Tanssii tähtien kanssa , osa3

Somerhovin tanssitähdet . 

Olen tullut pitkälle viikonlopulle kotiimme Somerolla. Jos on uskomista muistiini, kyseessä on ehkä vuosi 1967. Olen asunut vähän aikaa Imatralla, mikä on kauppala, kun taas Somero on suuri ja vauras maalaispitäjä. Molemmilla paikkakunnilla on opittu viettämään viikonloppuina "makeaa elämää" suuren maailman malliin. Ei jäädä saunaillan päätteeksi kotiin keinutuolia kiikuttamaan , vaan puetaan ylle jotain hemaisevaa ja miehet sitovat kaulaansa pakollisen kravatinroikaleen.Varataan mukaan sopivat kengät: tässä mennään tanssahtelemaan jompaan kumpaan paikkakunnan juottoloista ja iskupaikoista. Olisi mukava tavata se jokin kiva, puuttuva somiste elämästä. Nyt on enemmän vetoa Somerhoviin, jonne kuulemma tullaan ihan Helsingistä asti. Monien ajatus on rentoutua oikein rajusti ja juoda pää täyteen ja vielä vähän yli . Ei kotona tissutellen ja kuppia tehden tai saunakaljoja mahdotellen, vaan tarjoiltuna hienosti ,piripintaiset  lasit  kilkattaen  ihan julkisesti. Ei ihan heti tulla sanomaan, että herralle ei sitten tule tämän jälkeen enää "samanlaista".

Totta on. Omin silmin nähty ja omin nenin haisteltu. Asiasta kerrottiin ihan Hesarin sivuilla. kuinka Somerolla osataan nauttia elämästä,  saa kunnolla sikailla.

Somerhovin rento meno kyllä yllätti . Onkohan tämä nyt ihan viisasta, kas kun itse mielestäni olen hiukan fiinimpi , enkä ollenkaan tykkää humaltua. Tässä nyt vaan pitää olla, muitten , oman  kyläni komeitten ja kokeneempien neitojen seassa. Sitten tapahtuu jotain outoa. Pöytäämme lähestyy mieshenkilö, jonka jalat raapivat raskaasti maata, ylävartalo huojuu, käsivarret ovat kuin krampissa. Pää tuntuu olevan väärin istutettu hartioihin ja eikö vain suupieli roiku kosteana syljestä kuin irtoamaisillaan. Tämä olio kumartaa vaikeasti edessäni , siis pyytää minua tansssimaan. Muut naiset kas ovat ymmärtäneet jotenkin ajoissa keskittyä katsomaan muuanne. 
Hetkeksi maailma tuntuu pysähtyvän. Katsovatko kaikki minua? Mitä tämä on? Onko joku tekemässä tyhmää pilaa kustannuksellani? Minun edessäni? Minähän kuvittelen olevani paikan ykkösnainen, hieno ja koulutettu ja TYYLIKÄS?  
Ei, siinä hän huohottaa ja odottaa reagointia tanssiinpyyntöön. Tämä ei ole pilaa. menenkö? Nolaan itseni. Jos en mene?Onko se vielä nolompaa? Nousen hitaasti ja näen ilmeen hänen silmissään. Se ei ole humalaisen katse. Se on nuoren , jollakin lailla vialliseksi päätyneen ihmisen katse. Tartun jäykkiin kylmiin sormiin. Hänen koko ruumiinsa tuntuu kivettyneeltä, mutta samalla hennolta risukasalta ruumistani vasten. Vaatteet haisevat maalaistalojen komerolta. Tässä minä nyt olen: kuin kaupan ikkunoissa olevien ikivanhojen mallinukkien syleilyssä . Välillä irrallaan ja sitten taas kuin krampissa. 

