Miesmäinen ja naisellinen

Minä ja sanomalehti olemme tiivis pari. En osaa kuvitella elämääni ilman sanomalehteä. Ihmisihastuksia on tähän ikääni mahtunut aikamoinen määrä: sekä syttyä että sammua, tulla ja mennä. Mutta tämä paperinmakuinen ( jopa rutikuiva???) elämäntoveri on jaksanut pysyä mukana vuosikymmenet, erilaisissa elämäntilanteissa, kodin- ja  paikkakunnan vaihdoissa, "in sickness and in health". Siis todellakin  uskollinen puoliso.Vain harvan kerran on unohtanut tulla kotiini ajoissa aamuksi! Pari kertaa on päätynyt nukkumaan alas rappukäytävään. Epäilen, että on silloin epähuomiossa luikahtanut väärästä luukusta yön pimeinä hetkinä ja saanut äkkilähdön rappukäytävään. Ehkä sen hoksaisi joku poimia oikeaan osoitteeseensa. Helsingin Sanomat, minun ainoa uskollinen ja kestävä elämänkumppanini!

Kuten ihmisillä on tapana närkästyä, jos elämäntoveri joutuu arvostelun ja väheksyvien mielipiteitten kohteeksi, minäkin ärsyynnyn aina, kun Hesaria rankasti arvostellaan, epäillään sen motiiveja tai ammattitaitoa, ja asiattomasti ja ilman syytä mollataan. En voi ymmärtää semmoista. Tosin myönnän, etten  tiukasti jaksa enkä halua kyttäämällä kytätä Hesarin toimittajien tekemiä virheitä, vääriä painotuksia tiedon välityksessä, punavihersokeutta, elitismin ja pääkaupunkikeskisen elämäntavan kuplan pönkitystä, perivinoutunutta näkökulmaa. Ei minulla semmoiseen aika ja taidot eikä lukeneisuus riitä. On niitäkin, jotka tuntuvat innostuneen juuri tästä. Ja eikö ole niin, että luotettavana pitämänsä puolison taskuja ei turhaan pidä mennä tonkimaan, eikä lukemaan salaisia  sähköposteja. Siitä ei seuraa kuin ikävyyksiä.

Lehden lukemisessa minulla, kuten ikäkin jo edellyttää, on piintyneet tapani ja mieltymykseni. Kaikki tapahtuu yleensä saman, hyväksi koetun kaavan mukaan: miten avaan, mitä luen ensimmäiseksi, mitä viimeiseksi, mitä hypin yli vain häthätää silmäillen, mihin juutun pitkäksi ajaksi. Miten jaan lehden osiinsa, että lukeminen jopa sängyssä maaten onnistuu. Tabloidikokoon siirtyminen oli loistava uudistus. Pelkkään nettiversioon en halua siirtyä, sillä vanhanaikaisesti tykkään käsitellä tätä paperista kumppaniani. Mielestäni se on vielä nykyäänkin OIKEAA lehdenlukemista. Siitäkin huolimatta, että on työlästä kantaa lehtipinot roskikseen. Entä mitä sitten, kun pitäisi tehdä paketti, joka tarvitsee toppausta tavaran särkymisen estämiseksi, eikä olisi yhtään vanhaa lehteä. Minulta löytyy ainakin eilinen Hesari. Tarvitsen lehteä myös pitävän ja ilmaisen bioroskispaketin käärimiseen. Olen iloinen, kun voin auttaa naapuria tukulla hesareita hoitokoiranpennun yllättävien siisteysopiskelujen järjestelyssä jne.jne. Hesari palvelee.

Maailma muuttuu, uutiset elävät hetken ja ovat huomenna jo toisia.Tilanteet elävät, painopisteet ja tärkeysjärjestykset uutisissa voivat muuttua yhdessäkin päivässä. Joskus uutiset ovat hyviä, kertovat todellisesta eteenpäinmenosta, antavat uskoa paremmasta tulevaisuudesta. Liian usein saa lukea pelkästään kauhistuttavia asioita. Usein on pakko ärsyyntyä politiikan härskiydestä, rahanvallan mahdista, rikoksista ihmisyyttä kohtaan, nälästä, sairauksista, ihmisten epätasa-arvosta, seksuaalisuuden vinoutumista ja valta-aseman väärinkätöksistä kertovista artikkeleista.  Mutta enkö olisi vielä onnettomampi, jos en pahasta tietäisi enkä haluaisikaan tietää? 

En todennäköisesti jaksaisi lehteä, jos se olisi pelkkää politiikka, taloutta, katastrofeja, sotaa ja kriisejä raportoiva. Tarvitsen myös kevennystä, arkea, tavallisten ihmisten tavalliseen elämäntapaan kuuluvia juttuja, kansalle sopivaksi annosteltua tiedettä, uutisia luonnosta, hiukan höpönhöpöä, hiukan kulttuuria. Vain yksi lehden aihepiiri jää lähes huomiotta kerrasta toiseen:urheilusivut. Mutta olkoot  toki mukana, sillä monille ne ovat lehden lähes maistuvinta kauraa. Käytän luultavasti arkisempaan ja enimmäkseen omasta maasta aiheensa noukkivan lehden osaan jopa enemmän aikaa kuin kovaan uutisfaktaan ja päivänpolitiikkaan. Rakastan myös  Hesarin tarjoamia tilaisuuksia katsoa vuosia taaksepäin.(ikääntyneitten yleinen tapa ja etuoikeus!!) Vaikka palsta on pieni ja vaatimattoman näköinen, tapaan sen yleensä aina lukea. Nimittäin HS 50 vuotta sitten.

Tänään keskiviikkona 6.3.1968.
"Miesmäinen pukeutumistyyli -eleganttia naisellisuutta?" Oikein hupaisalta näyttävän uutiskuvan kera.  Luen jutun ja samassa alkavat omat muistikuvani vauhdilla kelautua esiin pääni tiedostoista. Kyllä, muistan vaikka mitä hauskaa ja nyt erikoiselta  tuntuvaa tapausta tästä aiheesta. Nämä asiat tiedän ja muistan,  minä jos kuka!!!!!!!Kysykää vaan : täällä olisi lisäainesta ja elettyä faktaa pitkäänkin artikkeliin, siitä miten silloin elettiin ja ajateltiin.

Mutta ovatko muistikuvani oikeastaan varmasti luotettavia?Ovatko linjassa Hesarin pikku-uutisen kanssa?
Olen vakuuttunut, että aihe kiinnosti naisväkeä silloin, mutta uskon sen olevan jollain lailla kiinnostava tänäänkin. Ainakin, jos ajatellaan tapahtuneita muutoksia, ja mistä tärkeämmästä asiasta muutokset kertovat kuin vain vaatteista. Voisin kirjoittaa paljon otsikkoon liittyviä aikalaiskokemuksia, koska  elin silloin aikuiselämäni kiihkeitä alkuvuosia. Ensimmäiset vuodet ammatissa, ensimmäiset omat rahat.  Uusia ihmisuhteita, pitempiä matkoja. järjetöntä shoppailua. Kuin maailma olisi juuri minua ja vaatteitani varten vasta hiljan luotu. 

Kamalaa "katsoa" itseään näin vuosikymmenten jälkeen.  Hesarin viaton vanha muotijuttu pakottaa tavallista pitempään omien aikalaistunnelmien aukikeräämiseen.  On pakko myöntää olleensa lapsellisen narsisminsa ja liian vähäisen ulkopuolisen maailman havainnoinnin aiheuttaman "sokeuden" mallikappale. En havainnut selkeästi edes tuon ajan isoja linjoja, todellisia mullistavia maailmanpolitiikan  uutoksia.
Mutta armahdan nyt hetkeksi itseni tuntemasta syyllisyyttä kypsymättömyydestäni silloin ja annan itselleni luvan vajota jutun hömppänostalgiaan. 

Ehkä voisin alkaa muistella muutaman  ikätoverin ja ystävänä pysyneen siskon kanssa:" Muistaks sää sen kun sulla oli ne isot  tupeeraukset.... ja ne ensimmäiset housupuvut....Niin hienot. niitä ihmeteltiin ja kadehdittiin?Ja muistaks kun nähtiin se elokuva...?Käviks sää joskus siellä....? Luiks sää siitä kun se......?

Vuosi 1968 oli isojen ja kauaskantoisten mullistusten vuosi maailmassa, Euroopassa, politiikassa, kulttuurissa, ihmisten asenteissa, mutta myös muodissa! Mutta ennenkaikkea omassa henkilöhistoriassani. Se oli ratkaisevan isoon osaan koko myöhempää tulevaisuuttani vaikuttanut vuosi. Tämä "merkkivuosi" minun pitää ottaa nyt syvällisen tarkastelun kohteeksi, ennenkuin on myöhäistä muistaa.

