteistä tai vammaisten ja vanhojen tarvitsemien vaippojen vuorokausitarpeista. Ei tule tarvetta alkaa paasata ja saarnata itselleen muitten virheistä, ei yrittää käännyttää ketään. Tuntee vahvasti olevansa oikeassa. Tietää, että maailmanmeno on monella lailla muuttunut itselle ja varmaan useimmillei vaikeammaksi kuin ennen. Tai ainakin on tietävinään! On niin viisas ja kaiken tietäväinen .
Tulen murheelliseksi, kun huomaan, että vaikka tilastojen mukaan kuulun suomalaisten ikäihmisten vuosi vuodelta isommaksi kasvavaan porukkaan, en enää omista monia ikätovereita, jotka olisivat kuin omia ihmisiäni, joitten kanssa juttu luistaisi ja mieli virkistyisi. Semmoisia, joilla olisi samantapaisia huolen tai ilon aiheita kuin omassa päässäni pyörittelen. Minulla on liian harvoja ihmisiä, joiden kanssa juttelu, seurustelu ja harrastaminen sujuu kitkattomasti, tuottaa enemmän iloa kuin ärtymystä ja väittelyn halua. Semmoisia, joitten kanssa tuntisin oloni kohentuvan, muuttuvan paremmaksi kuin omassa "hyvässä" seurassani . Miten minulle, puheliaalle, suuressakin seurassa ennen sika hyvinkin viihtyneelle ihmiselle on näin päässyt käymään? Ehkä todellakin olen tämä itseriittoinen, suoraan sanoen kitkerä vanha nainen. Sellaisia olen aikaisemmin aina surullisena ja hiukan säälien katsonut. Milloin tämä ikävä nainen on muuttanut pysyvästi asumaan tänne mukavaan kotiini? Miksi kuulen hänen ajattelevan minun pääni sisällä, ennen niin kevyitten ja huolettomien ajatusryppäiden sijasta nyt tällaisia synkeämpiä ja tuomitsevampia ajatuksia?
Tarvitsisin mielialaani kohentavaa, älykästä, sukkelaa, hulluttelevaa, mutta myös syvälliseen ja kypsään ajatteluun innostavaa ja haastavaa seuraa. Kas kun seura tekee kaltaisekseen. Niin myös ennen sanottiin. Tarvitsen hyvä seuraa,että tulisin itsekin paremmaksi.
Mistä sitten voisi hankkia ympärilleen uusia ystäviä, jotka kyseenalaistaisivat paikoilleen jumittuvia ajatuksiani ? Pelkään aikaa, jolloin nämä harvat, viimeisetkin älykkäät ja virkistävät ystäväni , joista vielä tänään voin iloita, yhtäkkiä ja lupaa kysymättä häviävät puhelinlinjoilta tai kahvipöydästäni niinkuin kävi elokuussa Paula-serkkuni kanssa. Tuo ikinuori, ikiradikaali, mielipiteitteni kyseenalaistaja ja vanhojen tapojen tuulettaja , usein vastarannan kiiski . Pitikö hänenkin noin vain hiljetä, lakata kuulumasta WhatsApp-linjalta ja jättää jälkeensä tyhjyys ja ikuinen äänettömyys!
Tämmöisiä mietin näissä Pyhäinpäivän vähän pimeänpuoleisissa ajatuskuluissa. Pöydällä lepattavat pienet led-tuikut pikareissaan. Sytytin ne Siskoni Leilan ja serkkujeni Paulan ja Kaijan "tuntematonta matkaa" valaisemaan. Heillä kaikilla oli sama tapa: muistuttaa minua, nuorempaa sukulaistyttöä sytyttämään kynttilöitä ja muistamaan poistuneita omaisiamme. Nyt teen sen kaikkien kolmen, persoonallisen, ison egon omistaneen sukulaistyttöni muistolle. Puhun usein heille vielä ajatuksissani. He eivät ole minulle vielä kokonaan poissa, "täysin kuolleita".