Yritän rentoutua ja hän huomaa sen. Hymyilee kummallisen irvistyksen tapaisen ja saa sanotuksi potevansa jäykkäkouristuksen oireista, jotka tuskin koskaan lievenevät.Minun on keskityttävä tarkasti, että saan hänestä selvää. Hän on sairastunut jo hyvin nuorena peltotöissä saadun tartunnan jälkeen. Hänen ei uskottu jäävän edes eloon. Hän eläisi aina pahasti vammaisena. Nyt hän kertoi uskaltautuneensa lähtemään jonkun kaverinsa kanssa paikkaan, jossa edes näkisi ikäisiään ihmisiä, ei pelkästään omia  vanhempiaaan. Hän kiitti tuskin ymmärrettävillä sanoilla minua siitä, että suostuin tanssiinkutsuun. Nyt oli minun vuoroni olla saamatta sanaa suustani: en osannut, en pystynyt, en tiennyt miten olisin luonteva, mutta rehellinen. En kuitenkaan enää hävennyt. Olin kai ennemmin hiukan ylpeä tanssistamme!Katsokoot nyt mielin  määrin.

Kun tulin pöytääni takaisin, kuulin jonkun sanoavan : ai , se idiootti tanssitti sinua. Mitä se soprotti?
Halusin äkkiä kotiin. Kaikki tunteeni oli myllertänyt nuori mies, joka oli kuin pahan noidan pauloissa, mutta kertoi minulle salaisuutensa ihan nöyränä, ilman vihaa. Minä sensijaan vihasin omia tuntemuksiani ja hautasin ne syvälle. Vanhempana olen alkanut puhua tästä tanssioppitunnistani, mutta yhä se jaksaa saada minut häpeämään itseäni ja montaa asiaa tässä ihmisten keskinäisessä olossa, jota kutsutaan nimellä elämä. 

En saanut julkisesti kuulla saamiani pisteitä tästä tanssiosuudestani, mutta olen pikkuhiljaa antanut itse itselleni muutaman pisteen.

Tanssii tähtien kanssa, osa 2

Tanssit tv:ssä ovat kai ehtineet jo paljastamaan innokkaille katsojille todennäköisen voittajan tälle kaudelle. Olen ihan tietämätön tämän viimeisimmän ohjelman osallistujista,  puhumattakaan kilpailun mittaan koetuista onnenkyynelistä,  mahdollisista draamoista tai edes pukujen loistokkuudesta Lieneekö tuomareina samat mestarit? Voiko näin tietämätöntä toista suomalaisnaista ollakaan!

Päätin kirjoittaa oman juttusarjani tästä ohjelmasta napatulla nimellä. Minun tanssini elävät tallennettuina pikkuhiljaa tyhjenevien muistikuvieni sokkeloisessa varastossa. Kumma kyllä 1950-luvun loppupuoli on minulle kiinnostavampaa tanssikuvastoa kuin tämänpäiväinen. Vinksahtanut valinta. 

Toinen osani koskee ehkä helluntaitansseja vuonna 1959 tai 1960 Someron toisella , vetovoimaisella tanssilavalla Havuharjulla. Ja tämän osan päähenkilö ja tähti olen minä itse. Kukas muu, ei enää kaunis isosisko, vaan minä. Huvittavaa, hiukan noloakin , on tarkastella omaa keskenkasvuisuuttaan, hapuiluaan ja yritystään toimia sopivalla tavalla , joka on vielä  uusi ja erilainen.

Helluntait olivat erityisen suosittuja tanssi-iltoja. Huvittelunhaluista nuorisoa tuppautui silloin yhteen enemmän kuin seinät olisivat sallineet. Kaaos ja tungos ennen jokaisen tanssikappaleen alkua ainakin tyttöjen tanssittajaa odottavassa rintamassa oli suorastaan vaarallinen. Oli vain koeteltava pysyä ehjänä ja ilmaan nousematta niillä jalansijoillaan.Tuskin sai happea, ennenkuin nopein valinta korjasi neitoja ympäriltä ja pelasti pahimmalta. Sitten seurasi tietysti toinen kauhistus: mitä, jäänkö tähän selvästi norkoilemaan, eikö kukaan aiokaan pyytää minua.