Sata vuotta sitten elettiin vuotta 1918. Suomen historian kannalta tärkeä vuosi uudelleen arvioitavaksi. Sukuni tuntemisen kannalta tärkeä vuosi muistettavaksi . Mutta omat koemukseni eivät suoranaisesti sinne asti ylety. On tottakai perheessä puhuttuja, mutta varmaan paljon enemmän vaiettuja asioita. Ihmiset, jotka tuon ajan elivät ja kokivat ovat jo kaikki poissa. Hesari auttaa minua ymmärtämään asioita myös noista kipeistä lähihistorian vaiheista nyt sata vuotta myöhemmin.

Puoli vuosisataa sitten elettiin vuotta 1968. Tänään tajusin oikein kunnolla,  että sekin on hyvin poikkeuksellinen ja hyvin tärkeä vuosi, joka sietää tulla mieleenpalautettavaksi ainakin meille ajan tapahtumat itse kokeneille. Paljon ajateltavaa, paljon sulateltavaa. 

Naisellista muotihömppää kuin myös miesmäistä aseittenkalistelua.
 
Kuin silloin ennen.......... Mitä huomenna.....?

Piirtämisvimma

Monet lapsuusmuistoni liittyvät piirtämiseen. En tiedä koska olen ensimmäisen kerran saanut kynän käteeni ja paperia tai jotain sen tapaista eteeni, mutta tiedän, että se on tapahtunut jo vuosia ennen alakouluun menoa. Tietenkään minulla, sota-aikaan syntyneellä, ei ollut mahdollisuutta semmoisiin esteettisiin kokeiluihin, mitä Irina pojantyttäreni on jo vajaassa neljässä vuodessa voinut harrastaa. Luovuuden ja leikin yhdistämistä Irina sai esimerkiksi maistella,  siis ihan konkreettisestikin maistella,vajaan vuoden iässä yhdessä monen muun vauvan kanssa. Tässä vauvaperheitten iloisessa taideprojektissa monta vauvanpulleroa yhdessä maalasi  lattialle levitetyllä valtavalla pahvilla istuskellen ja välillä maaleja maistellen. Onneksi väreinä toimivat mustikat ja muut värikkäät marjat ja hillot. Maalaussessiosta otetuista kuvista näen Irinan ilmeessä selvästi epäluuloisuutta, kuin kysymyksen: onko tämä nyt ihan OK? Pitäisikö minun tästä oikein innostua.Yksi vauvoista näyttää heti olevan rohkeampi ottamaan hommasta kaiken mahdollisen ilon ja maun irti. Hän hymyilee kovin tyytyväisenä yltäpäältä koko pullea olemus  kuorrutettuna. 

Hiukan varttuneempana Irina on mm harrastanut onnistuneesti ihmiskuvien maalaamista pihakatuun. Myös monen monta värityskirjaa on jo täyttynyt. Hän on siinä melko säntillinen ja taitava. Irinaa puoli vuotta vanhempi ystävätär Elle on melkoista  "mainetta ja kuuluisuutta saavuttanut" taiteilija . Hänen upeat kuvansa mummista, vaarista ja heidän pikkuisesta koirastaan ilahduttivat ilmeikkyydellään joulun aikaan Instagramissa. Aivan riemastuttava oli kuva molemmista  parhaimpiinsa pukeutuneesta isomummusta keppeineen ja rohkeine kaula-aukkoineen. Hienoja vanhoja rouvia. Kuvat Instaan oli laittanut Ellen äiti, joka oli häntä taiteilussa hiukan avustanut lisäämällä kuvaan tyttärensä valitsemat värit. On huomattava, että omena ei ole pudonnut kauas puusta, sillä Ellen äiti on menestyvä  ammattigraafikko ja isoisä kaikkien tuntema upea ja tuottelias lastenkirjojen tekijä Mauri Kunnas.  

Omissa varhaisissa piirroksissani oli myöskin usein aiheena ihmiset. Muistan  Äidin ja Mummun saamien äitienpäiväkorttien tyhjiin sivuihin piirtämieni "hienojen naisten" kuvia. Valitettavasti jossain muutossa kortit ovat hävinneet. Naisilla  oli  sydämenmuotoiset, mutta päälaeelta ihan lättänät päät ja runsaat keltaiset tai ruskeat kiharaiset kutrit yltivät olkapäille asti. Silmäripset kaartuivat ja vyötärö oli erinomaisen kapea. Helmat sensijaan olivat muhkeat ja usein kukilla koristetut. Kuvista voi tunnistaa 1950-luvun naisihanteen ja ajan muodinkin tuntemusta!! Mistä ihmeestä olin ehtinyt saada mallini, kun  lehdet ja Tv vielä puuttuivat elämästämme .

Kuvieni söpöliini talutti usein narun päässä tepastelevaa tai istuvaa, myös erinomaisen stereotyyppisesti piirrettyä villakoiraa. Semmoiseksi sen määrittäisin. Mistä se oli onnistunut hyppimään kuviini, sitä todella oudoksun, sillä olen varma, etten ollut ikinä tavannut elävää villakoiraa. Tunsin vain naapurin Nallen, kunnon maalaispystykorvan. Mallit näihin aika pinttyneen kaavamaisiin kuviini poimin jostain muualta kuin elävää arkitodellisuutta ympärilläni kuvaten. Mutta mistä, en todellakaan osaa sanoa.
Ylenmääräinen piirtämisintoni aiheutti perheessä usein kriisejä. Paitsi että tuhosin muiden arvokkaat kortit, pyyhin kumilla sisareni ja veljeni kouluvihoista pois tekstejä tai laskuja voidakseni piirtää niihinkin. Tuhoisaa touhua. Minulla oli selvästi piirtämismania. Varmaan liikunnan kustannuksella. Jotenkin vaistoan vieläkin, että minut koettiin harmittavan ärsyttäväksi tässä liiassa  piirustusmaniassani. Joskus isä onnistui pelastamaan minulle hyvää piirustuspaperia irrottamalla kotimme tienreunan puolella olleesta mustasta ilmoitustaulusta vanhaksi menneitä plakaatteja, eriaiheisia ilmoituksia mistä tapahtumasta milloinkin. Ne olivat suurikoisia, laadultaan hyvää ja kestävää paperia.Valkoiset kääntöpuolet olivat mitä parhainta ainesta taiteiluun. Suuren arkin voi leikata sopivan kokoisiksi paloiksi.

Välillä iski täydellinen paperipula. Silloin oli pakko käydä ostamassa suurimpaan tarpeeseen naapurikaupasta jokunen arkki tavallista kaupan käärepaperia. Se ei ollut ollenkaan hyvää taiteelliselta kannalta! Siihen ei voinut millään saada kaunista kuvaa ja se repeytyikin liian helposti, jos yritti kumittaa pois jotain sopimatonta kynänvetoa. Kynäni ja kumini olivat aina pitkään lankaan kiinnitettyjä ja lanka puolestaan kiinni  ikkunan viereisessä naulassa. Näin välineet säilyivät  hukkumatta. jos piirtely syystä tai toisesta ykskaks keskeytyi ja unohtui. Värikyniäkin sain , mutta siinä kiihkeässä taiteilussa värit tuppasivat kulumaan liian äkkiä. Joskus epäonninen teroittaminen haukkasi kerralla puolet kynästä, varsinkin jos kynä oli päässyt kolahtamaan lattiaan ja väri sisällä oli ehtinyt katketa pikku pätkiin.

Nyt, noin 70 vuotta myöhemmin elän taas kiihkeän piirtämishalun aikaa. Vesi. ja pastellivärini ovat saaneet pysyä  koko kevään koskemattomina. Ei ole innostanut. Taas kerran, pitkän hiljaisen kauden jälkeen, innostuin piirtämään ihmiskasvoja. Teen pikakuvia. Kuvan tekemiseen saa mennä korkeintaan vartin verran , ei aina sitäkään. Piirrän isohkoja kuvia suuren, kirpputorilta löytyneen tyhjän valokuva-albumin sivuille. Yksi henkilö kullekin aukeamalle. Pahvi on ihmeen sopivaa laadultaan tähän piirustelutapaan ja sivujen välissä hieno silkkipaperi, niin ettei kynän grafiitti tai hiili pääse suttaamaan vastakkaista sivua. .Yritän poimia mallikseni eri ikäisten ihmisten kasvokuvia milloin mistäkin lehtien sivuilta. On hauskaa yrittää saada miehet näyttämään oikeilta, eri näköisiltä miehiltä, ei liiaksi kiiltokuvapojilta. Olen itseeni tyytyväinen, jos mielestäni kuvasta näkyy edes hiukan mallin mielentila, ilme ja ikä. Naisetkaan eivät saa olla pelkästään kauniita. Haluan löytää persoonallisia kasvoja, eri näköisiä, eri ikäisiä ja eri kokoisia ihmisiä. Muutamista kuvistani olen kokenut  onnistumisen iloa. Yritän vielä kehittyä, ennenkuin uskaltaudun kokeilemaan lapsikuvia. Ne ovat vaikeimpia. Kun paksu albumini on viimeiselle lehdelle asti  täynnä, uskon olevani hiukan  parempi kuin nyt. Siihen mennessä toivon onnistuvani kuvamaan sekä naisellisen Irinan että iloisen tai mietteliään Elmon silmät.

