Minua on alkanut häiritä omissa ajatuksissani tunne, että olipa kyseessä lähes asia kuin asia, ensimmäinen ja aidoin reaktioni on: ei ole, en ole samaa mieltä.
Mitä tämmöinen kinaamis-ja vastustamishalu oikein on. En ole enää murrosikääni kipuileva nuori, vaan vanha, kauan elämää nähnyt ja parhaani mukaan tässä kuviossa mukana kellunut. Pitäisihän minun nyt jo olla viisaampi ja mukautuneempi. Miten minusta on tullut tämmöinen? Vai olenko aina ollut näin hankala?
Ikävästi mieleeni nousee sinänsä pieni ja aika mitätönkin tapahtuma vuosien takaa. Olin osallistunut yo-luokkani yhteiseen tapaamiseen, joka oli järjestetty 35 vuotta koulun päättymisen jälkeen. Tapahtuma oli mielenkiintoinen ja viihdyin paremmin, kuin olin ennakkoon arvellut. Jäin jopa yön yli, vaikka olin luullut päivän ja illan riittävän. Aikaisin aamulla päätin virkistäytyä koko yön valvomisen jälkeen pulahtamalla yksikseni viileään järveen. Rannalla oli ihanan hiljaista. Sitten jostain suunnasta yllättäen lähestyi hiukan horjahdellen luokkatoverini, jonka tapaamista olin eniten odottanut, mutta myös hivenen pelännyt. Olin nimittäin ollut salaisesti koko lailla ihastunut häneen kai koko viimeisen kouluvuoden. Ilman sanottavaa vastakaikua hänen taholtaan kumminkin. Minua kiinnosti kovin nähdä millainen kypsä mies ihastuksestani oli kehittynyt näinä kuluneina vuosikymmeninä. Menestynyt, siitä olin kuullut puhetta.Mutta olisiko hän minusta vieläkin hurmaava ja paras kaikista?
Olin vain ehtinyt kovin vähän keskustella hänen kanssaan.Tässä oli nyt vihdoinkin hyvä tilaisuus kahdenkeskiseen jutusteluun. En muista, mitä oikeastaan puhuimme, mutta muistan aivan liiankin hyvin yhden hänen lauseensa: "Sinä olit aina kova väittelemään."
Sekö oli asia, joka vahvimpana oli hänen muistissaan minusta noilta ajoilta. Minua vilutti ihan sydämeen asti, eikä se johtunut äskeisestä uintireissusta.
Hyvä väittelemään!
Mutta tottahan se varmaan oli. Olen ollut aina "hyvä kinaamaan" ja olen kai yhä edelleen. Onko minussa mitään muuta "hyvää", kuin korostunut halu olla eri mieltä ja useimmiten epäonnistumaan tuomittu yritys saada toinen osapuoli hyväksymään minun kantani. Isä sanoi minulle lapsena, kun oikein innostuin kinaamaan, että "sun on ruvettava poliitikoksi, niin saat tilaisuuden tarpeeksi väittää vastaan". En ruvennut.
Kun viime aikojen uutistarjontaa olen seurannut, en voi muuta ajatella kuin, että politiikka todella on tämmöisten ihmisten oikea temmellyskenttä. Mielestäni kuvottavinta ja vastustushaluni taatusti herättävää poliittista argumentointia on esittää totuutena, että "suomalaiset ovat tätä mieltä....".No en todellakaan ole, enkö siis ole suomalainen. "Kansalaiset pelkäävät.....". En minä ainakaan, enkö siis ole kansalainen."Naiset ovat......".Ai, enpä ole huomannutkaan, no en minä ainakaan. En siis ole nainenkaan. "Lihavat ihmiset käyttävät.....".En taatusti, enkö siis ole lihava, enkö muka! Ja loputtomiin samanlaisia typeriä väitteitä ja yleistyksiä, ihan mahdottomia väitteitä kansasta, johon en sovi mukaan.
On pakko huomata, etten voi, enkä tosiaankaan halua kuulua mihinkään ryhmään, jonka suurella suulla metelöidään ja vaaditaan ja todistellaan asioita, joita minä en ollenkaan voi hyväksyä enkä allekirjoittaa. Että olen edelleen pakotettu kinaamaan jos ei muitten, niin ainakin näitten "kansalaisten" ja "suomalaisten" somessa ja telkussa mellastavien esitaistelijoitten, sekä kaikkitietävien Matti Apusten , Jyri Häkämiesten ja Mika Niikkojen kanssa ilta illan perään omassa olohuoneessani tai heti aamusta lehteä lukiessani. Huudan vastaan, verenpaineenikin nousee, mutta he eivät välitä vastalauseistani, vaan puhuvat soopaa, todistelevat väärin taas huomenna ja ylihuomenna, varmoina itsestään ja totuuksistaan. On kovin turhauttavaa kinata heidän kanssaan.
Haluaisin tietää miten kehitytään tämmöisestä luonnevammasta sopuisammaksi ja tasaisemmaksi viisaaksi vanhukseksi . Eihän moinen rettelöinti oikein sovi yhteen valkoisten hopeahapsien ja elämänviisautta haluavan mummon imagoon. Haluaisin löytää ikioman viisaan ja uskottavan gurun, joka osaisi ohjata minut tyyneyteen. Joka valaisisi mieleni niin, että turha ärhentely vaihtuisi paremmin erilaisuutta ymmärtäväksi ja sietäväksi. Kohta on myöhäistä , sillä en tosiaankaan halua , että ihmiset jälkeeni muistaisivat vain tämän: "hän oli kyllä hyvä väittelemään kaikesta ja kinasi aina kovin mielellään".
Se ei kuulostaisi hyvältä muistokirjoituksessa.
"Änkyräinen"
Toinen aamu talviajassa: tosi ihanaa herätä kirkkaaseen aurinkoiseen aamuun, eikä kumminkaan ole vielä koko aamu mennyt ohi nukkuessa. Talvikello osoittaa vasta lähes puoli kymmentä. Ihan sopiva aika eläkeläisen tarttua lehteensä ja kahvimukiinsa. Nyt en tarvitse kirkasta valoa viereeni nähdäkseni lukea lehteä, niinkuin jo monena aamuna olin tarvinnut. Kotikin näyttää iloiselta tässä syysaamun kirkkaudessa.