Tämmöisessä paniikkitilanteessa olin vähällä tulla liiskatuksi erään suositun tangon alkaessa, kun huomasin poikien satamääräisten kasvojen seasta hyvin miellyttävän näköisen , tumman pojan tuijottavan suoraan minua. Seuraavassa hetkessä hän oli jo tarttunut käteeni ja veti minua hiukan avarammalle paikalle seisahtuen. En ollut nähnyt häntä ennen, enkä ylipäätään koskaan ennen ollut katsonut niin kauniisiin kasvoihin, ruskeisiin silmiin ja hurmaavaan hymyyn. Ei tästä maailmasta!

Musiikki alkoi, hän veti minut lähelleen ja nyt myös hänen tuoksunsa tuntui. Mistä tämmöinen ilmestys tupsahti minut poimimaan ja MITÄ HÄN SANOI? En ymmärtänyt sanaakaan , mutta arvelin hänen kysyvän nimeäni saksan kielellä. Voi hauhistus; nein nein, kann nicht sprechen, English? yes, but not well. Sitäpaitsi hänen olemuksensa lumosi minut niin, että olisi ollut sama vaikka olisi puhunut muinaisarameaa. Me tanssimme yhdessä koko illan, käsi kädessä joka hetki. Osattiin mennä juomaan jotain virkistävää ja taikayö kului.

Kaikki päättyy joskus. Niin tämmöinen lumottu iltakin. Kuulin hänen sanovan, että hän tahtoo "kävellä minut kotiin". Eihän se mitenkään käy. Miten saan hänet ymmärtämään, että sinne on pitkästi käveltävää. Entä sitten: miten hän osaisi palata takaisin sinne missä hänen oli määrä yöpyä. Pitäisikö minun taas vastaavasti "kävellä hänet majapaikalleen"?Saksalaisella jääräpäisyydellä hän vain asteli rinnallani ja mietin kuumeisesti miten ja missä kohdassa saan hänet ymmärtämään, että olisi parasta hyvästellä.Keskustelimme sekakielisesn kiihkeäästi , enkä toisaalta halunnutkaan päästää irti hänen kuumasta kädestään. Aurinko oli jo noussut. Järvi oli ihan tyyni. Linnut pitivät alkukesän tyypillistä äänekästä keskusteluaan. Miten tämä päättyy?

Tulimme Vainion kaupan luo. Seuraaavana olisi oman kotini vuoro. Tein odottamattoman päätöksen kääntyä Vainion  pihaan. Hän halusi tietysti ,että menisimme alas järven rantaan pienen rantasaunan luo. Sinne siis. Ja ilman vaikeuksia päädyimme suutelemaan  ja suutelemaan ja vain suutelemaan. Kunnes lumous särkyi, kun ylempää töyrään takaa kuului kuin rääkäisty, ruma  kuolemantuomio:Liisa, heti sisään sieltä. Who is that? MY MOM!!!

En halua palauttaa mieleeni sitä pilven päältä pudotusta, nolutta, häpeaa, onnettomia selityksen yrityksia ja pakoa. Minä lähdin ja jätin hänet miettimään , miten pääsisi sinne  missä oli ollut tarkoitus yönsä viettää somerolaisperheen vieraana. Elämäni hetkiä, joita en halua ajatella . Harald, prinssini, jonka tuoksun tunnistan kuusaman kukkiessa. 
Hopeinen kuu luo merelle siltaa, ei taida tulla toista tällaista iltaa......