Muutenkin mukavaksi  kokemani piirtämisen lisäksi hauskuutta saan lisää näiden pikakuvien laittamisesta julki Instagramissa. Kiitos tästäkin uudesta villityksestäni lankeaa pojalleni. Hän se hoksasi sitä ehdottaa ja auttoi perustamaan  Instagram-tilin, kun satuin ääneen ihmettelemään, mitä semmoinenkin sana  tarkoittaa puhelimessani! Aikaisemmin hän on jo rohkaissut minua kokeilemaan muitakin ikäiselleni jokseenkin epätavallisia harrastuksia kuten "bloggaus", tai villi ja vapaa taiteilu tietokoneen hiirellä Harmony-ohjelmaa välineenä käyttäen . Uskaltauduin myös tekemieni kuvien julkaisemiseen Googlessa. Molempiin innostuin vuosikausiksi. Ja nyt sitten tämä uusin villitys "insta". 
Face-book ei sensijaan  kuulu sivistykseeni. Siihen menoa hän ei ole suorastaan kieltänyt , muttei liioin innostanut. En myöskään  Twiittaile kuten poliitikot meillä ja muualla. #Not me#

Mutta Instagramissa kuvien julkaisu on viime aikoina kyllä ilahduttanut ja yllättänyt minua aikalailla. Ei niin, että kuviani olisi katsottu ja ihailtu satoja tai tuhansia kertoja, niinkuin instan suurimpia hittejä ja suosikkeja klikataan. Mutta hihitän kyllä hölmön lailla, kun olen tuskin saanut kuvani ladatuksi ja jo siihen ilmestyy"tykkäyssydän", Aikaa kului ehkä pari minuuttia sen jälkeen kun klikkasin sen lähtöön. Miten ihmeessä joku toisella puolella maailmaa elävä on sen ehtinyt jo bongata näkyviinsä, ihmettelen minä, nykyaikaiseen tiedonkulkuun vielä tottumaton tyyppi. Jos sitten uteliaana painan kyseisen bongarin tunnusta, näen todennäköisesti,  että kyseessä on manga-kuvia taiteileva japanilainen teinityttö tai amerikkalainen nuori tatuointitaiteilija tai ehkä saksalainen tekoripsiin erikoistunut kaunotar!!!
Saattapa olla hyvin nuorelta näyttävä valokuvaaja Abu Dhabista tai joku muu minulle täydellisen oudosta elämäntyylistä ja "taidelajista" innostunut nuori ihminen vaikkapa "kuusta". Miksi ihmeessä nämä nuoret kummajaiset klikkasivat sydämen piirrokselleni?
No, muut kuviani useimmiten seuraavat ovat joitakin harvoja tuttujani. Pari, kolme entistä, mutta selvästi itseäni nuorempaa työtoveria  tai omaa perhettä ja sukua. Ymmärrän, ettei juuri kukaan ikäiseni ole ajatellutkaan laittavansa kuviaan instagramiin eikä ikinä avannut omaa tiliä. Kuten vielä vähän aikaa sitten minulla itselläni ei useimmilla tutuistani ole käsitystä koko Instagramista, eivätkä he siis mitenkään vahingossa voi osua näkemään kuviani. Mutta nämä satunnaiset kuviani fanittaneet ympäri maailmaa elelevät nuoret ihmiset eivät varmasti osaa kuvitella näpäyttävänsä tykkäystä tai lähettävänsä emojia tai tekstiä OMG This is so cute, tämmöiselle piirtelevälle vanhalle höppänämummolle jossain  kaukana Pohjan Perukoilla.  Suomessa, jota tuskin osaisivat kartalle sijoittaa. Tämmöiselle kylmää viimaa kaihtavalle , pitkät päivät tai unettomat yöt yksikseen tupansa lämmössä piirtelevälle  pian 75 vuotta täyttävälle Mummulle.  Tuskinpa osaisivat kuvitella tämmöistä ihmistä edes olevan olemassa, ei ainakaan Instagramissa. OMG.

Minua jokainen tämmöinen tykkäysnäpytys huvittaa aivan "sairaasti". Kuulunko siis joukkoon??????Elänkö samassa maailmassa? Totta ihmeessä haluan kuulua. Awesome!. see me, here I am.

" He is awesome,I adore this"꘩

Kukapa olisi uskonut!!!!

Happy Valentine´s Day- Hyvää Ystävänpäivää

"Ystävistään ihminen tunnetaan".Tämä on sanonta, jota eräs läheinen ystäväni hyvin usein siteeraa. Joskus tuo tokaisu hänen laukomanaan sisältää ison annoksen ironiaa. Silloin ymmärrän, että olen käyttäytynyt häntä kohtaan vähemmän fiksusti, mutta onneksi  vielä anteeksisaamisen rajoissa. Onneksi niin, ainakin tähän asti.  Tämmöisellä hölösuisella ja löysällä itsekurilla ( tai ehkä heikolla kotikasvatuksella?) varustetulla ihmisellä ( tarkoitan tässä itseäni!) on vaara laukoa suustaan harkitsemattomuuksia, mauttomuuksia, huonoja vitsejä, pahanilkisiä huomautuksia ja muuta turhaa höpinää. Se ei aina suinkaan ole vitsikästä ja kivaa kuultavaa ja siksi se myös koettelee tölväilynsietokykyä ja ystävyyden määrää.

Jos ei ole ihan syntymäerakko tai elämänmittaan syystä tai toisesta erakoksi ajautunut, ihminen kaipaa lähelleen ystäviä. Jo melko pienet lapset löytävät joukosta ne, joiden seuraan mieluiten hakeutuvat, joiden kanssa leikki tuntuu sujuvan. On tärkeätä oppia mukautuvaksi, sopeutumaan leikissään kaverin erilaisiin ehdotuksiin. On hyvä oppia neuvottelemaan, miten yhdessä toimittaisiin, mitä uutta kivaa keksittäisiin, mille yhdessä kikatettaisiin. Opitaan olemaan kavereita. Irina, vajaa neljävuotias voi kysyttäessä heti luetella,  ketkä ovat hänen parhaita ystäviään päiväkodissa. Todellinen sydänystävä, näitä tarhaystäviä läheisempi taitaa kuitenkin olla Elle, joka on ikäänkuin syntymässä lahjaksi saatu. Irinan ja Ellen äidit ovat olleet ystäviä aina. Ilmeisesti jo  pikkutytöstä asti . Kun he sitten löysivät sydänystävänsä,oikein  rakastuivat, he onnistuivat saamaan sellaiset  kumppanit, jotka myös sopivat ystäviksi keskenään. ( kaksi Mikko Matiasta!!) Tällä alkuasetelmalla olisi tosiaan ollut ikävää, jos heille syntyneet tyttäret eivät olisikaan löytäneet toisistaan sopivaa samanhenkisyyttä ja iloa jo aivan vauvannyssyköinä.  

Kadehdin tuommoista pitkän, hyvän ystävyyden jatkumoa, koska minulla ei ole elämäni alkuvuosilta säilynyt aikuisikään  asti  ainoatakaan tosi kiinteätä ja hyvää ystävää. Ilmeisesti olen syystä tai toisesta lapsuus- ja kouluikäisenä ollut huono solmimaan  kestäviä ystävyyssuhteita. Niin oli kautta kouluvuosieni aina kaksikymmenvuotiaaksi asti. Olen oikein miettimällä miettinyt ja hakenut itsestäni syitä tämmöiseen ja joitakin syitä luulen myös löytäneeni. Annan nyt kumminkin itselleni anteeksi ne virheeni ja puutteeni ja olen iloinen, että nähtävästi  pystyin oppimaan ja muuttumaan aikuistuessani empaattisemmaksi ja joustavammaksi toimintatavoissani. Sillä jo vuosikymmenet minulla nyt on säilynyt lähelläni muutamia oikein hyviä ja minua ja puutteitani kestäneitä ja sietäneitä ystäviä. Olen heistä iloinen ja ylpeä. Iältään vanhimmat ovat jo yli 90, mutta ikähän on pelkkä luku, eikä se merkitse ystävyydessä mitään. Jokin ihan muu ja tärkeämpi heissä on ystävyyden kukoistamisen kannalta merkittävämpää. Iän lisääntymisessä on tosin se ikävyys, että realistisesti on mahdollista jo liian pian menettää ystävä kuolemalle. Niin on käynyt monen ystäväni tapauksessa. Vanhat läheiset vähenevät vuosi vuodelta  Kaipaan ja ajattelen heitä tänään, Ystävän Päivänä.