Sanomalehdessä tulee vastaan iso juttu kelloaikojen siirtelystä, sen tarpeellisuudesta, tai oikeammin sen typeryydestä. Unitutkija perustelee hyvin kuinka järjetöntä ja useimmille ihmisille suorastaan kivuliasta on tämä kesäajan tuntia aikaisempi käyttö Suomen oloissa. Maamme kuuluu luontaisesti ja selvästi Eurooppalaiseen aikavyöhykkeeseen, jossa ollaan tuntia tai kahta myöhäisemmässä ajassa. Hän päätyy ehdottamaan, että kelloa siirrettäisiin meillä tunti tai jopa kaksi myöhäisemmäksi ja pysyttäisiin siinä koskaan enää siirtelemättä kesäaikaan. Olen täsmälleen samaa mieltä. En ole yhtään ymmärtänyt mitä hyötyä saadaan kesäajan aikaistamisesta. Useimmille ihmisille se merkitsee silkkaa kidutusta keväällä, kun pitää herätä luonnottoman aikaisin. Ajattelen nyt työssäkäyviä ja lapsia, en itseäni, joka saan kesät talvet nukkua kuinka myöhään haluan. Ja erityisen ikävää on, kun kesäajassa sitten on alettu viipyä ihan liian pitkälle syksyyn. Näin myöhään syksyllä paluu normaaliaikaan hyödyttää enää kovin lyhyen ajan, koska jo ihan pian kumminkin ollaan lyhyissä kaamosajan päivissä. Jää kovin vähäksi mahdollisuus nauttia valoisammista aamuista.
Vaikka olen jo iäkäs, en kumminkaan ole koskaan elänyt ilman sähkövalon tuomaa pelastusta pimeyteen. Lapsenakaan en joutunut elämään ilman sähkövaloa, kuten monet vielä silloin elivät Suomen syrjäisemmillä kolkilla. Tupaamme valaisi keskellä huonetta oleva kattolamppu, niinkuin kaikkia muitakin tupia kotikylälläni.Se oli aika pieni ja koruton, eikä teho taatusti ylittänyt 60 wattia. Eikä tuvassa sitten muuta valaisinta ollutkaan. Ei ollut pöytälamppuja tai kohdevalaisimia esimerkiksi hellan lähettyvillä. Mikä valtava ero nykyemännän häärimiseen ruokaa laittaessaan. Nykykeittiö ei tunnu toimivan ilman suurta määrää led-lamppuja jokaisen kaapin alla, jokaista kulmaa ja soppea valaisemassa. Lieden yllä pitää olla erityisen hyvä valaistus. Ruokapöydän voi sitten valaista hieman hillitymmin ja tunnelmallisemmin, jos haluaa. Olisi varmaan lähes mahdotonta selvitä nyt yhtäkkiä niissä valaistusoloissa, joissa lapsuuskodissani elettiin. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän huomaan tarvitsevani valoa ympärilleni.Sytyttelen useita valaisimia ja ostan tehokkaampia polttimoita. Hämäryys häiritsee.
Kohta ollaan marraskuussa ja monien ihmisten mieleen iskee halu valaista pihamaansa, pensaat ja puut, sekä muutkin sopivat kohteet erityisillä jouluvaloilla.Valittavana on vaikka minkälaisia systeemejä, valonauhoja, väreissä ja kirkkaina. Ei haittaa, että jouluun on matkaa vielä pari kuukautta.Tämmöinen tapa ei ole kovin vanha, mutta trendi on vuosi vuodelta lisääntynyt ja monipuolistunut. Kiihkeimmät ovat jo sytyttäneet ikkunoihinsa jouluvaloja minunkin pihapiirissäni. Monilla kausi saattaa kestää pitkälle kevääseen. Asiaan on tietysti vaikuttanut sopivien valosysteemeitten saatavuuden lisääntyminen, käytön tavaton halpeneminen sekä halu tuoda helpotusta ja iloa joskus tosi pimeään alkutalveen, kun luntakaan ei vielä ole odotettavissa ehkä pitkään aikaan. Joskus tuntuu myös siltä, että ihmiset suorastaan kilpailevat sillä, kuka kekseliäämmin ja näyttävimmin efektein luo ympäristöönsä satumaista tunnelmaa. Onneksi suomalainen maku on ainakin toistaiseksi ollut hiukan vähemmän värikäs eikä ihan yhtä ylenpalttinen kuin amerikkalaistalojen moniväri-iloittelu ja villinä vaihtuva tuike ja välkyntä. Näyttämishalu ja kilpavarustelukaan eivät liene ihan yhtä megalomaaniset mitat täyttäviä meillä vielä, Luojan kiitos.
Olin 1970-luvun taitteessa pari vuotta virassa Vaasassa. Muistan hyvin shokin, jonka koin joulun jälkeen paluumatkalla bussissa Turusta Vaasaan. Matka on pitkä, niinpä oli jo pimeää, kun linja-auto saapui ruotsinkielisille seuduille suomenkielisen Pohjanmaan pitäjien jäädessä taakse. Suureksi hämmästyksekseni näin ohitettujen maalaistalojen jokaisessa ikkunassa kynttilälyhtyjä, jollaisia ei meillä vielä lainkaan tunnettu. Ne olivat monihaaraisia, jotkut kuusen tai tähden muotoisia. Lähes joka talossa oli myös ainakin yhdessä ikkunassa lyhdyt, joista erotin tutut symbolit ristin, ankkurin ja sydämen. Usko, Toivo, Rakkaus. Ja sitten vain paranemistaan parani: kokonainen pensasaita täynnä valoja, tai talon räystäslinja, jonka lamput koko talon pituudelta valaisivat. Joissakin isoissa pihoissa näin nuo usko-toivo-rakkaus-symbolit roikkumassa korkealla, ikäänkuin kesäisessä juhannussalossa lyhteitten ja havujen koristamina. Ihmeellistä, mitä tämä on, en ole tiennyt mitään tämmöisestä! Koko seudut ihmeellisiä valoja täynnä! Mistä nämä on saatu?Mikseivät suomenkieliset pihat ja talot näytä samanlaisilta?
Asiaa Vaasassa ihmeteltyäni minulle kerrottiin tavan olevan yleinen ruotsinkielisellä maaseudulla ja hankinnat ja mallit olivat tietysti Pohjanlahden toiselta puolelta Ruotsista saadut. Ero pimeään suomenkieliseen Pohjanmaahan oli iso ja yllättävä.
Kesti aika kauan ennenkuin sama tyyli omaksuttiin koko muuhunkin Suomeen. Kuinka ihanalta sitten näyttikään Turussa vanha suurtorimme, kun kaikkiin sitä ympäröiviin hienoihin vanhoihin rakennuksiin oli ensimmäistä kertaa sytytetty kolmionmuotoiset kyntteliköt joka ainoaan ikkunaan erään adventin aattona. Koko Tuomiokirkon ympäristö vanhoine puineen ja rakennuksineen oli muuttunut kuin taivaan esikartanoksi. Melkein sain kyyneleet silmiini kun sen ensimmäistä kertaa näin pimeässä illassa kotiin päin mennessä. Vieläkin se näky jaksaa sykähdyttää kauneudellaan adventin alkaessa.