Tanssii tähtien kanssa . osa 1

Ikääntyminen ja monien sairauksieni tuomat esteet elää entisen kaltaista , minulle tuttua ja luontaista elämäntapaani päivästä toiseen , ovat onnekseni jättäneet iskemättä ja tuhoamasta ikivanhoja muistojani. Nämä muistini albumeihin liisteröidyt omituisen tarkat muistikuvat istuvat päässäni ja ovat sieltä nostettavisssa päivänvaloon milloin vain haluan. Vaikkapa tämmöisenä yön hetkenä, jolloin olisi toki parasta nukkua, mutta uni kieltäytyy yhteistyöstä.

Vanhoja muistoja hypähtelee  pintaan ja alkaa kertoa ja paljastaa kuvakulmia, joista ei ole vuosikymmeniin  tiennyt jääneen merkittäviä muistijälkiä. Kuinka todenmukaisia ja luotettavia, en tiedä.Tässä tämän iltayön"elävä kuva". Nimeän se jaksoksi "Tanssii Tähtien Kanssa, osa 1". 

On kevät, ehkäpä Vappu. Ei se oikein mikään muukaan juhla voi olla. Juhlintapaikka on Someron vanha tanssilava-alue Havuharju. On päiväsaika, ei iltayön tanssit. Väkeä on paljon, kaikenikäistä. Arvelen olevani iältäni noin 10-12 vuotta. Eletään 1950-luvun puoliväliä. Sota on ohitettu. Nyt mennään kohti uutta maailmaa. Pariisissa könkkönokkainen Herra Dior on vedellyt uljaita pitkiä, vetoja papereihinsa ja nimennyt ne muodin johtotähdiksi läntisen pallonpuoliskon naisille. New Look. Sitä seuraa äidin ja Helmi-tädin yhteisluomus isosiskolleni tänä keväänä: kaunis ,vahvan sininen gabardiinijakkupuku. Se on nyt juuri valmistunut, jakun vyötärölinja tuo mieleen ampiaisen. 49 senttiä eikä mitään pluffia, Mitat on merkitty muistiin  Helmitädin sinikantisessa ompelu- muistivihossa. Sisareni on hyvin pieni ja kurvikas. Ihailen häntä, Hän on kuin taskukokoinen missi. Kengän numero 35, Tunnen itseni kömpelöksi ja liian suureksi. 

En muista mitään Vapun poliittisista puheista tai marssista lippukulkueena Havuharjulle, mutta muistan juhlan iloisen loppuosan. Ensin ihaillaan joltain Etelä-Suomen paikkakunnalta tullutta hyvin taitavaa ja kaunista kansatanhuryhmää kansallipuvuissaan. He tekevät taidokkaita, yhä vain vaihtuvia tanhuhuvioita, Helposti pystyn löytämään minua eniten miellyttävän ja parhaan miespuolisen tanhuajan, Silmäni seuraavat häntä eniten. Hän on varmasti paras ja ihanin kaikkien taitavien ja kauniidrn tanssijain joukossa.Olen ihastunut. 

Sitten esitys on ohi. Alkaa kaikkien yhteiset tanssit. Ja mitä näen:valitsemani ihmeprinssi tanssittaa kaunista siskoani.He näyttävät yhdessä notkeilta ja ihanilta. Voi minun onneani. Ehkä halkean. Näettekö nyt kaikki? Hän välitsi "meiän Leilan", He menevät varmasti naimisiin ja minä voin olla heidän hovissaan Eläköön Vappu. Tyon orjat sorron yöstä nouskaa. Maan ääriin kuuluu kutsunus. 
Sininen kävelypuku, kevät, tanssit, unelmien tanssittaja . Kyllä elämä on ihanaa, Leila tanssii tähtien kanssa, Sulan ilosta ja ylpeydestä. Minun kaunis siskoni ja esikuvani.Haluan tulla samanlaiseksi.