Lasken nykyiselle itselleni plussaksi nuoruusvuosistani parantuneen kyvyn ystävystyä uusiin ihmisiin, vielä näin vanhanakin. Minusta on iän ja kokemusten kautta tullut avoimempi ja rohkeampi huomaamaan ympäristöstäni ihmisiä, joilla voisi olla tilaa, kenties tarvettakin minun tapaiselleni ihmiselle omassa elämänpiirissään. Näin olen saanut muutamia hyviä uusia ystäviä menetettyjen tilalle. Vanhan, yksin ilman perhettä elävän ihmisen, ei ole viisasta muuttua liian itseriittoiseksi, vain omassa seurassaan, omia "viisaita"ajatuksiaan, mielipiteitään ja vanhoja muistojaan kertaavaksi . Silloin kyllä uhkaa vaara tulla ilottomaksi ja katkeraksi, ruveta yksinäisyyttä kestääkseen lähimpiä omaisiaan kohtuuttomasti kuormittavaksi marisijaksi ja jopa sairastua vakavasti. On tilastollinen fakta, että avioliitossa elävät vanhat ihmiset voivat paremmin ja elävät pidempään kuin yksinäiset. Puolisoa tuskin näillä kymmenillä löydän, kun en ole hehkeimmässä nuoruudessanikaan siihen pystynyt, mutta uusia ystäviä olen aina valmis bongaamaan. Ja ihan päivittäin  muistutan itseäni olemaan iloinen ja kiitollinen kaikista vanhoista ystävistäni, pienestä perheestäni ja harvalukuisista sukulaisistani. En tahdo ruveta erakoksi, vaikka monet päivät viihdynkin hyvin yksikseni. 

Ystävistään ihminen tunnetaan.

Käsi ,käsittää, koura kouria....

Viikko sitten osallistuin kotisohvallani lämpimästi ja viihtyisästi presidentin virkaanastujaisiin teeveen kautta. Talven pahin rajuilma ei haitannut. Mukavilla kotisohvillaan seremonioihin osallistuivat  todennäköisesti kaikki suomalaiset, joilla oli aikaa istua tuntikaudet kesken arkista päivää teeveetä tuijottaen. Toisin sanoen eläkeläiset ja työttömät. 

Moni kaltaiseni, kankeasti liikkuva ja kaatumista ja muitakin  mahdollisia katastrofeja pelkäävä mummoikäinen katsoja huokaisi syvään helpotuksesta, kun Rouva Haukio pienissä avokkaissaan, todella viimeisillään raskaana, tuulta ja villiä  tuiskua avopäin uhmaten oli kuin olikin onnistunut pääsemään  eduskuntataloon ja asettumaan paikalleen muiden kunniavieraitten riviin. Huh huh. Huokaan helpotuksesta, sillä jännitin hänen puolestan niin, että vatsaani nipisteli, vaikken ole lähellä synnytystä. koeta kestää Jenni, hyvin kaikki menee!
Hiljennytään seuraamaan juhlallisuuksia.
Valtakunnassa kaikki hyvin, ainakin toistaiseksi
Haluan nyt kunnolla keskittyä protokollan mukaisiin seremonioihin, virkavalaan sekä kuuntelemaan Puhemiehen ja Tasavallan Presidentin toisilleen pitämiä puheita. 


Niitä kannatti kyllä kuunnella, sillä kumpikin puhui liikuttavan viisaaita ja painavia lauseita. Poikkeuksellisen sisältörikkaita, selkeitä ja ajatuksia herättäviä puheita. Oli pakko myöntää , että minulla saattaa olla vahva taipumus turhan nopeasti omaksua ja sitten turhan sitkeästi vaalia negatiivisia mielikuvia ja turhankin värittyneitä mielipiteitä ihmisistä, jotka tunnen oikeastaan vai pintapuolisesti heidän julkisen asemansa tai lehtijuttujen valossa. En ole kuvitellut  näitä kumpaakaan puheenpitäjää aikaisemmin sillä lailla syvällisiksi ja inhimillisiksi kuin nyt on syytä ajatella heistä nämä vaikuttavat puheet kuultuani. Vai olivatko puheet kokonaan jonkun tuntemttoman taustaryhmän laatimia?? haluan uskoa, että ainakin tarkoittivat itsekin ,mitä painokkaasti esittivät. Toivottavasti tämä erilainen käsitys heistä ihmisinä jonka nyt sain, on oikeampi kuin entiset luuloni. Jos näin on, sanon taas: Valtakunnassa kaikki hyvin, ainakin toistaiseksi!

Erityisesti minuun vaikuttivat esimerkiksi puheitten kohdat, joissa käytiin filosofissävyistä päättelyä aistien tärkeydestä merkittävässä asemassa olevien päätöksenteossa. Ne valaisivat puheen ideoista konkreettisempia mielikuvia ja pakottivat jatkamaan pidemmälle omaakin pohdiskelua. Tottaon, että mitä vastuullisemmassa toimessa ihminen toimii, sitä valppaammin hänen pitää nähdä, kuulla, tuntea ja aistia ympäristöään, reagoida, etsiä ratkaisuja havaitsemiinsa  puutteisiin, virheisiin, vaikeuksiin ja tavallistenkin  ihmisten haasteisiin. Ei ole varaa, ei lupa olla sokea, kuuro tai tunteeton ympärillä olevien ihmisten tarpeille ja tunteille.

Ikääntyminen tuo useimmille harmillisilta tuntuvia muutoksia  aistien toimintakykyyn ja yleiseen pärjäämiseen. En ole ainoa ikätovereitteni joukossa, joka on jo  huomannut kuulevansa huonommin kuin ennen. Ensin alkoi tuntua, että suomalaisissa filmeissä äänitys oli "jotenkin epäonnistunutta". Kuvasta näin, että näyttelijät kyllä puhuivat, mutta puheesta en mitään tolkkua saanut. Volyymin lisäyskään ei ratkaissut pulmaa, kuulosti vain kovaäänisemmältä mutta edelleen puurolta. Sitten tuli hankalaksi tajuta  missä suunnassa kotiani puhelin pirisi tai en kuullut ovikellon plimpautusta ennenkuin tulija oikein urakalla soitteli. Oli epämiellyttävää tuntea itsensä ihan toopeksi kun vihdoin tajusi jonkun pyrkivän sisään. Huomasin entistä useammin joutuvani kysymään, mitä kaveri oli sanonut, jos hän puhui vähän etäämpänä minusta. Vieraskielinen puhe kuulosti oudon vaikealta hahmottaa. Joko vähäinenkin vanha kielitaito on näin hävinnyt?Vai onko tosi pahasti vaikkua jumittunut korviin?
En hyötynyt vaikun  putsauksesta. Kuulotesti sen paljasti : on tullut aika aloittaa kuulolaitteseen totuttelua.

Sitten oudosti himmenivät värit televisiostani ja käynti silmälääkärillä kertoi toisen totuuden: kaihi vasemmassa selvästi pahentunut ja hyvää vauhtia etenevä kaihin alku myös toisessa silmässä. 

Mahtaakohan hajuaistikaan enää toimia kuin ennen? Epäilen.  Onko tuntoaisti kutistunut tuntemaan pelkästään kolotuksia, vilua ja kipua? Koska viimeksi muistan tunteneeni hellän kosketuksen, koska hullaannuin kevään ja mullan tuoksusta?Ei hätää, minulla on lapsenlapset. Heidät minä aistin vielä kaikilla aisteillani. 
Vauvan tuoksusta ei voi erehtyä eikä siitäolla nauttimatta.
Pari viikkoa sitten tapasin Irinan ja  Elmon, 7 kuukauden ikään ehtineen pikkuveljensä. Minut nähdessään Elmon  ilmeessä vilahti pieni epäilys:kukahan tuo itseään tykötekevä olento mahtaa olla, onko se mukava, onko se joku tuttu, pitäisikö tätä tyyppiä ehkä varmuuden vuoksi hiukan vierastaa?Alanko itkeä?

Sitten hän kumartui minua kohti, ihan lähelle, kuin haluten tunkea suurilla silmillään minun silmieni sisään. Tarttui sitten molemmin käsin kiinni naamaani ja piteli poskia kuin aikoisi haukata niistä palasen. Sai kiinni tukasta, tuljutteli kunnolla. Sormeili pehmeillä mutta napakoilla käsillään kämmeniäni ja ranteitani. Tarttui kunnolla kiinni ja alkoi hamuta suullaan  kämmenen ja ranteen ihoa. (Suutelen kättänne, madam)
Niin minut sitten hyväksyttiin kaikin aistein tutkittuna. Kyllä tämä mummu taitaa olla vanha tuttu, eikä syytä pelätä: katsottu, haistettu, maistettu, kuunneltu ja Sopivaksi Kelpuutettu. Onneksi.

Kun minä vuorostani ihastelin tämän söpöläisen hommailuja vähän etäämpää, panin merkille kuinka hän tödellakin koko ajan kuin tutkimalla tutki ja havainnoi kaikkea mahdollista ympärillään. Kädet tarttuivat tavaroihin, kääntelivät eri asentoihin, hakkasivat, veivät suuhun maistettavaksi, kolisuttivat, hölskyttivät, pyyhkivät ja läpsyttivät. Kaikkea piti nuuhkia ja nuolaista. Silmät valppaina pään kääntelyä puolelta toiselle kuin vieterin varassa, että kaikki ympäristössä tulisi varmasti havaituksi. Kun yhtäkkiä joku hänen itseaiheuttamansa kolahdus kuulosti kovin hurjalta, silmät räpsähtivät kiinni ja koko ruumis säpsähti: mikä se oli?
Joka ainut hetki yhtä tutkimusmatkaa kaikilla aisteilla. Olisipa mielenkiintoista nähdä sitä hurjaa virikkeitten vilinää ja tiedon tallentamista ja käsittelyä mitä vauvan aivot toimittavat jokaisena valveillaolon hetkenä.  