Ensi lauantaina on Pyhäinpäivä. Kynttilät valaisevat hautausmaat. Kynttilöiden määrä tuntuu myös vuosi vuodelta lisääntyvän. Valolla on ihmiselle suuri ja monella lailla hyvää tekevä ominaisuus. Valo torjuu pimeyttä ja poistaa pelkoja. Valo luo hyvää oloa, antaa voimaa ja energiaa. Pimeys ahdistaa, masentaa ja väsyttää. On hyvä, että pimeyden lisääntyessä voi ottaa avuksi valon. Yksi asia kuitenkin on harmillista. Tässä valtaisassa valon määrässä, jossa minäkin kaupunkilaisena nykyään elän yöt ja päivät, en enää onnistu näkemään tähtitaivaan loistoa. Siihen tarvittaisiin pimeyttä, jota meillä ei enää ole. Täällä, kaupungin vähemmän valaistulla alueellakin erotan vain juuri ja juuri planeetat ja muutaman himmeänä hohtavan muun tähden, mutten enää näe kokonaista tähtitaivasta, en Linnunrataa. Hyvä kun löydän Otavan. Mutta onneksi ehkä ensi yönäkin voin kesken unen herätessäni hiippailla olohuoneen suuren ikkunan ääreen ja ihailla hopeista kuuta, joka mollottaa mäntyjen yläpuolella.Sen lumo on jäljellä.
Ihmiset ovat sillä lailla omituisia, että jaksavat toivoa ja uskoa erityisiin ja odottamattomiin onnenpotkuihin elämässään yhä uudelleen ja uudelleen. Näin voi ainakin päätellä siitä suuresta määrästä ihmisiä, jotka viikosta toiseen lottoavat, ostavat erilaisia arpoja, pelaavat monenlaisia rahapelejä ja ainakin hetken uskovat voittavansa,vaikka vuosien mittaan kohdalle osuneet voitot olisivat vain pieni osa sijoitetuista rahoista. Ehkä suurin ja haluttavin onnen tunne onkin se aina ennen arvontaa elävä pieni kutkuttava ajatus: jospa voitan,yhtä hyvin minä kuin joku muu!
Olen lotonnut koko elämäni aikana ehkä vain vajaa kymmenen kertaa, enkä koskaan ole ollut lähelläkään voittoa. Nykyään en osta arpoja edes leikkimielisissä pikku arpajaisissa, mikä arpajaisten järjestäjän mielestä on varmaan ikävä ja tylsä asenne. Voisihan sitä nyt edes osoittaa sympatiaa ja auttaa jossain hyvässä rahankeruussa. Ei, olen tylsä ja tosikko, en osta onnea edes pikku hippusina!
Olen kuitenkin joitakin kertoja elämässäni kokenut mielestäni todellisia, ilahduttavia onnenpotkuja. Ne ovat tipahtaneet eteeni ilman omaa ansiotani, noin vain täysin odottamatta ja siinä niitten ihanuus juuri onkin ollut.Tarkoitan tässä nyt tapahtumia, joissa onni on ilmestynyt jonkunlaisen materian muodossa. En tarkoita semmoista onnea kuin esimerkiksi onni huomata olevansa raskaana, tai yllättävän onnistunut suoritus tentissä tai ilahduttavan kuvan aikaansaaminen, juuri kun on kaikinpuolin epäillyt taitojaan.
Olin ehkä kuusi- tai seitsemänvuotias, kun koin aivan ihanan onnenpotkun yhtenä tavallisena kesäkuun päivänä uimarantaamme johtavan jyrkän polun viereisessä pitkässä ruohikossa.Keskellä korkeaa ruohikkoa, jossa elintilasta ja valosta kilpailivat kaikki tavalliset nurmikon kukat, sinikellot, matarat, hiirenvirnat, apilat ja kukkivat heinät, erotin yllättävän, loistavan väriläikän.Pysähdyin, kumarruin ja sanoin : ei voi olla totta, tämä on hieno puutarhaan kuuluva kukka! Miten se voi kukoistaa tämmöisessä paikassa?Uskomaton onni oli juuri yllättäen kohdannut minua, kuin olisin astunut sisälle kalifin salaiseen puutarhaan, jossa suihkulähde solisee ja satakieli laulaa.
Uiminen sai jäädä, tämä tuoksuva ja samettisena hehkuva hieno kasvi olisi pelastettava täältä arkisen heinikon keskeltä ja vietävä kotipihaani. Sieluni silmin näin sen levittäytyneenä suureksi kukkamääräksi pihamme vaatimattomassa kukkapenkissä . Äiti ilahtuisi ja kaikki ihmettelisivät, mistä olimme saaneet noin hienon perennan.
Pelkäsin, että se ei enää olisi paikallaan, kun olin hakenut kotoa lapion ja ämpärin, jotka tarvitsin sen siirtämiseksi turvallisesti pihallemme. Siellä se loisti yhä, onneksi.Pelastustoimi oli vaivalloinen, koska maa oli aika kovaa ja ruohikko tiivistä sen ympärillä. Mutta pihaani se siirtyi, tämä onnenkukka, paratiisin lähetti. Mikäkö se oli ? Sanoivat sitä sarjaneilikaksi, eikä tästä löydöstä riittänyt iloa pitkäksi ajaksi, paitsi vieläkin muistissani elävänä huikaisevana onnen hetkenä.
Samantapainen, ihan käsittämättömän oloinen onnenpotku ja löytö kohtasi minua aikuisena kadulla keskellä harmaata tihkua ja iltapäivän hämärää. Olin vasta hiljattain muuttanut Turkuun Kupittaan puiston laidalla olevaan kotiin. Joulukuista ankeutta piristääkseni päätin piipahtaa vielä pikaisesti läheisellä Pelastusarmeijan kirpputorilla tekemässä löytöjä ennen sen sulkemista. Olin lähestymässä Uudenmaankadun risteystä puiston laitaa kulkien, kun yllättäen huomasin irrallaan leijuvia tai tihkusateen maahan liimaamia setelirahoja: tuolla ja tuolla ja tuolla.Ties kuinka monta. Ovatko ne todellakin satamarkkasia, vai jotain leikkirahoja. Alan poimia ja haistella, tuoksuvat rahalle.Niitä on myös autojen ajoradan puolella. Paras poimia ne ensin ja paras poimia sataset ennenkuin ehtivät lentää kadun keskelle ja sitten vasta muutamat kymmenmarkkaset. Onkohan tämä joku piilokamera? Olkoon, poimin sittenkin.En ole ikinä kuvitellut seteleitä kadulta löytyvän. Työnnän kostuneet rahat käsilaukkuuni ja menen kirppikselle. En muista ostinko yhtään mitään.