Nähtävää luonnossa

Pari päivää sitten, kun pysähdyin katsomaan olohuoneen päätyikkunasta pihallamme koreilevan hoikan pihlajan suuntaan, näky yllätti minut iloisesti.Tuo vinokasvuinen kotipihlaja on tänä vuonna jo kertaalleen tarjoillut iloa elämääni. Keväällä se nuokkui runsaana ryöppynä vaahtoavien kukkiensa takia. Tummanpuhuvien mäntyjen sekaan se valloitti itselleen kuin leveällä pensselillä maalatun kermavaahdon kaunistuksekseen.

Nyt on pakko mainita vanhenevien aivojeni jo pitkään ehdottama piuhojen väärinkytkentä: kun silloin ihailin tuota kukkivaa puuta, kuulin itseni sanovan: kylläpä nyt valtavan kauniisti kukkii tuo sitruuna. Niinpä. Aivoni tarjoaa sanan sitruuna, kun pitäisi sanoa pihlaja.Virhe on toistuva, mutta ain yhtä yllättävä. Minulla on "teoriakin", jolla selittelen virhettäni:  molemmat ovat happamia. Olisiko siis jotain logiikkaa löydettävissä virheelle.

No, nyt tämä kotipihani "sitruuna" on saanut minut jo viikkojen ajan taas huokailemaan. Se on kovin kaunis ja hehkuva: satojen punaisten marjojen täplitys vihreätä taustaa vasten. Vihreä ja punainen ovat vastavärejä ja nautin niiden yhteispelistä . kaihileikkauksen läpikäyneillä "näkimilläni". Värien loistokkuuden uusi ja entistä paljon terävämpi erotuskyky oli leikkauksen paras anti.

Nyt tuo kaunis näkymä oli nyt saanut vielä lisäyksen. Oksilla komeili kaksi suurta, upeasti auringonvalossa violetille ja turkoosille säihkyvää "sydänystävääni", Minun lintujani! Kaksi kaunista harakkaa. Ne näyttivät sykähdyttäviltä siinä keikistelemässä ja vilauttelemassa kaikkia värisävyjään tyylikkäässä mustavalkoisessa höyhenpuvussaan ja pitkän pyrstönsä notkahteluissa. 
Tähän turvonneitten ja kääröiksi sidottujen jalkojen aiheuttamaan ahdistuksen, ruokahaluttomuuden, huimauksen, väsymyksen ja masentuneisuuden  olooni ne puhkaisivat ilon kuplan. 

Valitettavasti ne eivät viipyneet kovin pitkään pihassani. Mutta ehkä se olisikin vähentänyt yllätyslahjan tapaista iloa. Jo jonkin aikaa olen ajatellut muutamina syksyinä todistamaani erityisen vaikuttavaa luonnonnäytelmää , jonka olen onnistunut näkemään. Se kestää vain kovin lyhyen hetken, kun  satapäinen tilhiparvi tulee ja tekee hetkessä selvää koko marjojen yltäkylläisyydestä. Varsinaiset syömingit! Toivon osuvani näkemään myös sen näytöksen. 

Viikonloppuna suosikkivieraani viipyivät luonani yhden yön yli. Huolimatta pienestä sateestakin Irina, fiksu lapsenlapseni lähti mieluusti äitinsä kanssa pienelle metsäretkelle ennen lounaan syömistä. Mummulle tuomisina oli muutama kymmen puolukkaa, viimeiset kukkivat kukat ja yksi  matojen ja toukkien rauhaan jättämä komea tatti. Olen kovin iloinen, että miniäni on luontoihminen, joka opettaa myös kaupunkilaislapsensa oleilemaan luonnossa ja tuntemaan sitä.Minun Irinani ja Elmoni oppivat pienillä retkillään huomaamaan luonnon, kivet, kasvit, sienet, ötökät. Mikä onni!

Joko mennään?