Elmon käsistä johduin ajattelemaan äidinkieltämme suomea, tätä mielestäni erityisen hienoa kieltä!
Käsi.
KÄSI tutkii ja havainnoi. Aivot KÄSIttelevät ja ihminen KÄSIttää. Suomalaisen äly ja järjenkäyttö on seurausta KÄDESTÄ. Ymmärrys ei seuraa siitä, että "seisoo jonkun alla tai edessä"( engl. understand tai ruotsin ja saksan kielen förstå, verstehen).Meidän mielessä KÄSI tekee mahdolliseksi  käsittää asioita, muodostaa uusia ja uusia käsitteitä. Äly, järki, ymmärrys saa alkunsa siitä, mitä KÄSI on ensin havainnoinut ja kertonut. Ihminen osaa käsitellä sekä konkreettisesti että abstraktisti. Jotkut asiat ovat silti täysin käsittämättömiä. On pakko myöntää, ettei yrityksestä huolimatta pysty kaikkea käsittämään. Ei myöskään pystytä kaikkea käsittelemään ,vaikka ihminen onkin kädellinen olento. Jotkut ihmiset ovat erityisen käteviä.Valitettavasti muutamissa asioissa minä olen aikalailla kädetön. Lapsia opetetaan jo pienestä pitäen sanomaan käsipäivää. On tärkeätä käsittää mihin ja milloin voi käydä käsiksi. Käsi kädessä on hyvä ja turvallinen olla. Vieraita kannattaa kätellä, silloin ei ole suuri vaara joutua tarpeettomaan käsirysyyn. Kylmällä säällä on hyvä pitää käsineet kädessä, mutta jos flunssaa haluaa oikein vältellä, pitää muistaa käyttää käsidesiä. Mummoilla on aina käsilaukussaan hiukan käteistä ja ehkä käsipeili, mutta harvemmin käsiasetta, puhumattakaan käsikranaatista. Joillakin mummoilla on tosi kaunis käsiala ja vaarilla voi olla täyskäsi korttipelissäKÄTEVÄÄ, totta vie.

Suomen kielessä on myös sana koura. Sekin on mukava sana. Ehkä jotenkin laveampi, joskus vahvempi, ehkä työn kovettama tai vanhuuttaan ryppyinen. Harmi vain, että näinä aikoina koura sanasta tulee mieleen myös ikävä sana: kouria. Kourimisen on syytä loppua. Sitten kouraankin taas uskaltaa luottaa, kun kaikki kourijat ymmärtävät pitää näppinsä kurissa ja kätensä vain hyvää tekevinä ja auttamaan valmiina. Nykyään ei kukaan taida enää ottaa mitään pivoonsa. Nykylapset eivät varmaan ymmärrä sananlaskua: parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.  
Käsi kädessä eteenpäin.

Kehumisen aika ja paikka

Mistä voin huomata olevani oikeasti vanha ihminen? Siis ajatuksiltani, asenteiltani  ja tuntemuksiltani vanha, ei vain syntymävuoden antaman tiedon takia. 

Asia on kyllä käynyt selväksi lähiympäristölle ja nuoremmille perheenjäsenille jo monista jutuista : kuulo heikentynyt, muisti pätkii, nimet alkavat jokseenkin säännöllisesti  kieltäytyä pullahtamasta ulos suusta harmillisesti juuri sillä hetkellä kun  pitäisi sanoa kenestä tai mistä on kysymys. Värit alkavat haalistua ja samentua, kiitos silmiin kypsyneen kaihin, kävely on käynyt kankeaksi ja torkahtelu päivällä sujuu helpommin kuin yöuneen vaipuminen. Kuorsaus tärisyttää velttoja nielun lihaksia ja haittaa sekä nukkujan että varsinkin muiden lähistöllä nukkuvien lepoa. Siinä muutamia vanhan ihmisen tunnusmerkkejä, joihin läheiseni ovat jo hyvän aikaa saaneet tottua. 

Toki itsekin olen näistä liiankin tietoinen ja jossain määrin harmistunut koko ajan lisääntyvistä uusista rajoituksista selvitä tavallisesta, tutusta arjesta. Sinänsä minua ei haittaa, onko vuosieni määrä 45 vai 75. Ajattelen, että iän karttuminen on itsestään selvä fakta kaikille elollisille, eikä siitä kannata murhetta ottaa. Oikeastaan jopa päinvastoin, voin olla hiukan ylpeä, kun olen jo näin vanha, mutta... Tässä sitten on se iso mutta: olenko yhtään viisastunut ja kypsynyt tässä pitkän matkan juoksussa. Kun ei likikään aina semmoiselta tunnu. 

Vanhenemisen merkkinä pidän vakiintunutta tapaani lukea kovin perusteellisesti sanomalehdistä kuolinilmoitussivut. Nuorena ei olisi tullut mieleenkään! Ei minua kiinnostanut yhtään silmäillä minä vuonna ja millä paikkakunnalla ilmoituksissa olevat henkilöt olivat syntyneet ja kuolleet, nuo minulle ihan tuntemattomat tyypit. Ei kiinnostanut lukea, minkälaisin värssyin tai puhuttelusanoin omaiset asiasta halusivat kertoa. Nyt tähän lehden osioon minulta menee päivittäin pitkähkö aika. Outoa, koska luen Helsingin Sanomia, jossa vain harvat turkulaiset julkaisevat kuolinuutisia.  Silti luen tarkasti, melkein kuin tosissani etsisin, josko joku heistä olisi minulle tuttu jostain elämäni vaiheesta! Mahtaakohan tuo ja tuo tuttu sukunimi olla jonkun minulle tutun henkilön etäinen sukulainen?Entäs tämä niin tutulta kalskahtava nimi, aivan oikein, on ehkä sen  julkisuudesta tuntemani henkilön sukua tai perhettä?Onpas tällä ihmisellä paljon sukua, lapsia ja lapsenlapsia!
Huomioin kuinka enemmistö Helsingissä kuolleista on syntynyt ihan muualla, Suomen eri osissa, maaseudulla, Savossa, Kainuussa, Karjalassa. Lasken montako päivän lehden vainajista on syntynyt myöhemmin kuin minä, montako 30-luvulla syntynyttä, montako lähes satavuotiasta. Onneksi aika harvoin joudun kuohuksiin pienten lasten kuolemasta kertovista ilmoituksista.Semmoinen järkyttää liikaa. Minusta tämmöinen ( kyseenalainen, höpsö ja  joutava) kiinnostus on selvä merkki vanhuudesta. Ehkä minä jotenkin harjoittelen, totuttelen ajatukseen, että en pysy  täällä ikuisesti minäkään. Joskus lehdessä joku tavaa minunkin nimeäni,  syntymä- ja kuolinaikojani sekä mahdollisia kaipaavia värssyjä.   

Jokin aika sitten minulla oli outo tapa itsekseni oikein ärhennellä teksteistä, joissa ikäänkuin puhuteltiin Sinä-muodossa henkilökohtaisesti kuollutta omaista lehden palstalla ( siis kuoleman jälkeen). Olit niin hellä ja hyvä, ansaitset kiitoksen kauneimman. Tai annetaan ikäänkuin lupa kuolla ja levätä, mutta myös velvoitetaan olemaan vastassa, kun oma kuolema kohtaa. Oikein pihisin happamia ajatuksia. Miksei noita sanoja ja asioita sanottu hänen vielä eläessään.  Eivät ne kuolleet lue sanomalehteä!

Tässä taitaa olla anteeksipyynön paikka. Ymmärrän olevani kuin ehdoin tahdoin murrosikäinen, viisasteleva, ja epäempaattinen. Päätän lopettaa saivartelun ja toisten ihmisten harkintakyvyn ja tunneilmaisujen mollauksen. Ei ole minun asiani arvostella miten ihmiset haluavat suruaan ja tunteitaan käsitellä julkisuudessa. Antaa tulla vaan runoa ja värssyä ja kaipausta ja kiitosta, jos siltä tuntuu ja kukkarossa on paljon rahaa. Iso ilmoitus on aika kallis juttu.Karun asiallisiakin on toki, semmoisia joissa kerrotaan vain syntymä - ja kuolinajat sekä lähin tai lähimmät omaiset ilman kuvailuja surun ja menetyksen tunteista. Nykyään on myös maallisten laulujen tai runojen sanoilla kerrottuja yhteisiä muistoja, ei pelkkiä virsien säkeistöjä, loppuun kuluneita runoja tai säkeitä raamatusta. 