Kotona otin rahat esiin, oioin ne pöydälle ja laskin. Rahaa oli yli tuhat markkaa. Kenen rahoja? Mitä niille pitäisi tehdä, voinko noin vain pitää löytämäni ja olla iloinen ylimääräisestä joululahjasta, joka tippui taivaasta? Mietin sitä useaan otteeseen seuraavana yönä. Aamulla kuitenkin kerroin koulussa rehtorilleni löydöstä ja pyysin saada soittaa kanslian puhelimesta poliisiasemalle. Hänen ilmeensä oli suorastaan epäuskoinen, kun hän kuunteli selostustani seteleitten löytymisestä ja poimimisesta. Sitten hän sanoi, että arvostaa minun moraaliani, koska halusin ilmoittaa poliisille löydöstäni. Hän arveli, että useimmat olisivat vain olleet hiljaa ja pitäneet rahat. Summa oli huomattavan suuri tuohon aikaan.Minua oli liikaa alkanut vaivata ajatus, että kyseessä olisi voinut olla esimerkiksi jonkun hartaasti odottama veronpalautus.Ajankohta oli sopiva. Entä jos itselleni olisi käynyt noin? Entä jos ne olivat jonkun vanhan mummon eläkerahat?
Muutaman viikon kuluttua poliisista soitettiin, että rahojen kadottaja oli selvinnyt ja että hän oli jättänyt minulle kolmanneksen löytöpalkkioksi, koska ei juurikaan ollut uskaltanut toivoa saavansa takaisin kadottamiaan rahoja, jotka hän oli vahingossa työntänyt myttynä taskun rikkoutuneesta pohjasaumasta. Kyseessä oli hänen vain hetki aikaisemmin saamansa palkkio jostain urakasta. Olin iloinen. Ja vielä huvittuneempi olin, kun samalla sain selityksen jokin aika sitten salaperäisesti oveni sisäpuolelta eteisen lattialta illalla kotiin tullessani löytyneelle kolmen neilikan kukkapuskalle ja käärepaperimytylle. Ne oli nähtävästi pujotettu sisään kirjeluukun kautta. Poliisin löytötavaratoimiston naiset nimittäin kysyivät olinko saanut kukkia rahojen kadottajalta. Outo kukkien mysteerio sai nyt ratkaisunsa.
Pari viikkoa myöhemmin löysin täsmälleen samasta risteyksestä kokolailla monta kolikkoa ripoteltuna pienelle alueelle.Tosi omituista, pennejä taivaasta! Ikävä kyllä en sittemmin ole joutunut tämmöisen onnenpotkun kohteeksi siinä risteyksessä enkä muuallakaan. Mutta koskaan ei voi tietää, milloin joku vastaava odottamaton onni taas potkaisee.Monia sattumuksia elämässäni voin kyllä hyvällä syyllä nimittää onnenpotkuiksi. Pitää vain osata nähdä yllätykset oikeassa valossa.
Uutiset ovat nykyään rankkaa kuunneltavaa. Jokaisen uutislähetyksen aloittavat toinen toistaan ikävämmät raportit maailman kaoottisesta tilanteesta, jossa ei ole odotettavissa parannusta huomenna eikä ylihuomenna. Eri ihmiset reagoivat kuulemaansa eri tavoin, ihan vastakkaisinkin tunnetiloin. Monet herkät ja empaattiset ihmiset tuntevat voimatonta ahdistusta yhtä lailla omasta kuin muukalaistenkin hädästä ja turvallisuuden puutteesta. Toiset taas kiihdyttävät itsensä vihaan, järjettömiin väkivallan sanoihin, pahimmillaaan myös tekoihin. Eivätkä rauhallisimmat ja tunnetiloissaan maltillisemmin reagoivatkaan todennäköisesti jää ihan kylmiksi.
Huonojen ja vielä huonompien uutisten tulvassa ilahduin todella pari viikkoa sitten Helsingin Sanomien Ulkomaat-osiossa julkaistusta artikkelista, jonka toimittaja Maria Petterson oli otsikoinut "Seitsemän asiaa, joista kannattaa iloita". Ne eivät tosiaankaan olleet tyyliä , että S-ryhmän kaupat ovat nyt halpuuttaneet juuston ja kanasuikaleiden hintoja. Oli puhe merkittävämmistä ilonaiheista. Ensimmäinen aihe oli, että äärimmäinen köyhyys maailmassa on vähentynyt. Monet suomalaiset ovat huolissaan kansalaistemme köyhtymisestä laman, pahan työttömyyden ja nyt tämän valtaisan pakolaistulvan koettelemuksessa.
Totta tietysti, sitä ei käy kieltäminen, vaikka köyhtyminen ei olekaan kovin konkreettisesti tuntunut vielä monien, ei edes omassa taloudessani.Tuttavapiirini koostuu paljolti niin hyväosaisista ihmisistä, että heillä on enemmän pulaa ajasta, jolloin ehtisivät käyttää ylimääräiset rahansa moniin mielihyvää tuottaviin asioihin kuin varsinaisesti pulaa rahasta. Suomalaisten on lähes mahdoton edes uskoa ja käsittää, että kun puhutaan äärimmäisestä köyhyydestä, ihminen elää alle euron tuloilla päivässä. Sehän kuulostaa meistä mahdottomuudelta, enemmänkin kuin lapsekkaalta tarinalta jostain sadusta, eihän eurolla voi kukaan tulla toimeen. Ei, Suomessa ei voi. Siksi se onkin niin helppo torjua tajunnasta liian epäuskottavana. Ei voi olla mahdollista, siis ei kannata ajatella enempää!!
Hyvä uutinen nyt kumminkin on, että yli miljardi ihmistä on noussut äärimmäisestä köyhyydestä sitten 1990-luvun. Eurolla päivässä elävien määrä on pudonnut 61 prosentista ihmisiä vain neljään prosenttiin viimeisten 25 vuoden aikana erityisesti Kiinassa ja Intiassa. Mutta 4 prosenttia noitten maitten väkiluvuista merkitsee silti mieletöntä määrää ihmisiä ! Niin epäuskottavalta kuin se ensi kuulemalta tuntuu, maailman yli 7 miljardin ihmisen joukossa olen hyvin, hyvin rikas, vaikka Suomessa vain nipin napin keskituloinen eläkeläinen. Rikkaita ei Suomessa, eikä edes koko maailmassa ole lukumääräisesti hirveän paljon, mutta he omistavat yksinään, ei ainoastaan suurimman osan kaikesta, vaan lähestulkoon kaiken.Yhteinen varallisuutemme on jakautunut ihan mielipuolisella tavalla tässä maailmassa.
Toinen näitten setsemän hyvän, iloisen asian listalla minua ajatteluttava uutinen on se, että entistä useampi pääsee vessaan. Nykyään 2,1 miljardilla ihmisellä on pääsy kunnollisiin vessoihin ja käsihygieniaan. Se ei tietenkään ole likimainkaan tarpeeksi. Mikä on jokapäiväinen tilanne niillä lopuilla yli viidellä miljardilla ihmisellä, joilta tämä mahdollisuus puuttuu? Kaameata kuvitellakin. Kuitenkin vuodesta 1990 sellaisten ihmisten määrä, joilla ei ole pääsyä vessoihin, on puolittunut. Vessattomuus on asia, joka ei myöskään meinaa mahtua käsityskykyyn, yhtä vähän kuin elämä yhdellä eurolla päivässä. No nyt tekisi mieli olla todella säädytön ja älytön ja sanoa :jos ei ole syötävää, ei kai tarvitse ulostaakaan. Mutta voiko silloin olla elossa oleva, työtä tekevä inhimillinen olento? Ei voi.Tyhmyys jääköön tähän.