Syksyn fiilis

Elokuun toiseksi viimeinen viikko loppupuolellaan. Vielä häivähdys  kesää säätiloissa ja näkymässä ikkunain takana. Toisaalta syksyn lähestymisestä muistuttavia merkkejä. Lehdet  ovat vielä tukevasti kiinni oksissaan, mutta pihaan on kasaantunut jo isoja määriä keltaista, karissutta kasviroskaa. Ne ovat puiden  lisääntymiseensä tähtääviä miljardeja siemenkotia lentosiivekkeineen. Valtavat määrät energiaa, nyt kuivuneena, tehtävänsä tehneenä, mutta vailla toivottua päämäärää. Minun on vaivaisella ihmisen käsityskyvylläni vaikea ymmärtää noita kasvien vuosi vuodelta toistuvia hirmuisia ponnisteluja taata lajinsa menestyminen ja uusiin ympäristöihin levittäytyminen tällä kukinta ja siementuotannolla. Jospa edes muutama uusi siemen miljardeista onnistuisi tuottamaan uuden yksilön johonkin epäkiitolliseen ympäristöön. Jospa vain edes yksi uusi babylehmus sinnittelisi kasvuun  asfalttipihamme keskelle jätetylle nurmikkopläntille jatkamaan suuren äitilehmuksen sukua!

Miljoonia kauniita kukintoja heinäkuussa,  miljoonia siemeniä irtautumassa elokuun lopussa ja etsimässä mahdollisuutta tarttua multaan ja jatkaa kasvua. Vuosi vuodelta sama valtava operaatio.  Onko kaikki tuo ollut turhaa energian tuhlausta, loputonta yritystä? Valtava jokakeväinen elämän puhkeaminen kukkaan kuivasta, kuolleen näköisestä rungosta. 
Ei tietenkään, mutta minun omahyväisen ihmisen tässä luonnon jättiorganisaatiossa on mahdoton ymmärtää syitä ja seuraamuksia. Minun osani on osata vain nähdä ja nauttia, vaalia ja välttää tekemästä typeryyksiä. Luonto, liian vaikea ymmärtää ja kontrolloida. 

Yhtälailla mitätön pikkulenkki olen kaikessa tärkeydessäni  Ihmisen sukupuussa. Syntynyt 76 vuotta sitten. Onnistunut tarrautumaan pienenä hedelmöityneenä "itiönä" äitini kohdun muhevaan maaperään. Sinnitellyt läpi kriittisten solunjakautumisen alkuvaiheitten ja kehittynyt nälkäiseksi salamatkustajaksi äitini elimistöön. 
Oli sota-aika. Köyhässä perheessä, johon synnyin, äidin ravitsemustilanne jo hänen omankin hyvinvointinsa  tyydyttämiseksi oli vaikeata. Sitten kenenkään suunnittelematta mukaan oli kiilannut vaatelias uusi lisämatkustaja. Se vaati monenlaista ravinnetta ja raakennusainetta kasvaakseen, sinnitelläkseen täydeksi elinkelpoiseksi uudeksi ihmisyksilöksi. Äiti on kertonut ahmineensa jatkuvaan näläntunteeseensa kourakaupalla kaurahiutaleita minua odottaessaan.Olen siis nykypäivän ihmeravinnoksi nostaman kauran voimalla kasvatettu 4-kiloinen vauvasyöttiläs. Vahvarakenteinen ja alusta lähtien ahne ja  vaatelias.

Nyt tämä onnistuneen lisääntymisperiodin läpikäynyt ihmistaimi on selvästi tullut elämänkaarensa loppupuolelle. Ehkä jo piankin on aika päästää irti ja muuttua kuivaksi ja poislakaistavaksi roskaksi kuten lehmuksen kuihtuneet kukinnot. Epikriisissäni lukee: 76 vuotias yksinelävä nainen. Monisairas. Ja sitten pelottavan pitkä luettelo todetuista sairauksista, jotka ovat tuhonneet tämän alkujaan vahvan tyttövauvan ja muuttaneet hänet vaivaiseksi geriatrian osaston vieraaksi, lääkkeiden suurkuluttajaksi ja vaivojensa vaikertajaksi.