Tämä ehkä jonkun mielestä jopa pervo ja liiallinen viehtymykseni kuolemaan yltää myös lehdissä julkaistuihin nerkrologeihin, muistokirjoituksiin. Luen niitäkin ällistyttävän huolella, vaikka ne kertovat tuiki tuntemattomista ihmisistä. Satsaan niihinkin tunteita ja haluan niitäkin itsekseni kommentoida. Tutkin henkilön kuvaa: onko se kaukaa nuoruusvuosilta vai ikääntyneestä aivan hiljattain otettu kuva. Vastaako hänestä kirjoitetut lauseet mielikuvaa, joka muodostuu kuvan perusteella. On korkeaan ikään ehtineitä miehiä, jotka ovat ensin sodassa kunnostauduttuaan opiskelleet ammatin ja luoneet merkittävän työuran esimerkiksi teollisuuden tai kaupan alalla. On lääkäreitä, taiteilijoita, arkkitehtejä, urheilijoita, kuin myös ulkomaalaisia, mutta monien suomalaistenkin tuntemia henkilöitä. Liian monista muistosanoista jää jäinen tunnelma ja apea mieli:tämäkö oli tärkeintä mitä hänestä ja hänen elämästään halutaan muistaa?Elikö hän vain ollakseen joka hetki pätevä, etevä, suorittaja, paras?Koko elämä suoritusta, edistymistä uralla, ansiomerkkejä sodasta, ylennyksiä reservistä, titteleitä, kuulumista monenlaisiin tärkeisiin järjestötoimiin ja aktiviteetteihin, urheilusuorituksia vanhuuteen asti. Missä elämänsä vaiheessa hän ehti ja ymmärsi nauttia ihmisistä ympärillään. Oliko hän myös perhettään arvostava puoliso ja läsnä lastensa elämässä. Oliko hän läheinen? Liian monesta kerrotaan kuinka loputtoman työteliäs,  menestynyt, kaikessa tärkeä ja kaikkeen ehtinyt, kunnianhimoinen henkilö on poistunut joukosta. Herää ajatus, että  kenties hän olikin jääkylmä, pelätty, jopa julma ja tunteeton ihminen, narsistinen pomo,vaikea ihminen?Sanoja, sanoja, suuria sanoja. tyhjiä sanoja.

Onneksi on myös muistokirjoituksia, joista henkii kiintymys, arvostus ja menetyksen haikeus.Olen lukenut ihmisistä, joita kuvaillaan niin, että ajattelen kuinka hienoa olisi ollut tuntea ja kuulua tuommoisen ihmisen lähipiiriin. Kunpa tuo kuollut ihminen olisi voinut siirtää osaamisestaan ja viisaudestaan ja sivistyksestään muille, esimerkiksi minulle. Olen lapsesta asti haaveillut tämmöisestä, että ennen kuolemaa ihminen voisi halutessaan siirtää henkistä pääomaansa, tietojaan ja taitojaan jollekin toiselle, vähemmän osaavalle, Ihan niinkuin tavarasta ja rahasta voi tehdä testamentin ennen kuolemaansa.

Ehkä eniten minua ilahduttavat sävyltään hiukan arkisemmat ja todentuntuiset muistokirjoitukset vanhoiksi eläneistä naisista, jotka  olivat kotoisin vaatimattomista maalaisperheistä, ehkä suuresta sisarussarjasta, mutta jotka omalla sitkeydellään ovat ponnistelleet opintielle, vähitellen hankkineet koulutusta lisää ja kenties edenneet ihan alansa asiantuntijoiksi. Siinä sitten ohessa ovat hoitaneet myös perheen, ystävät, lapset ja ehkä vielä puutarhankin. Ikäihmisinäkin ovat nauttineet kulttuurista ja ympäristönsä kauneudesta sekä tunteneet asiakseen muiden ihmisten  hyvinvoinnin. Näiden naisten muistokirjoituksen ovat useimmiten laatineet lapset tai lapsenlapset. Niistä henkii arvostus ja kiintymys. Tulen hyvälle mielelle. Joskus samoin käy poikien tai pojanpoikien kertoessa vaareistaan ja isistään, yhteisistä eräretkistä ja peli-illoista.

Eräs minua syvästi puhutellut muistokirjoitus ( ihan kyyneliin asti) oli kotipaikkakuntani Someron lehdessä julkaistu runomuotoinen teksti, jonka oli kirjoittanut Leena-tytär äidilleen, 104 -vuotiaaksi eläneelle Auli Litovaaralle. Rouva oli kaikille meille Somerolla koulua käyneille, lähes ikäisilleni jollakin lailla tuttu henkilö, koska hän oli uskontoa ja psykologiaa meille opettaneen rovasti Litovaaran puoliso (ja luokkatoverini Lassen äiti). Hän osallistui koulumme juhliin, opettipa jossain vaiheessa myös muutamille luokille ruotsia. Muistin hänet hillittynä, jopa ujon oloisena, kuin miehensä varjoon jättäytyvänä naishenkilönä. Vasta muistokirjoituksesta minulle avautui hänen koko persoonansa sivistyneessä ja viisaassa laajuudessaan. Luin runon monta kertaa ja joka lukemiskerralla kuva syveni. Leenan taitavasti kuvaama äitinsä lämpö, rakkaus ja monipuolinen viisaus ja harrastuneisuus  avasi isomman ja varmasti oikeamman kuvan hänestä. Ei hän ollutkaan vain hiljainen ja myötäilevä vaimo, vaan perheensä aktiivinen toimintakeskus, sen sykkivä sydän ja valtimo.

Vanha sananlasku sanoo jotenkin siihen malliin, että ihmisen on pakko sietää arvostelua, jopa haukkumista, kun menee naimisiin.  Kiitosta voi useimmiten saada vasta kuoltuaan. Siitä ei sitten ehkä  paljon ole itselle iloa.
Haluanko ja toivonko saavani kiitosta ja kaipausta tihkuvan kuolinilmoituksen ja muistokirjoituksen, kun olen matkani päähän tullut? En. Olen ilmoittanut, ettei semmoinen ole tarpeen, eikä toiveeni. Mutta ennen sitä ei ole pahitteeksi aika ajoin saada kuulla, että on ainakin muutamille ihmisille iloksi ja tärkeä. Eikä kenellekään suureksi rasitteeksi tai peräti törkeä! 

Joulumuistoja

Joulu on taas kerran vietetty ja siirretty muistojen joukkoon. Siihen isoon, yksityisistä ja yhteisistä, luetuista, kerrotuista, lauletuista ja itse eletyistä muistoista koostuvaan pakettiin nimeltä JOULU. Se on todellakin iso ja kirjavista osista koostuva, eriskummallinen muistojen ja tunteitten möykky meidän itsekunkin, minunkin  sielunmaisemissa. Puhutaan Lapsuuden Joulusta, Ensimmäisestä Joulusta, Valkeasta Joulusta, Oikeasta Joulusta jne. 

Joulua varrotaan, valmistellaan, leivotaan ja paistetaan, siivotaan ja stressataan, pelätään ja juhlitaan. Joulun odotus alkaa vuosi vuodelta aikaisemmin. Ei se enää tule Tuomas-kullan tuomisina, eikä aina taida ihan loppua Nuutin pois kiikuttamana. Tosin loppuminen kumminkin tuntuu enemmän pysyvän vanhassa aikataulussaan. Tiedän monia, joita jouluruuat, laulut ja varsinkin koristeet alkavat jo tympiä loppiaisena niin, että niistä on päästävä äkkiä eroon.

Koska olen näinkin vanhaksi ehtinyt, omistan pitkän nauhan jouluisia muistoja aivojeni lokeroissa. Onneksi vielä muistan, sillä  päivittäin saan kyllä monia hälyttäviä merkkejä muistini hapertumisesta. Jotkut joulumuistoni ovat niin mukavia, että niitä mielelläni "katselen", kuin vanhoja filminpätkiä. Ikivanhoilta ja kertakaikkiaan hupaisilta nuo kuvat lapsuusjouluistani nykyään tuntuvatkin. Maailma kun on muuttunut niin toisenlaiseksi näinä kuluneina vuosikymmeninä. En osaa tarkalleen ajoittaa minkä ikäisestä minulla on muistoja jouluista. Melkein vain himmeän  unenomaisesti esimerkiksi muistan tai kuvittelen muistavani, kuinka olen ollut saunassa meidän ikivanhassa, matalassa, savun mustaksi maalaamassa saunassamme. Ei se ollut savusauna, mutta mustuus oli pinttynyt lukemattomista sianlihan savustamisista ja piapojauhojen tekemisistä jo monet vuosikymmenet ennen minun lapsuusaikaani. Myrskylyhdyn valossa tultiin pimeän pihan yli .  Sitten yllättäen pimeässä porstuassa oli joku sinne kuulumaton säkki, johon melkein kompastuttiin. Pukki mokoma oli sen siihen huiskaissut ja pötkinyt matkoihinsa. En muista harmittiko, vai oliko vain tärkeätä, että pukki sentään oli käynyt. Ihmeellistä, kuinka vieläkin tuota lapsuusjoulua muistaessani ja ajatellesani alan tuntea saunan, pihan ja eteisen hajut nenässäni sekä aistia kipittävät askeleet pihan ja porstuan pakkaskylmässä pimeydessä. Kuinka hyvältä tuntui  astua tuvan lämpimään ruokien tuoksuiseen valoon. Muistin voima on uskomattoman vahva. 