Minulla on koko ikäni ollut enemmän tai vähemmän oikutteleva ja yllätyksiä järjestävä suolisto, josta syystä vessojen toimivuus ja äkillinen saatavuus on aina ollut minulle lähes kohtalonkysymys. Nykyään tuntuu, että teen monet päivääni koskevista päätöksistä näistä vessamahdollisuuksista lähtien. En pysty olemaan huoleton oma itseni, jos en voi olla varma vessan löytymisestä yllättäen ja huomattavan helposti. Monet ahdistavat, mutta onneksi nippanappa parhain päin kääntyneet tilanteet vuosien varrelta säilyvät mielessä liiankin elävinä, sekä arjesta, työmatkoilta yhtä lailla kuin lomareissuilta ja vapaalta. Niille jälkeenpäin naureskelu sisältää kauhistuneen mahdollisuuden toisenlaisesta lopputuloksesta!
Aika hiljattain minulle vasta paljastui semmoinenkin lisäongelma tässä vessattomuudessa, että esimerkiksi Intiassa naisten tilanne on vielä monin verroin pahempi kuin miesten, koska ulkosalla olevilla, syrjäisillä ulostamispaikoilla on myös suurentunut vaara tulla raiskatuksi. Kuvottavaa edes ajatella. Suomalaiset ovat yrittäneet viedä kehitysmaihin käymäläkulttuuria, joka ei perustuisi vedenkäyttöön. Mutta me, lähes sataprosenttisesti vesiklosetteihin viimeisen puolen vuosisadan aikana siirtyneet suomalaiset huuhdomme vettä tosi huolettomasti ja holtittomasti tuhlaten ajattelematta, että siitä voisi vielä tulla pulaa maailmassa. Vain valistuneimmat ajattelevat, että vesivessamme itseasiassa ovat tulevaisuuden kannalta typeriä myös siksi, että ulosteen sisältämät tärkeät lannoitteet jäävät näin hyödyntämättä ja sensijaan käytetään kalliita teollisuustuotteita.
Kolmas ilonaihe, jonka vasta jutun luettuani oikein tiedostin, on se, että jo 95 prosenttia maailman asukkaista asuu kännyköiden kuuluvuusalueella.Tänä vuonna 43 prosenttia ihmisistä pääsee kotonaan nettiin, kun luku oli vuonna 2000 vain kuusi prosenttia. Tämä oli minulle ihan uutta tietoa. Luulin, ja olen varma, että monet muutkin ovat samaan tapaan luulleet vain suomalaisten ja eurooppalaisten ja amerikkalaisten käyttelevän kännyköitä ja nettiä jokapäiväisinä välttämättömyyksinä ja elämän helpottajina. Perustan luuloni siihen, että olen kuullut niin monen päivittelevän esimerkiksi nyt Suomeen saapuneitten pakolaisten hyviä kännyköitä ja nettiyhteyksiä sotaakäyville kotikonnuilleen.Moni on jopa valmis syyttämään kännyköitään käyttäviä turvapaikanhakijoita liian hyväosaisiksi elintapasurffaajiksi, joilla ei oikeastaan pitäisi olla oikeutta tulla nauttimaan helposta elämästä meidän kustannuksellamme. Heiltä on kai jäänyt huomaamatta, että kännykkä on jo arkea koko maailmasssa. Suomalaiset eivät kai ole omahyväisessä Nokia-kuplassaan oikein jaksaneet tajuta, että tämän ylpeilynaiheen ja menestyksen takasi juuri se, että miljardit ihmiset kautta maailman ostivat ja omaksuivat näiden uskomattomien teknisten apuvälineitten käytön ja hyödyt ihan samoin kuin me täällä Pohjantähden alla asustelevat.
Ja kumma kyllä, nykyään voi olla vaikeampaa saada nettiyhteys kunnolla toimimaan tai kännykkä voi pätkiä jossain päin Rovaniemen maalaiskunnassa, kuin turvapaikan hakijoitten saada yhteys sukulaisiinsa Syyriassa.
Maailma on tottavie muuttunut perusteellisesti siitä, kun ensimmäisessä työpaikassani Etelä-Karjalassa ei koululla eikä minulla opettajalla ollut edes lankapuhelinta. Lähin puhelimeni oli kilometrin päässä kylällä oleva Vilskan talossa, jossa toimi kylän käsikäyttöinen puhelinkeskus. Sinne siis matka, jos oli kiireellistä asiaa kotiväelleni. Eikä puhelin silloin suinkaan kilahtanut kotonani, vaan naapurissamme olevassa Ellin kyläkaupassa, josta sitten viesti tultiin toimittamaan kotiväelleni. Niin vain hommat hoituivat ja elämä sujui Rautalahden koulussa ilman puhelinta ja ilman vesivessaakin, eikä siitä ole kulunut mielestäni niin mahdottoman kauan. No, puoli vuosisataa, tottapuhuen.
Olivatko asiat silloin paljon huonommin, en osaa oikein sanoa. Mutta oli se kyllä hyvin toisenlainen Suomi, toisenlainen maailma, ihan toisenlaiset kiireet ja toisenlaiset ongelmat.Yksi asia on varmaa, maailma muuttuu ja kehittyy tavalla, jota ei kukaan osaa ennalta arvailla. Joskus hitaammin, mutta välillä jättiaskelin.
Hyvin poikkeuksellinen viikonloppu takana, hyvin tavallinen viikko edessä. Luultavasti. Ainahan on olemassa yllätysten mahdollisuus, sekä miellyttävien, että epämieluisien yllätysten. Jotkut ihmiset ovat kurinalaisia, jäsentäneet päivänsä ja tuntinsa, kirjanneet kalenteriin tulevat tapahtumat, velvollisuudet ja aikataulut viikkokaudet etukäteen. Minä en ole näitä ihmisiä. Aikoinaan työni vaati pysymään lukujärjestyksessä, olemaan tarkka tunneista ja minuuteista ja ottamaan koko ajan huomioon satojen muitten ihmisten kanssa yhteistyön sujuminen. Nykyään olen usein kelloton, ajasta huihai välinpitämätön ja melkeinpä epäjärjestykseen mieltynyt vanha villikko, elämäntapaintiaani omassa pikku reservaatissani. Huomaan sen, kun yllättäen onkin pakko pystyä noudattamaan sovittuja juttuja, juna lähtee 13.07, juna saapuu perille 18.21, olen Mailatiellä viimeistään 18.40, häät alkavat 14.00 jne . En voi yhtään venkoilla, enkä sanoa: katotaan nyt koska ehdin ja jaksanko ja viitsinkö.........Tämmöinen oikein stressaa ja hermostuttaa kuin olisin eilen syntynyt ja ensimmäistä kertaa yksin liikkeellä!