Kiinnostuneena, samalla pahoilla mielin, mutten hämmästyneenä, olen seurannut keskustelua, joka alkoi Amerikasta, mutta on nyt levinnyt koko läntiselle pallonpuoliskolle. Jopa tänne tasa-arvoisina pidettyihin Pohjoismaihin, siis Suomeenkin.Tarkoitan tietenkin auki revennyttä keskustelua #mee too# facebook -vetoomuksen jälkeen. On todella korkea aika käydä tätä keskustelua. Se on mielipiteeni, vaikken ole osallistunut omalla viestillä. Olisin voinut. Asia on varmaan lähes jokaiselle naiselle omakohtaisesti koettu ikävä kokemus ainakin jossain mitassa ja jossain elämänvaiheessa. Tuntematon mutta usein myös aivan tuttu mieshenkilö on loukannut intimiteettiäsi.Teko voi olla lievähkö: ehdotteluja, huuteluita, liiallista tunkeilevaa koskettelua tai törkeämpää seksuaalista ahdistelua, pakottamista tai jopa raiskaus (tai sen vakava yritys). Lievinkin näistä jo satuttaa ja säilyy muistissa ilkeänä vuosikymmenet. Puhumattakaan noista vakavammista.
Ensimmäiset muistiini tämmöisen niljaisen jäljen jättäneet kokemukset ovat kaukaa, kun olin vasta koulutyttö. Seksistä ei kodissani puhuttu, mutta ei se tarkoittanut sitä, etteikö se olisi silloinkin jotenkin "haahuillut" lastenkin ympäristössä. Sen voi aistia ja se teki olon vaikeaksi, koska se oli niin iso tabu. Mieleeni nousivat näin vuosikymmenten jälkeenkin muistikuvat, kuinka naapurin minua muutamia vuosia vanhempi poika näytti minulle käsillään omituisia eleitä , kosketteli itseään intiimialueilta ja pyysi kuiskaten minua sitä katsomaan. Taitavasti tämä tapahtui samassa huoneessa, jossa leikin hänen pikkusisarensa kanssa. Vuotta minua nuorempi sisko ei kai huomannut mitään olevan vialla. Mutta minä aloin tuntea itseni osalliseksi, syypääksi johonkin sopimattomaan, inhottavaan ja kiellettyyn. Tunsin oloni likaiseksi ja ahdistuneeksi. En uskaltanut sanoa mitään kenellekään.
Toinen loukkaava muistijälki kaukaa lapsuudesta. Eräässä kylän taloista ystäväni vanhemman sisaren hiljattain perheeseen liittynyt mies mittaili minua ja vaimonsa pikkusiskoa "kiiluvin" silmin, hymyssä suin ja katsoi oikeudekseen lausua: katos vaan, kun toll sun kaverillas on jo noin tissit kasvanu törröttämään ja sää vaan olet ihan lauta". Tämä arvostelu osui siis vaimon laihalle ja hontelolle pikkusisarelle.En tiedä mitä hän ajatteli, mutta minä tunsin itseni taas jotenkin syylliseksi, pahaksi ja liatuksi.
Sitten sattui että paljon, paljon myöhemmin, kun olin jo aikuinen, tämä sama adonis käyttäytyi todella törkeästi minua kohtaan ja se palautti tuon lapsuustraumankin uudelleen pintaan. Hänen avioliittonsa oli kai jo hajoamassa, koska hän oli aloittanut tapailla (salaa) isosiskoani. En ilahtunut asiantilan minulle selvittyä, mutta vielä kamalammalta alkoi tuntua, kun hän kerran auton takapenkille viereeni istumaan ängettyään alkoi kähmiä, pakkosuudella ja kouria minua tosi törkeästi. Olimme silloin menossa hakemaan siskoani töistä. Autoa ajoi hänen vaimonsa veli, joka tietysti näki ja kuuli takapenkin nahistelut. Järkytyin, vihastuin, mutten voinut tapahtuneesta koskaan kertoa siskolleni. Onneksi heidän romanssinsa loppui aika pian sen jälkeen ilman paljastuksiani.