Noista lapsuuteni joululahjoista ei ole jäänyt selkeitä ja ihmeemmin puhuttelevia muistikuvia. Paitsi ristiriitaisia tuntita herättänyt juttu eräänä jouluna: minulta oli jo paljon ennen joulua omituisesti kadonnut hienoin nukkeni. Huomasin sen kyllä hävinneen, mutta oikeastaan se ei minua paljon haitannut eikä surettanut, sillä tykkäsin paljon enemmän toisesta nukestani. Se ei ollut yhtään hieno, mutta paljon mieluisampi. Onneksi se ei ollut hävinnyt. Se oli kokonaan kankaasta valmistettu: kömpelöt töpäkät jalat ja kädet, pehmeä paksu vartalo ja aika iso pää, jossa kumminkin oli söpösti hymyilevä pahvinen naamataulu. Sanoin sitä jostain syystä Lapin Mummuksi. Miksi, en tiedä kuka oli nimen antanut. 

Mutta jouluyllätys koski sitä toista, hoikkaa ja hienoa nukkeani. Se oli siis kadonnut ja kadotessaan sillä oli ollut punainen, leveähelmainen  ja moniröyhelöinen mekko yllään. Tämä nukke ei jostain syystä ollut koskaan herättänyt minussa hyviä tunteita. Päinvastoin. Tiedän joskus kiukuspäissäni läpsineeni sitä tuvan nurkassa äidin katseilta piilossa jokseenkin pahanpäiväisesti. En enää osaa sanoa miksi niin tein. Ehkä se oli syntipukki, sijaiskärsijä. Kamalaa muistaakin. Mutta nyt ihan sen näköinen, ruipelo ja kalsean oloinen nukke, löytyi joulupaketista. Mutta ihan toisenlaisiin vaatteisiin puettuna. En käsittänyt miten juttu oli mahdollista. mutta luulen haistaneeni jotain petokseen viittaavaa. Rakkaus ei ottanut syttyäkseen. Annoin nuken pian eräälle pikkuserkulleni, ikäiselleni POJALLE, joka oli meillä vieraisilla ja siihen kovin ihastui. Äiti yritti estellä, mutta minä suorastaan pakotin pojan viemään sen pois. Nyt tarvittaisiin ehkä lapsen sielunelämän taitavaa tulkitsijaa kertomaan, mikä minussa ja tunne-elämässäni oli niin vinksahtanut. 

Tämä itselleni hyvinkin tuttu, mutta samalla ihan outo pikkuinen leikkijä menneisyydestä nousi mieleeni, kun tänä jouluna ihailin Irinan, jo neljättä ikävuottaan lähestyvän lapsenlapseni keskittynyttä, tuntikausien ajan kehittyvää leikkiä täällä mummulan lattialla. Siinä Ikean jo Irinalle vanha tuttu ja useasti leikitty, moneksi mukautuva, navetaksi ja suureksi pihamaaksi avautuva navettamiljöö eläimineen koki joulun ihmeen. Ensin avonainen kaksikerroksinen navetta tällä kertaa muuttuikin asunnoksi pienten huonekalujen löydettyä omat järkevät paikkansa sieltä. Eläimet söivät ja laidunsivat yltympäri pihamaata. Sitten Irina keksi hyödyntää lapsellisen mummunsa esille levittämät lukemattomat "timantit" (peräisin vanhasta puretusta kattokruunusta) kaunistamaan pöytiäja kaapinpäällisiä. Muutamia oli ripustettu navetan ulkopuolen katonreunaan kuin jääpuikoiksi. Kun taas jonkun ajan kuluttua vilkaisin leikkiin, hämmästyin, sillä nyt koko talo ja pihamaa kylpivät jouluvaloissa: pienet led-tuikut olivat siirtyneet pöydältäni tänne uudenajan seimikuvaelmaan. Voi, miten kaunista vielä aamuhämärän olohuoneen lattialla. 

Mutta seuraavana aamuna oli tapahtunut vielä yksi ihme : kaikkia polkuja pitkin vihreätä laidunta tämän koti-navetan ympäristössä reunustivat tiheästi asetellut pikkutimantit kuin loistavat kivet. Kaikki eläimet, jopa autot ja polkupyörätkin oli kaadettu kumoon lepäämään ja nauttimaan joulurauhasta tuossa kirkkaana säteilevässä Betlehemin kyläpahasessa. 
Tällaista pientä, mutta aidon oloista jouluihmettä oli näin vanhanakin mukava päästä jakamaan jouluaamuina, kun täysin leikkiinsä hiljaisena keskittyneen, pienen tytön luova leikki monine kierrätysaarteineen kasvamistaan kasvoi. Mummulan lattialla kun ei ole mitään tarvetta purkaa kaikkea heti pois vaan leikki saa jatkua ja kehittyä kaikessa rauhassa tunnista ja päivästä toiseen.

Semmoisesta tulee hyvä mieli, ainakin lapselliselle mummulle. Yksi lämmin lisä joulumuistojen ketjuun. Toivottavasti se säilyy muistissani seuraavat sata vuotta.

Yhdenlainen aikakapselin avaus

Suomi juhli sadan vuoden itsenäisyyttä. Juhlan innostuksessa ja ilossa tietysti muisteltiin myös menneitä aikoja. Sekä vakaampia ja onnekkaampia vuosikymmeniä kuin myös niitä kaikkein raskaimpia ja vaikeimpia sotien vuosia heti itsenäistymisen alussa että niitä viittä vuotta, jotka Suomi soti suurta jättinaapuria Neuvostoliittoa vastaan.

Välillä minua alkoi vaivata tämä paljo menneitten tonkiminen,  mutta nyt parin viikon päästä olenkin tyytyväinen, sillä huomaan monen asian lähihistoriastamme ja juuri noista vaikeista alkuponnisteluista ja silloisista avainhenkilöistä huomattavasti selkiintyneen. Luulen, että en ole ihan väärässä, kun väitän, että lukion historian opetus vielä minun kouluaikoinani jätti ihan harkitusti meidät selkiintymättömän ja vähäisen tiedon varaan Suomen 1900-luvun merkittävistä vuosista. Tapahtumat taisivat olla vielä liian läheisiä asialliseen ja puolueettomaan tarkasteluun otettavaksi. Oli helpompi olla hiljaa tapahtumista, jotka olivat jakaneet kansan niin kipeästi vastakkaisiin leireihin ja johtaneet järjettömyyksiin, raakuuksiin ja kohtuuttomiin ylilyönteihin. 
Kävin nyt läpi kovin tarpeellisen, kertaavan historiankurssin.

Kuopiossa tätä maamme merkkivuotta juhlistettiin erityisellä  tempauksella: kaupunkilaiset saivat tallettaa mielestään merkittäviä asioita  ja esineitä tarkoitukseen vartavasten suunniteltuun ja rakennettuun aikakapseliin kertomaan jotain tästä ajasta ja elintavastamme ja avattavaksi vasta kaukana tulevaisuudessa seuraavan sadan vuoden mentyä.Tämän tapainen tiedon saanti ajoista ja ihmisistä, jotka ovat eläneet arkeaan tässä maailmankolkassa esimerkiksi sata vuotta aikaisemmin, on minusta kiehtovaa. Tietysti voi olla, että jotkut talletetut asiat herättävät silloin pelkkää  hämmästystä, eivätkä ollenkaan avaa näköalaa, joka on ollut "tallettajien" tarkoituksena. Muutokset voivat olla niin syvällisiä, että kuilu tiedon perillesaamisessa jää ylittämättä. Ei varmaan ole keltään jäänyt huomaamatta, että asiat tässä omassa ajassamme jo lyhyellä aikajanalla muuttuvat uskomattoman paljon. Lähes päivittäin joudun huomaamaan, että on monia uusia asioita, käsitteitä, laitteita ja toimintatapoja, joita en ymmärrä, en osaa, en tiedä tarvitsevani, enkä edes halua oppia ymmärtämään. 