Joitakin viikkoja sitten olin saanut hääkutsun tämän kesän toisiin sukulaishäihin. Mikä sen mukavampaa. Ainoa kysymyksiä ja ehkä ongelmia tuova seikka oli paikka, jossa häät pidettäisiin. Tällä kertaa ei ollut kyseessä Armenian pääkaupunki, kuten heinäkuisissa sukulaishäissä vaan paikkakunta nimeltä Jännevirta. Minulla ei ollut kovin selvää kuvaa Suomen maantieteestä, mutta kutsua seurasi lappu, jossa oli tarkat ajo-ohjeet hääpaikalle.( noin 20 km Kuopiosta pohjoiseen). Vihkiminen tapahtuisi järven rannalla. Sekin herätti ihmettelyä, koska ajankohta olisi jo näinkin myöhäinen syksy. Miten tuommoisesta hääkeikasta selviäisin?
Kaikki keksimäni vaikeudet ja ennakkoesteet unohtuivat, kun lauantaina vihdoin seisoin suuren hääjoukon mukana tummana aaltoilevan järven rannassa odottamassa vihkiseremonian alkua.Tunsin olevani jonkunlaista pientä sivuroolia esittävä avustaja dramaattisessa, mutta ei pelottavassa elokuvassa. Edessä aava järvenselkä ja me henkilöt kahteen joukkoon (morsiamen suku ja sulhasen suku) jakaantuneina pienellä niemekkeellä.Välillä rannan puut alkoivat suhista pahaenteisen kovaäänisesti, kuin sadekuuroa enteillen, sitten taas aurinko yhtäkkiä lävisti jyhkeisiin pilviin valoisia kiilamaisia vyöhykkeitä ja lupasi sateen pysyttelevän jossain muualla. Veden pinnalla kellui siellä täällä jo kellahtavia lumpeen ja ulpukan lehtiä kuin kultaisia lautasia tummalla liinalla. Sitten tuulen suhina muuttuikin sellon kauniisti soivaksi ääneksi ja pian siihen yhtyi morsiamen tädin hyvin kirkas sopraanoääni. Se kuulosti kauniilta järven voimistaessa soinnin. Kaukana järvellä erotin läikän, joka lähenemistään läheni. Hitaasti, välillä vähän kaartuen reitiltä, mutta selvästi kohden tätä rantaa pyrkivä vene teki matkaa. Nyt jo alkoi erottua jotain valkoista sekä tuhdolla, että keskellä venettä. Soutajan hahmo oli tumma, mutta keskellä venettä erottui nyt uljaan ryhdikkäänä istuva morsian valtavan leveässä helmassaan, joka näytti ulottuvan veteen asti. Ei sentään, hänen kohtansa veneessä oli verhottu valkoisin kankain. Ryhtiä korosti harteille kiedottu vitivalkoinen nuoren poron taljasta taivuteltu boleromainen viitta. Hän istui kuin kaunislinjainen veistos, tai kameekorun nainen, ihan liikkumatta ja tyynesti odottaen.Tuhdolla valkoisissa pitkissä puvuissaan ja villanutuissaan tuulen viimassa varmasti viluiset, mutta hymyilevät nuoret morsiusneidot. Nyt vasta erotan, että hurjan soutu-urakan hoitaa morsiamen hento, kaunis isosisko tumman violetissa sifonkipuvussaan.Voi voi, onneksi päällä on jonkunlainen lämmin pusakka vai tuleekohan hänelle lämmin jo tuosta pitkästä ponnistelusta.
Hitaasti ja juhlallisesti pitkä savolaisvene lipuu hämmästelevän ja ihailevan juhlaväen ohi aivan lahden pohjukkaan asti. Räpsimissäni kännykkäkameran kuvissa näkymä tuo väistämättä mieleen Edelfeldtin maalauksen "Lapsen ruumissaatto", johon on samaan kuvaan tunkeutunut myös Sallisen "Haavoittunut enkeli". Kuva on vavahduttava kaikessa dramaattisessa kauneudessaan: tumma vesi , johon heijastuvat suuret harmaat pilvipyörteet, linjakas vene ja valkoiset, herkät hahmot. Kaikki kaksinkertaisina tyynessä rantavedessä peilaten.
Sulhanen auttoi vedestä tulleet kuivalle maalle ja niin alkoi parin hidas askeltaminen kohden niemen kärjessä odottavaa pappia ja vihkitoimitusta. En ole ennen saanut todistaa näin erikoisella tavalla puhuttelevaa vihkitoimitusta. Oliko pelkästään hyvää onnea vai suurta Jumalan siunausta, että kaikki onnistui mitä upeimmalla tavalla ilman edellisen päivän piinaavia sadekuuroja, sen voi jokainen ajatella vakaumuksensa mukaan. Tässä joukossa Jumalan hyvyyteen luottavien osuus lähenteli melkein sataa.
Kaikki muukin tässä persoonallisessa hääjuhlassa onnistui varmasti kaikkien juhlaa suunnitelleitten ja valmistelleitten ihmisten toiveitten mukaan ja olen varma, että se jätti meille säilyvät hyvät muistot. Minulla oli onni yhdistää tähän vielä toinenkin tärkeä asia. Sain tilaisuuden viettää kolme yötä ja aikaa jäi myös runsaasti seurusteluun ja vanhojen asioitten mieleenpalauttamiseen satoja ja taas satoja valokuvia katsellen rakkaan ystäväni kotona. Hän on jo lähes yhdeksänkymmen vuotias ja yhteinen historiamme on noin puolen vuosisadan mittainen. Jostain syystä tämä opiskelusta melko sattumanvaraisesti alkanut suhteemme ja ystävyytemme on kehittynyt aivan poikkeuksellisen kattavaksi elämän mittaiseksi tuntemukseksi ja läheisyydeksi. Minulla oli onni aikoinani tutustua hänen iäkkääseen äitiinsä, hauskoihin ja lahjakkaisiin sisaruksiinsa ja silloin vasta murrosikäisiin lapsiinsa. Meillä on mahdottoman hienoja kokemuksia Savonlinnan oopperajuhlilta, konserteista, kuin myös oluella virkistymisestä taide-elämysten välissä. On seilattu sekä Saimaalla että Airistolla, istuttu pimeässä mökkirannassa Savossa, mutta myös kesäyön punertavassa ja turkoosissa oudossa hämyssä Jurmon ambientekuvioisilla kallioilla. On iloittu ja surtu yhdessä, sillä emme suinkaan ole saaneet nauttia pelkistä juhlista ja iloista kaikkia kuluneita vuosikymmeniä. Olin kiitollinen näistä tiiviistä hetkistä vanhan ystäväni Airin seurassa, jotka nyt pystyin liittämään tähän Suomen toisella laidalla juhlittuun hääreissuun. Yhdestä viikonlopusta riittää sisältöä, sulateltavaa ja muisteltavaa moneksi tapahtumaköyhäksi syksyiseksi viikoksi, kun vain sataa, enkä viitsi lähteä mihinkään tuvastani.Voin palata näihin päiviin ja tunnelmiin uudelleen.Voin iloita hääparin aidontuntuisesta hääonnesta, sekä omasta pitkästä ystävyyssuhteestani. Voin myös nautiskella ajatuksella, kuinka mukavaa onkaan, että Suomi on näin iso maa, jossa on paljon kauniita paikkoja kun matkustaa lounaiskolkasta halki keskisen Suomen lähelle itäistä rajaa. Ruskan puhkeamisenkin sain kokea tässä paluumatkalla sunnuntaina Kuopiosta Turkuun. Vielä torstaina oli vain pieniä väriläikkiä, mutta sunnuntaina Kuopiosta aina Jyväskylään asti riitti ihania kultaisia ja okranvärisiä vielä puimista odottavia peltoja, keltaisia, hoikkia koivuja ja punertavia haapoja vaihtelevina akvarelleina. Onneksi tuttujani ja läheisiäni asustaa kovin monilla Suomen kolkilla. Siitä seuraa minullekin aikamoista rikkautta elämään.