Ikävä kyllä, jouduin toisenkin kerran erään sisareni entisen poikaystävän ahdistelun kohteeksi. Kyseessä oli minulle lapsuudesta asti tuttuakin tutumpi mies Tiesin, että hän oli ollut jo kauan naimisissa, kun sattumalta tapasin hänet vuosia myöhemmin kadulla. Olin vastikään muuttanut Turkuun ja olin niin naiivi, että sovin hänen voivan tulla katsomaan mistä olin vuokrannut kodin. Kutsu oli tulla iltapäivällä heti töitten jälkeen. Täysin viattomaksi kuvittelemani tapaamisen hän olikin valmistellut itselleen tilaisuudeksi alkaa seksisuhteen kanssani. Kun asia selvisi minulle ja kieltäydyin, jouduin todelliseen vaaratilanteeseen. Hän ei kai kuvitellut tulevansa torjutuksi. Hampaitaan kiristellen ja voimaa käyttäen hän yritti raiskata minut omassa kodissani. Minä puolestani en ollut osannut kuvitella sellaista tapahtumaa ikinä kohdalleni mahdolliseksi. Tuntien kamppailu oli hyvin raaka ja hyvin pelottava. Se olisi voinut päättyä tosi huonostikin. Lehdistä olen lukenut, että suuri määrä raiskauksista tapahtuu juuri näin, ei suinkaan aina tuntemattoman toimesta pimeällä metsätiellä. En tehnyt rikosilmoitusta sillä häpesin liikaa ja inhosin itseäni koska olin ollut liian naiivi.
Pari kertaa olen myös päätynyt epämiellyttävään tilanteeseen omien työtovereitteni kanssa. Toisen kerran ihan raittiin, toisen kerran hiukan nauttineen työtoverin pakkosuutelujen ja halailujen kohteeksi. Semmoisesta tulee ihmeen nolo olo pitkäksi aikaa. Silti työnteon on jatkuttava.Toista näistä miehistä pidettiin työtovereitteni mielestä hauskana ja fiksuna kollegana.
Tosin hänenkin vitsinsä paljolti liikkuivat 1960-luvun vapautuneen seksiaallon tapaan rivossa tyylilajissa, naista rankasti alentavissa aiheissa ja sanaleikeissä. Vaikenin heidänkin ahdisteluistaan.
Joittenkin ronskimpien naiskollegoittenkin tuon aikainen, varsinkin hipoissa porukan hauskuuttamiseksi kertoma huumori nolottaa nyt, kun aikaa on kulunut ja olen itse vanhempi. Mutta jos semmoisessa tilanteessa noihin aikoihin olisin sanonut, etten yhtään tykkää tämäntapaisesta hauskuudesta, olisin kyllä joutunut olemaan ypö- yksin jatkossa. Minut olisi leimattu ikäväksi, huumorintajuttomaksi ja jätetty kaiken ulkopuolelle.
Kuinkahan karkeata juttelu mahtoikaan olla, kun oli vain äijäporukan ilottelu meneillään. Ainakin kerran jouduin vahingossa kuuloetäisyydelle, kun talomme miehet aivan estoitta miettivät ja jakoivat pisteitä meille kaikille naiskollegoille seksuaalisen haluttavuuden mukaan.