Yksi suuri muuttuja on kielemme ja tapa käyttää sitä. Minä olen kiinnostunut kielistä, niin suomen kielestä kuin hiukan vieraista kielistäkin. Olen ehkä liiankin ankara kielipoliisi, kun kuuntelen radiossa, teeveessä tai yleensä ihmisten nykypuhetta. Samoin lukiessani sanomalehtiä tai varsinkin vapaita ja villejä nettitekstejä. Ärsyynnyn monenlaisista, mielestäni "kiusallisista ja rumista tavoista" käyttää suomen kieltä. Nykyään löydän ärtymykseeni syytä enenevässä määrin. Lähes kaikki suositut television juontajat, haastattelijat, julkkikset ja jopa tieteen  asiantuntijat puhuvat kamalalla tavalla: he narisevat, painottavat epäsuomalaisesti lähes jokaisen sanan loppuosaa, "niinkuttavat" ja kiekaisevat yhden lauseen lopussa merkiksi että vielä tässä jotain sanomista olisi ja koko juttu muuttuu hyvin kiusalliseksi loputtomaksi kiekunaksi. Monille on tullut tavaksi puhua liioittelevalla, ylienergisellä tavalla silloinkin kun ihan normaali puhetapa riittäisi. Ei koko ajan tarvitsisi olla kuin vähä-älyisten joukon huutosakin johtaja. Tämä on erityisesti suomen kielisten juontajien ja puheohjelmien vetäjien helmasynti. Kamalaa huutoa ja mekastusta, kun ollaan muka TOSI  älykkäitä ja TOSI pirteitä. Kaipaan kaunista, syvää ja rauhallista ääntä. Semmoinen olisi minusta TOSI suloista kuultavaa. Mutta ihan tavallista, liioittelematonta, normaalia ja kaunista  äänenkäyttöä kuulen oikeastaan vain radion kuuluttajien ja  YLE 5:n ruotsinkielisten toimittajien ohjelmissa. He eivät juuri koskaan esitä ylipirteitä, ylivitsikkäitä ja yliviisaita besserwissereitä. Tavallisia ja siksi suosikkejani ovat esimerkiksi Efter Nio tunnin kestävän  puheohjelman vakituiset toimittajat sekä useat heidän kiinnostavista vieraistaan. On suuri ilo kuunnella normaalia puhetta, kiihkotonta, kiekumatonta, ilman tolkutonta liiottelua . Silti se on minusta tarpeeksi pirteää ja tarpeeksi kiinnostavaa  ihan viimeiseen minuuttiin asti. Korvat lepäävät ja ajatus välittyy helposti aivoihin, koska ne eivät ole koko aikaa ylivirittyneessä ja ärsyyntyneessä tilassa.


Millaista mahtaa olla puhuttu suomen kieli sadan vuoden kuluttua, jos ääntämisen ja äänenkäytön muodit jatkavat muuttumistaan yhtä kiihkeällä vauhdilla kuin viime vuosikymmenen aikana on tapahtunut. Liian usein jostakin ( = muista kielistä tökerösti käännettyjä ) pompahtaa  käyttöön kummallisia, usein älyttömiä uusiosanoja. Ne voivat aluksi hätkähdyttää, mutta ihmeen pian ovat vakiintuneet siinä määrin, ettei kukaan jaksa enää edes kritisoida tai kyseenalaistaa. Ehkä pian kukaan ei  enää oikein ymmärrä semmoista, jo nyt kankealta kuulostavaa kirjakielenomaista puhetapaa, jota puhuttiin vielä 1950-luvun vanhoissa suomi-filmeissä. Minunkin korviini se jo kuulostaa aika hupaisalta ja varsin kankealta puhekieleltä. Varmasti toisenlaiselta kuin"oikea" tavallisten suomalaisten ihmisten siihen aikaa käyttämä puhe. Mutta nykyfilmeissä on erilainen ongelma: monen näyttelijän puhe on lähes käsittämätöntä puuroutuvaa mössöä.Ainakin vanhenevalle, jo hiukan huonokuuloiseksi tulleelle (siis minulle) teksti on lähes mahdotonta ymmärtää. Ei auta vaikka lisäisi laitteen volyymia. Äänenkäyttö ja puheen rytmitys ovat erilaista kuin puhetapa, johon olen tottunut.
  Samaa on ehkä tapahtumassa kirjoitetussa kielessä. Sain ystävältäni "etukäteisjoululahjana" paksun pinon mitä koreimpia lehtiä. Ne olivat pullollaan uusia jouluherkkujen reseptejä. Värikkäitä kuvia, herkullisen näköisiä. Vain harvoja  perinteisiä jouluherkkuja. Luulen olevani ruokien ja leipomusten reseptien lukemiseen liiankin tottunut, mutta nykyohjeet tuottavat yllätyksiä ja ihmettelyn aiheita. Tähän tapaan.
Ennen leipomuksiin tarvittiin lähinnä vehnä-ja ruisjauhoja. Ehkä myös grahamjauhoja sämpyläin valmistukseen. Ja perunajauhoja joulukiisselin suurustamiseen. Jotkut käyttivät myös maissitärkkelystä. Lisäksi vähän soodaa, leivinjauhetta, kanelia ja valkopippuria. Sokeri, suola, munat ja voi, siinäpä ne tärkeimmät. 

Mutta nyt huomaan, että kaapistani pitäisi löytyä kymmenittäin uusia, minulle vieraita aineita. Olisi oltava jo tutuksi tulleitten  spelttijauhojen lisäksi riisijauhoja, chiajauhoja, psylliumia,  kookospähkinäjauhoja, durrajauhoja, pankojauhoja ja vieläpä lakritsinjuurijauhetta. Eikä riitä että kaapistani löytyy tavallista sirotesokeria. Tarvetta olisi myös ruokokidesokerille, täysruokosokerille, muscovadosokerille ja kookossokerille. Olisi hyvä jos tavallisten tumman ja vaalean siirapin lisäksi löytäisin komerostani myös agavesiirappia ja vaahterasiirappia. En tosin enää muista mikä resepti juuri näitä kaipasi. 

Monilla jouluherkuiksi ajatelluilla ruokalajeilla on nyt mitä eksoottisimpiä nimiä. Nimistä ei muodostu päässäni mielikuvaa herkun olomuodosta. Eräs ruokaohje kertoi, että Euroopassa on kovassa nousussa maukas ruoka nimeltään okonamiyakilettu. Kyllä vaikuttaa namilta. joten ehkä jo muutaman vuoden kuluttua haluan paistaa näitä lettuja!! Ehkä jo piankin opin keittämään ramenia eli broilerinuudelikeittoa ja käytän sujuvasti misotahnaa, dashia, srirachaa, miriniä. Ripotan mausteeksi sormisuolaa, kurkumaa, jeeraa ja korianteria. Täksi jouluksi ehdotettu jouluateria ei maistu eikä näytä houkuttelevalta ilman tuoreitten, vihreän mausteisten yrttien ja eksoottisten hedelmien sinfoniaa. Tarvitaan siis timjamia, rakuunaa, kirveliä, basilikaa, rosmariinia ja lehtipersiljaa. Sekä tottakai vanhaa jouluista vihreää: tilliä. Mukaan myös erilaisia sipuleita, kaikissa väreissä muodoissa ja eri aromeissa, marinoituina ,"merseroituina" ja marmoroituina"????!Kuka näistä selvän ottaa! Lisäksi pinjansiemeniä sekä kaikkia lukemattomia muita siemeniä ja  pähkinöitä: kevyesti paahdettuina, jauhettuina,  murskattuina. Salaatti - ei mitään rosollia tai sienisalaattia! Ei, vaan nykyjouluinen salaatti rönsyää runsautta ja iloa kuin ikuinen kesä kaikkine erivärisine ja aromikkaine salaattilaatuineen, hienoine, pehmeän aromikkaine juustoineen, granaattiomenansiemenineen ja tuoreine viikunalohkoineen. Upean värikästä ja taatusti raikasta ja maistuvaa. Olemmeko jo muuttaneet Välimeren maihin? Onko ilmaston lämpeneminen tapahtunut huomaamattani? Tunnen etelän maut kielelläni. Mutta mitä tämä ihanuus maksaa, onko minulla varaa kaikkeen tähän uuteen makumaailmaan?
Ei, viisainta suosia vielä tänä joulunakin perinteistä metsäsienisalaattia ja rosollia. Olen vanha, joten minun kai on lupa tyytyä näihin vanhoihin hyväksi muistamiini jouluherkkuihin.

Tahtoisin sulkea aikakapseliin tuleville sukupolville muutamia  vanhoja makuja joulupöydistä köyhältä 1950-luvulta: ikivanhoja herkkuja, lapsuuteni joulujen vaatimattomia, mutta silti tunteita ja muistoja kantavia makuja: maksalaatikkoa (oman äitini speciaali)  ja hämäläisiäjoulumakkaroita, joiden tekoon olin osallistunut  minäkin.(kun suolia puhdistettiin, raaputettiin ohuiksi ja varovasti täytettiin). Tietysti hämäläistä imellettyä perunalaatikkoa eli henttatoosaa, lanttulooraa ja sylttyä. Luumukiisseliä plus loraus paksua kermaa.Isosisko toi jokaiseen jouluumme tuulahduksen itämaitten herkuista jo silloin:ihania tuoreita pehmeitä taateleita, viikunoita, korintteja, aromikkaita mutta kivellisiä ruukkurusinoita. Ei toki kilokaupalla, vain pienen pieniä maistiaisia. Niihin sain tutustua vain, koska Leila oli myyjänä sekatavarakaupassa, jonne noita aina hankittiin tyydyttämään somerolaissäätyläisten ja sivistyneistön jouluherkuttelun tarvetta. Ei niitä kuulunut tavallisten kyläläisteni tai siirtokarjalaisten herkkupöytiin. Niiden makean hedelmäinen aromi,yhden ainoan pienen hyasintin vahva tuoksu,  kynttilät ja  jouluiset tuoksut uunista juhlistivat joulun: Oli joulun tuoksua täynnä oleva  koti.