Suvi taitaa tosiaankin olla väistymässä syrjään syksyn ja talven tieltä. Ainakin ympärilläni luonnossa. Miksi siis olisinkaan poikkeus luonnon järjestäytyneessä menossa?Totta on, että olen  usein pitänyt itseäni  myötätuulella seilaavana onnenkantamoisena. Mutta nyt huomaan, että on monesta kivasta vähittäisen luopumisen aika käsillä tai jo tapahtunut. Olen jo selvillä , että  kuin salaa elämässäni on tapahtunut muutoksia, joita en ole tervehtiyt ilolla, vaan ne on ollut vain pakko ymmärtää lopullisiksi menetyksiksi:en enää jaksa/ pysty tekemään kaikkea samaa kuin ennen.. Tunnen lopullisen menetyksen kirpaisun: en ikinä enää juokse tai hypi, en tanssi, en aja polkupyörää, en sauno, en juo viiniä, en rakastele, en laula täysin palkein jne. jne.Aina vain lisää:ei koskaan enää. Kaipaan kovasti noita menetettyjä iloja ja itsestään selvinä pitämiäni mahdollisuuksia.

 Geriatrian osastolla tällä viikolla kun päivän tutkimuksissa istuskelin odottelemassa, jouduin salakuulemaan jollekin toiselle verhon takana kysyttyjä tuttuja kysymyksiä: selviydytkö itse omasta pesustasi ja muusta hygieniasta, käytkö itse ruokaostoksilla, tarvitsetko apua pukeutumisessa, siivouksessa, ruuanlaitossa. Käytätkö vielä bussia tai muita julkisia kulkuneuvoja, pystytkö hoitamaan pankkiasiasi, osaatko käyttää älypuhelinta tai tablettia, tarvitsetko rollaattorin tai muita apuvälineitä arjessasi jne jne.Kuinka usein tapaat lapsiasi?Minullekin nuo kysymykset on jo tehty ja vastaukset ylöskirjattu.Todennäköistä on, että ei vastausteni määrä tästä eteenpäinkin vain lisääntymistään lisääntyy. Lopulta kaikki jää pois ja olen"keventyneenä" valmis kai poistumaan . Niin minne? 
Olemattomiin, niinkuin tuuli korjaa roskat.

Harakanpesän uusi syksy 2019

Harakka hypähtelee taas

ja kraakkuu ja kieputtelee pitkää pyrstöään. Ai miksi se nyt taas haluaa tuoda äänensä kuuluville, vaikka kerran jo viisaaasti harkitsi ja päätti olla horisematta jonninjoutavia ajatuksiaan maailmanmenosta ja tärkeästä omasta itsestään. 

Syy 1.Rento ja lähes kontrolloimaton tekstin naputtelu on kivaa. Parhaimmillaan terapeuttista. Jos olen mielentilaltani negatiivisella puolella, joko alakuloinen tai tuntenut jääneeni vaille ymmärrystä läheisteni seurassa, huomaan kirjoittamisen kuluessa tapahtuvan kiipeämistä paremmalle tuulelle, kuin itsestään.

Syy 2. kirjoittelu on ilmainen harrastus. Nykyään rahani tuntuvat kulkeutuvan turkulaisiin apteekkeihin, poliklinikka- ja terveyskeskusmaksuihin ja taksikyyteihin. Eikä näistä nyt ole mahdollista mitään jättää poiskaan terveydentilani suuresti huononnuttua. City-Marketin herra Aaltonen tietysti rohmuaa isoimman potin. Ei siis puhettakaan esimerkiksi Työväenopiston uusille maalauskursseille ilmottautumisesta. Toki kävin tutustumassa netissä tulevan syksyn kurssitarjontaan. Panin merkille kaksi painavaa estettä ilmoittaumiselleni. Opettajien kurssiselosteissa ei ollut uudistumista. Ei uutta oivallusta, ei minkään moista merkkiä halusta kokeilla jotain erilaista lähestymistapaa, ei kokeilun kipinää: vuosikymmenten rutiinilla mennään. Samat aiheet, samat sananvalinnat, varmaan lähes samat (liian vähään tyytyvät??) harrastajat. En jaksaisi noista enää innostua. 
Toiseksi : uudistumista oli kyllä tapahtunut, mutta se oli ikävä lisäys  kurssihinnoissa. Nuoremmille, tyytyväisemmille, vauraammille harrastelijoille. Not my piece of cake. Kaikella on vissiin aikansa ja paikkansa tässä elämässä.Tämä aika on minulta ohitettu.