Onneksi ajat ovat sittemmin hiukan kohentuneet.Vai ovatko? Tapasin erästä vanhaa ystävääni ja kollegaani juuri vähän ennen kuin tämä # me too# alkoi levitä tiedotusvälineissä ja netissä. Jutustelumme sattui syystä tai toisesta käsittelemään tätä aihetta. Ystäväni kertoi ihan tuoreesta tapahtumasta, jolloin oli saanut kyllikseen huonosta ja mauttomasta alatyylin vitsailusta. Tämä eläkkeellä oleva naislehtori oli nähnyt vaivaa ja järjestänyt lähiympäristössään keskikesällä yhteisen, tunnelmalliseksi tarkoitetun varttuneemman väen grilli-illan. Tarkoitus oli lukea ihania Eino Leinon ja muitten suomalaisten runoilijoiden säkeitä, tunnelmoida, puhua elämästä nyt, hiukan jo ikääntyneenä ja ehkä kenties palata nuoruusmuistoihin siinä kun nautittiin kesäyön kauneudesta, viinistä ja tutusta hyvästä seurasta .
Eräs mukaan kutsutuista oli tuommoinen, ikiajat itseään armoitettuna seuramiehenä pitämään tottunut vanha mieskonkariope, joka sitkeästi vei keskustelun yhä uudelleen ja uudelleen ala-arvoisiin naista halventaviin, typeriin alatyylin huomautuksiin ja vitseihin. Kuin typerimmät koulupojat joskus 50 vuotta sitten. Illanistujaisten enemmistönä oli jo seniori-ikäisiä tuttuja naisia. Jutut eivät useimmille enää maistuneet ja koko illan tunnelma lössähti. Ystäväni huomautti herralle napakasti naisia esineellistävästä, ikävästä äänilajista ja huonoista vitseistä ja sai kuulla olevansa pystyyn kuivunut ja vanha ...........! Illan lumo oli poissa, mutta mies tuskin ymmärsi mokanneensa ja loukanneensa.
En osaa kuvitella, että poikani ja hänen ikätoverinsa ja kollegansa nauttisivat tuommoisesta huumorista. Minusta nuorten asenteissa seksiin ja naisten ja miesten väliseen suhteeseen on tapahtunut muutos terveempään suuntaan. Olen kumminkin nyt hiukan hämmästynyt. Ehkä olenkin ollut hyväuskoinen ja ollut täysin väärässä. koska yhtäkkiä meillä on nostettu mediassa esille törkeitä nuorten julkkismiesten seksuaalisia, naista loukkaavia, jopa rikollisia tekoja. Eikä vain pintajulkkisten ympäristössä, vaan myös politiikassa ja yritysmaailmassa, jopa tiede- ja kulttuuriväen keskuudesta. Ehkä olen sinisilmäisesti uskonut parempaan ja terveempään seksuaalisuuteen ja tasa-arvoon sukupuolten välillä. Tässäkin asiassa saattaa olla kaksi, toisistaan kovin erilaiset arvot omaksuneitten joukkoa. Kansa on ehkä tässäkin jakaantunut, kuten lähes kaikessa nykyään. Jakomielitautista.
Nykynainen , nykymies................tasa-arvoiset , niin toivoisin
Meillä on neljä vuodenaikaa, senhän nyt olemme oppineet jo alakouluikäisinä. Se on minusta hieno juttu. En tosiaankaan osaisi ajatella elämää ilman tätä vuodenaikojen vaihtelua. Minusta ei olisi asumaan ainaisen kesän alueella, ei tropiikissa, tuskin edes Välimeren maissa. En siedä hyvin kuumaa, enkä varmaan jaksaisi iloita lähes ympärivuotisesta vihreydestä ja kukkeudesta. Suomi näine ilmoineen, joista riittää arvailua ja valitusta on minulle oikein sopiva kolkka asustaa. Jopa tämmöisenä lähes katovuonna. Voi olla, että minullakin olisi eri ääni kellossa, jos olisin maanviljelijä ja puolet sadostani olisi nyt jäänyt pelloille mätänemään.