Keneltäkään ei ole voinut jäädä huomaamatta, että olemme äkkiarvaamatta joutuneet uudenlaiseen vaiheeseen tässä yhteisessä eurooppalaisessa elämässämme. Ensiksikin on ikävä totuus, että omassa maassamme talouttamme koetteleva laskusuhdanne yhä vain jatkuu ja todennäköisesti entisestään syvenee. Monen vuoden hyvinvoinnin jälkeen se on tuntunut vaikealta ymmärtää ja hyväksyä.Toiseksi, on myös pakko tajuta, ettemme voi itsekkäästi keskittyä voivottelemaan vain omaa ahdinkoamme. On ollut pakko nähdä, että maailmalla tuhannet ja taas tuhannet voivat meitä paljon kehnommin. Jos ei elä täysin erakkona kaukana kaikesta tiedonvälityksestä, on pakko kuulla ja nähdä järjetön ahdinko ja hävitys kovin monessa kriisipesäkkeessä maailman eri puolilla, Afrikassa, Afganistanissa,Syyriassa, Irakissa......
Kuvat tuhansista kodeistaan kauas joutuneitten ihmisten laumoista pyrkimässä turvaan tai parempaan elämään jossain uudessa ympäristössä pakottavat ajattelemaan omaa tilannettamme tässä kontekstissa. Joka ainoa päivä ja ilta nuo ahdistavat kuvat täyteen pakatuista onnettomista kumiveneistä Välimerellä, hukkuneista, lapsista, kainalosauvoilla jalkaisin rajalle pyrkivistä nuorista miehistä, tai teltoissa jo kuukausikaupalla majailleista perheistä tunkeutuvat olohuoneisiimme lupaa pyytämättä. Kurjaa tunnetta, avutonta oloa niitä nähtyään ei auta kanavan vaihto stand up komiikaksi tai hömppä- reality-sarjaksi. Tämä on ihan oikeata REALITYÄ, todellisuutta tuhansille ja taas tuhansille eilen, tänään ja kai loputtomiin? Eikä ongelma lakkaa olemasta, vaikka kuinka päättäisin olla välinpitämätön. Ei taida olla montakaan suomalaista, jota nämä kuvat eivät kipeästi koskettaisi, pakottaisi ajattelemaan omaa käsitystään turvapaikan hakijoista, heidän hädästään, sen aitoudesta, halustaan ja mahdollisuuksistaan auttaa .
Ainakin minut tämä käsittämätön kansainvaellus tekee kyllä totaalisen neuvottomaksi. Mutta, pakko myöntää, se herättää minussa myös pelkoja. Pelkoni ei kuitenkaan koske sinänsä näitä päivittäin Suomeen saapuvia turvapaikan hakijoita. Ei, en osaa yhtään pelätä näitä itsestäni poikkeavan näköisiä ihmisiä, olivatpa sitten nuoria partaisia miehiä tai huivipäisiä naisia pienet lapset kainalossaan. Minusta he ovat yhtä vähän pelottavia kuin minä itse vieraan silmin! Pelkään sitä jyrkkää ihmisten mielipiteitten kahteen leiriin jakautumista, minkä tämä liikkeellä olevien ihmisten joukko herättää monissa suomalaisissa kuin myös monissa muissa maissa ympäri Eurooppaa. Kiivaimmat, jyrkimmät ja vihamielisimmät mielipiteet, joissa vaaditaan heidän pitämistään poissa meidä hyvinvointiamme uhkaamasta, poissa Euroopasta kuullaan kaikissa maissa äärioikeistolaisten puolueitten kannattajilta. Vaikka Perussuomalaiset kieltävät olevansa äärioikeistolaisia, tästä joukosta tulee ankarin vastustus turvapaikan hakijoitten Suomeen tai ainakin omalle paikkakunnalle perustettavan vastaanottokeskuksen hyväksynnässä. Jätän ihan omaan mahdottomuuteensa ja kommentoimatta ne törkeydet mitä somessa kirjoittelevat kiihkoilijat ja uhkailijat kirjoittavat. Niitä muutamia kuultuani ja luettuani en voi pitää näitä ihmisiä psyykeltään terveinä. Niistä kaikenlainen ihmisyys, järki ja sivistys puuttuvat sataprosenttisesti. Mutta kovin monen ihan tavallisena pitämäni ihmisenkin puheista kuulee kummallisia pelkoja ja uhkia, joita he kokevat näiden vieraista maista tulevien ihmisten tuovan keskellemme, suomalaiseen yhteiskuntaamme. Pelätään heidän syyllistyvän raiskauksiin, väkivaltaan ja monenlaiseen rikolliseen toimintaan. Pelätään Islamin uskon ylivaltaa ja perinteisen demokratian murtumista. Pelätään uusia sairauksia ja pelätään koko suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan rappeutumista. Pelätään myös heidän auttamisensa olevan poissa omilta köyhiltämme ja vanhuksiltamme ja syöksevän Suomen kestämättömään talousahdinkoon. "Autetaan ensin omia vähäosaisiamme, poistetaan työttömyys ja sitten, kun Suomi on kunnossa, voidaan auttaa muita. Ei Suomella ole varaa tuhlata vähäisiä resurssejaan vieraisiin."
Koskahan se päivä mahtaa olla ja missä nämä turvapaikan tarvitsijat sinnittelevät odottamassa sen päivän koittoa? Not my headache.Vai onko sittenkin?
Näitä pelkomantroja kuunnellessa tulee väistämättä mieleen vanha, lapsena usein kuulemani sananparsi, joka sanoo: paha luulee toiset vertaisikseen. Joka luulee kanssaihmisensä kykenevän julmuuksiin ja pahantekoon, hautovan väärinkäytösten mahdollisuuksia tai muiden alistamista, paljastaa oman mielensä pimeyden, omat luonteensa vääristymät. Joka on kykenevä sulkemaan silmänsä hädältä, haluaa kai unohtaa olevansa itsekin usein toisten apua tarvitseva samanlainen ihminen.
Onneksi on myös paljon ymmärtäviä ja empaattisia ihmisiä, jotka esimerkillään näyttävät, että rohkeus kohdata vieras, auttaa hädässä olevaa tuli tämä sitten mistä päin maailmaa tahansa, näyttipä täysin erinäköiseltä tai harrastipa mitä uskontoa tahansa, on ainoa askel eteenpäin hoitaa ongelmaa, johon olemme pyytämättä ja yllättäen tulleet. On pakko myös luottaa, että viranomaiset osaavat ja uskaltavat tehdä viisaita, harkittuja ja oikeudenmukaisia päätöksiä käännyttäessään takaisin ne, joilla ei ole laillista tarvetta turvapaikan saamiseen, mutta toimivat nopeasti ja vitkuttelematta niiden kotiuttamiseksi ja yhteiskuntaan hyväksymiseksi, joilla ei ole enää entistä kotia tai turvallista kotimaata. Piispat ovat puhuneet, kerrankin kuin yhdestä suusta. Samoin paavi. Eikä tuo pääministerimme yllätysmajatalotemppukaan ollut hänen tyhmimpiä ajatuksiaan, vaikka kyynisimmät ovatkin leimanneet sen mojovaksi propagandajutuksi. Olkoon vaikka niinkin, positiivista merkitystä sillä kyllä on, jopa Suomen rajojen ulkopuolelle asti.
Sain pienen viestin ystävältä. Siinä hän hauskasti kertoi, miten hänen perheessään aloitellaan ruuanlaittoa näinä kauniina loppukesän päivinä. Hän muutti jokunen vuosi sitten maalle vanhaa taloa ja pihaa asustamaan ja kunnostamaan. Nyt on tullut aika nauttia työn tuloksista.Vanhat marjapensaat on saatu nuorennetuksi ja marjasato on tänä syksynä lähes loputon. Mansikkamaat on laajennettu, perustettu kasvimaa täynnä porkkanaa, punajuurta, perunaa, sipulia ja kesäkurpitsaa. Kasvihuonee hehkuu punaisena kypsyviä tomaatteja. Ainoa, mikä on tänä syksynä tuottanut pettymyksen, ovat avomaankurkut, jotka ovat jostain syystä vähän karvaan makuisia.
Kun hän siis ryhtyy laittamaan lounasta, hän kävelee viljelyksilleen kori kainalossa ja puukko ja kuokka korissa. Välillä on kuulemma pakko selata nettiä, jotta keksisi vaihtelua, miten kesäkurpitsa tarjottaisiin eri muodossa kuin viime viikolla ja mitä uutta laitettaisiin pinaatista ja lehtikaalista. Kurkutkin ovat muuttuneet relishiksi, jossa ei pieni karvaus haittaa.Onnelliset ihmiset.
Minä, kerrostalossa asusteleva laiskahko mummo kadehdin, mutta ymmärrän kyllä, ettei minusta olisi maalla kasvimaita kääntämään ja hevosenlantaa kasvihuoneelle kärräämään. Marjatkin voisivat jäädä pensaisiin rastaitten napsittaviksi. On otettava asiat niinkuin ne ovat ja suunnistettava ostoskassien kanssa joko torille tai useimmiten City-Marketin valtaisalle ja upealle ruokatorille. Ei ole sellaista vihannesta tai juuresta tai hedelmää vielä mieleeni tullut, jota en sieltä koriini löytäisi. Elämme sellaisen yltäkylläisyyden aikaa, että olipa vuodenaika mikä tahansa, voin ostaa tuoreita mansikoita tai parsaa tai omituisia eksoottisia juureksia, sieniä tai hedelmiä kaukaa maailman toiselta puolelta.No, ne nyt voi sivuuttaa pienellä ihmettelyllä. Onneksi voin nykyään myös lukea esteettisesti hyvin kauniisti esillepantujen röykkiöiden yläpuolelta selkeistä lapuista, mikä on paikallista tuotantoa, mikä luomuna viljeltyä. Suuren tavaratalon tuoretori on uskomattoman hieno ja elämyksellinen ostospaikka, ilo käyskennellä. Ymmärrän kyllä, että jään vaille mullantuoksua ja tuoreitten, juuri maasta nostettujen tai pensaasta irrotettujen tuotteitten vahvaa aromia. Enkä pääse kokemaan kasvun ja kypsymisen ihmeen kokemista, tai nauttimaaan hillopurkkien ja kurkkupurkkien tyylikkyydestä kellarin hyllyllä.
Iloitsen kuitenkin siitä, että voin tehdä ostokseni itse, kaikessa rauhassa ja kiireettömyydessä ilman ruuhkaa ja kotona odottavaa nälkäistä perhettä. Iloitsen myös siitä, että ainakin toistaiseksi eläkkeeni riittää monipuolisen ja herkullisen ruokakassin täyttämiseen. Muusta voi sitten ehkä tinkiäkin. Ihmettelen melkein epäuskoisena muistojani ajoista vuosikymmenet sitten, jolloin ravitsemukseni c-vitamiinin tarpeen ja herkkuhetken hoidin pannullisella meheväksi paistettua sipulia koulusta nälkäisenä ja viluisena tultuani. Tai miten ihanalta tuntui, kun syksyisin kauppoihin saapuivat ulkomaiset omenat laatikoissaan.Ei niitä ollut kuin muutamaa lajiketta, mutta väliäkö sillä. Niillä pärjäsi lähemmäs keskitalvea, jolloin saapuivat appelsiinit. Avocadoista ja kiweistä ei oltu kuultu, eikä ollut tarjousbanaaneja. Ostin kokonaisen laatikollisen Golden Delicious omenoita kylmään eteiseeni, kun olin ensimmäisessä virassani Parikkalan Rautalahdessa. Voi että oli ihanaa rouskuttaa viileä, suuri herkkuomena tai ehkä kaksi koulupäivän päätteeksi, ennen kuin alkoi lämmittää kamarien uuneja ja sytytellä tulta keittiön puuhellaan.
Kouluruoka sinä syksynä oli lähes syömäkelvotonta, eikä syksyn kanttarellirunsuden jälkeen ollut juuri herkkuja pöydässäni nähty. Kylän lähikaupasta ei löytynyt kuin välttämättömin ja sekin usein laadultaan hiukan kyseenalaisessa kunnossa. Miten ihmeessä pysyin edes terveenä?Rusinapurkki sai hoitaa herkuttelun ja kai siitä jotain terveydelle edullistakin löytyi.