Ikkunani takana luonnon vallaton kesäpuvun riisunta on kiehtovaa katsottavaa. Keltaiset ja punaoranssit vaahterat ovat jo paljon karistaneet lehtiään. Ne lojuvat maassa paksuina mättäinä kuin teini-ikäisten vaatteet lattialle kasaantuvina röykkiöinä. Onneksi taloyhtiöni huoltomiehet eivät ole vielä ryhtyneet korvia raastavaan imurointi- ja pöllyttelyhommaansa, josta tuntuvat joka syksy suorastaan hullaantuvan. Puissa on vielä paljon suuria kultaisia lehtiä alemmissa oksissa. Ne näyttävät iloisesti taputtavilta kämmeniltä keltaisissa kumihansikkaissa, kun tuulenpuuska alkaa niitä kiikuttaa. Mahtavat aplodit tälle syksyn juhlalliselle,upean värikkäälle loppunäytökselle ennen hiljentymistä talveen. Noin, tuossa nyt leijuu kymmeniä irtokämmeniä vipattaen hauskasti eri suuntiin ennenkuin päätyvät metsänpohjan nukkamattoon. Kaunista, nautinnollista ja hiukan haikeata seurattavaa.
Olen syksyn ystävä. Se ei tarkoita, ettenkö hurmaantuisi myös keväästä. Toukokuu saa minut lähes höperöksi, se on selvä. Olen siis syksyn JA kevään ihailija. Talvi ja kesä eivät herätä minussa samanlaista kiihkeätä suhdetta luontoon ja sen kauneuteen. Suhtaudun niihin hiukan tyynemmin. En ole se, joka on onneton, jos ei saada kunnon lumipeitettä ja paukkupakkasia tai jos kesä unohtaa helteet, niinkuin viime kesä. Minusta vähäluminen talvi on ihan hyvä, samoin kuin viime kesän ilmat olivat minulle ihan sopivia. Voi olla, että kuulun mielipiteineni pahasti vähemmistöön suomalaisten joukossa.
Ihmisen elämänkaarta verrataan usein vuodenaikojen vaihteluun. Puhutaan elämän keväästä, jota pienet lapset elävät . Vanhetessa sanotaan ihmisen olevan kallistumassa jo syksyyn ja kuihtumiseen. Talvi on kuin kuolema. Jollain lailla nämä ovatkin hyviä vertauksia ihmisen elämänvaiheista. Pienen lapsenlapseni Elmon suurten tummien silmien katse on yhtä ilahduttava ja intensiivinen kuin kevään ensimmäiset sinivuokot Katariinalaaksossa tai Ruissalossa. Molemmat tuntuvat lähes ihmeen kaltaisilta, kuin sellaiset näkisi eka kertaa, vaikka olisi nähnyt saman ihmeen kuinka usein. Elmo on varhainen, ihanan raikkaalta tuoksuva kevät. Ihme, joka on pullahtanut valoon jostain tuntemattomasta pimeydestä ja mullan syvyydestä.
Irina taas on hiukan pitemmälle ehtineen kevätpäivän kevysti leijuva sitruunaperhonen ja kimppu narsisseja, jotka tanssahtelevat kevättuulessa. Irina on myös vilkas ja iloinen, nopeasti pyrstöään kieputtava västäräkki,joka nauttii jokaisesta päivästä ja ahkeroi.
Heidän vanhempansa elävät elämän keskikesää. On aika kasvaa ja kasvattaa satoa myöhempiä aikoja ajatellen. On joskus liiankin helteistä ja hiostavaa, mutta on myös aikaa nauttia pitkistä valoisista päivistä ,voiman ja kasvun tunteesta.Aikaa on vielä pitkästi ennenkuin päivät lyhenevät.
Ja minä sitten.Tiedän jo selvästi olevani myöhäisyksyyn ehtinyt. On monenlaista merkkiä riisuuntumisesta talveen ja lepoon. Tukka on muuttanut väriään kuin lehdet syksyllä. Väri on kaikonnut. Eikä taida olla samasta ilmiöstä kysymys kuin lehtivihrän häviämisessä. Tukka on myös harvennut, silmissä on kaihi ja kuulokin heikkenee. Syksyn merkkejä, jotka on pakko hyväksyä. Mutta toisaalta olo on ihmeen tyyni, kuin myöhäinen loka-marraskuun päivä. jolloin on kirkasta ja hiukan koleaa. Tunteet eivät ole enää samalla lailla tulenpalavia, vaan sopivan viileitä. Tunnen olevani kuin eläin, joka valmistautuu talvihorrokseen. Tarvitsen entistä enemmän lepoa, kääriytymistä shaaliin ja patterien hohkaavaa lämpöä. Syksy on hyvä vuodenaika, ihmisen syksykin. En ollenkaan ymmärrä niitä ikätovereitani, jotka inhoavat tätä elämänvaihetta ja yrittävät kaikin keinoin paeta tietoisuutta todellisesta iästään . Toivon tietysti, että tätä elämäni loka-marraskuuta eivät osu koettelemaan hirveät syysmyrskyt, ennen talven lopullista hiljaisuutta. Se ei kumminkaan ole omassa vallassani.Kaikki tässä ollaan sään ja kohtalon oikkujen armoilla.
Sisareni Leila ja serkkuni Paula ovat hiljattain jääneet pois tästä elämän vuodenaikojen kierrosta. Missä he ovat nyt, sille en tiedä nimeä. Onko se talvi vai kesä vai jotakin vallan muuta. Uskovat ihmiset laulavat virsissään ikuisesta suvesta kuoleman vertauksena. Mutta se on sitten jossain muussa tietoisuudessa kuin tämä tuttu vuotinen kiertokulkumme luonnossa.
"Mua kuunnellaan, sillä seinilläkin korvat on......." Mieleeni hypähti tämmöinen ikivanha iskelmäteksti, kun tämän päivän aviisia aamupäivän hiljaisuudessa lukiessani käänsin aukeamalle, jonka otsikko oli:Puhutaan kuolemasta!Otsikon yläpuolella kuvassa kaksi naista näyttää keskustelevan hyvin vilkkaasti elehtien ja hymyssä suin. Ja jo toinen lause tekstissä hiukan provosoivaan sävyyn kuuluu:"Tulisivatpa isot hautajaiset taas muotiin".
Viime torstaina osallistuin tilaisuuteen, jossa serkkuni Paulan tuhkauurna saatettiin sukumme hautaan kauniin juhlavasti noin kolmenkymmenen läheisen ympäröimänä.Ulkoiset puitteet olivat tänä syksyisenä päivänä Someron vanhalla hautausmaalla hyvin oikean tuntuiset johdattamaan ajatukset kuolemaan, elämän päättymiseen, ihmisen palaamiseen takaisin osaksi luontoa. Dramaattisen synkät sadepilvet taivaalla, mutta paljon myös kirkasta aurinkoa. Voimakas ruska hautausmaan vanhoissa tuuheissa puissa, osin jo varisseet keltaiset ja kuolemalle tuoksuvat lehdet. Toisaalta hautoja peittävän nurmikon ällöttävän kirkas vihreys. Erikoisia kontrasteja. Vaimeana kuuluvat kirkonkellot taustalla. Juuri samalla hetkellä, kun uurna tavoitti sille kaivetun kuopan pohjan, kuului syvässä hiljaisuudessa odottamattoman terävä, outo ääni, kuin jonkunlainen kiljahdus.Ihmettelin sitä. mutta myöhemmin kuulin jonkun luontoa paremmin tuntevan selittävän sen olleen palokärjen huuto. En ole koskaan ennen kuullut sellaista. Se toi oudon lisäyksen tuohon Paulan maallisen matkanpään hetkeen.
Tästä ja monta tuntia kestäneestä muistojuhlasta vanhassa seurakuntasalissa kerroin eilen ja edellispäivänä parille ystävälleni . Puhuimme tuntikausia. Kerroin Paulasta, originellista serkustani, joka vasta viimeiset 30 vuotta on ollut minulle läheinen, mutta jonka varhaisemmasta elämästä, nuoruudesta ja aikuisuudesta olen saanut kuulla vain joko muiden sukulaisten tai hänen itsensä kertomia tarinoita. Viimeiset kymmenkunta vuotta olemme olleet todella läheisiä. Lähes päivittäistä yhteydenpitoa nykyajan keinoin. Niinpä hänen täydellisen yllättävä kuolemansa on minulle edelleen aika mahdoton hahmottaa. Jopa siinä määrin, että kotiuduttuani hautajaisista ajattelin: pitää lähettää Paulalle kuvia, soittaa ja kertoa kuinka hienot hautajaiset hänellä oli. Kauhistuin omia tunteitani ja ajatusteni kulkua. Paula ei näköjään noin vain suostu mielessäni "kuolemaan". Hän on jatkuvasti yhtä elävänä kymmenen kertaa päivässä ajatuksissani milloin minkäkin pienen tavaran tai muun jutun mieleeni pullauttamana. Isän ja äidin, jopa sisareni kuoleman pystyin mieltämään ja mielessäni ymmärrettävästi sijoittamaan menneeseen aikaan, mutta tämä vanhuutta vältellyt ja ruumiin kremppoja ja vaivoja vihannut, vauhdikasta, aktiivista elämää niin kovasti rakastanut serkkuni ei suostu asettumaan kuolleitten sukulaisteni ja ystävieni joukkoon muistini kätköihin. Hän haluaa olla mukana joka päivässäni, ajatuksissani, jopa tekoihin yllyttämässä. Siksi hänestä on puhuttava, puhuttava. Siksi tuntuu, että seinätkin täällä kuulevat ajatukseni Paulasta ja kuolemasta.
Kuolema ei ole minulle pelottava ja välteltävä sana, niinkuin kai joillekin on. Tunnen muutamia, jotka eivät halua ajatellakaan kuolemaa, eivät ainakaan omaa kuolemaansa. On ihmisiä, jotka eivät ole koskaan nähneet vainajaa. Kuolema on tavallaan siivottu pois tavallisesta elämästä ja omista ajatuksista. Tottakai kuollaan, mutta mieluimmin vanhat kuolevat laitoksissa, poissa perheen lähettyviltä. Kuollaan tv-ruudussa, kuollaan hullun ampujan luodeista, kuollaan Turun torilla terroristin puukoniskuista, kuollaan nälkään ja tauteihin pakolaisleirillä, kuollaan Ebolaan, Aidsiin, kuollaan sankarina sodassa tai kuollaan järjettömiin huumekokeiluihin. Mutta ei haluta ajatella omaa kuolemaa eikä kukaan omainen missään tapauksessa SAA kuolla, ei tänään, ei huomenna eikä vielä pitkään aikaan. Älä edes puhu kuolemasta.
Tähän tapaan ajattelee moni, jopa moni ikätoverini. Luulen, että näin ajatteli myös Paula, sillä jo itsensä vanhaksi (82vuotta) hyväksyminen oli hänelle lähes ylivoimaisen kipeä asia. Hän suuttui, jos joku sanoi ( edes ajatteli ) häntä vanhaksi. Kävimme monet kipakatkin keskustelut aiheesta, onko vanheneminen ikävää, vai ihan hyväksyttävää, jopa mukavaa. Yhteisymmärrystä emme tässä saavuttaneet. Ajattelen siis Paulan äkkikuoleman vanhenematta ja kovasti sairastumatta olleen hänelle paras lahja, mitä hän voi osalleen toivoa. Ikäänkuin noin äkillisesti ja yllättäen kuolemalla Paula saa "tavallaan" mahdollisuuden elää ja jatkaa persoonallista ja energisoivaa läsnäoloaan myös minun päivissäni vielä pitkään. Otan positiivisena kehuna vastaan ne hautajaisissa minulle moneen kertaan lausutut sanat: "Kylläpä sinä olet niin paljon Paulan oloinen, että ihan hämmästyttää". Jospa edes vähän. Jospa edes hitunen samaa sydämellistä hulluttelevaa, mutta silti syvällistäkin energiaa ja elämänjanoa.