Syy 3. Muutamat ystävistäni ovat-ehkä vaan kohteliaisuuttaan, joskus kyselleet miksi lopetin jutusteluni. Kuulemma niitä oli kiva joskus lukea jakummastella, mistä männynkävystä tai ikivanhasta  sanontatavasta se Marja-Liisa on keksinyt löytää jotain sanomisen aihetta. Kokeilen siis , jaksaako joku vielä lukea ja ehkä jotain kommentoidakin. Lukijalla tarkoitan elävää, ajattelevaa olentoa. Ei ilahduta, että Ukrainan , Venäjän, Yhdysvaltojen, ym muitten ( jopa toistaiseksi määrittämättömiksi jääneitten maitten) tekstiä analysoivat koneet tutkivat, josko täällä olisi joku uhkia ja salaliittoja lietsova "vaara". Tarkoilla koneaivoillaan ja algoritmeillään ne hotkivat automaattisesti läpi hengentuotteitani. En ymmärrä. Tämä hullu epäluuloinen maailma kaikkine uhkineen, jotka muka voisivat piiloutua mitättömiinkin harakanvarpaisiini ja pyrstönkeikautuksiini täällä vaivaisella kotikoneellani ja yhden sormen tekniikalla. Huh hei. Hi Trump, terve Putin! 

 Syy 4. Syksy. Huomenna on kaikkien Marjain päivä. Pitkän  opettajana kuluneen työurani aloitus kesäloman jälkeen alkoi usein Marjan päivän aamuna. Kokoonnuttiin suunnittelemaan seuraavan lukuvuoden työtä. Tavattiin vanhat työtoverit ja mahdolliset uudet, nuoret kollegat ja opinhaluiset oppilaamme. Sitten reippaasti"auran kahvoihin" uutta peltomaata muokkaamaan. Näin jälkikäteen muisteltuna se oli aina erinomaisen kivaa ja innostavaa.  Joka ainoana syksynä erilaista kuin edellisvuonna.Toki joskus hankalia juttuja, mutta paljon enemmän tutunomaista arkista ja silti palkitsevaa vääntöä.

Aloitan siis taas ikäänkuin vielä kerran kyntää uutta multaa kuivasta nurmesta näkyviin. 
Hah hah- kylläpä väänsin  merkillisen kielikuvan tässä kirjoittaman rupeamisesta. 
Minä taidan olla enemmän laiskanpulska maalaisharakka, joka tässä  tepastelee pellolla syksyä kohti .
Joten ei muuta kuin: Kraak kraak.

Oli ihana aina nähdä uutta nuorta väkeä syksyn tullessa.

Harakanpesän syksy 2018

Edellisestä kirjoituskerrasta on kulunut pitkä aika. Se lienee kohtalaisen selvä merkki siitä, että ei ole tullut tarvetta enää tarttua tähän itseilmaisun tapaan. Olen kai siis kirjoittanut jo kaiken, mistä olen hyväksi nähnyt mahdollisille lukijoille ja silkasta oman sanomisen halustani ja omaksi huvikseni jotakin sanoa. Aikaa ensimmäisen ja nyt tämän (luullakseni vihoviimeisen??) jutun välissä on vierähtänyt monta vuotta. Kaikkiaan näitä harakkajuttuja on kertynyt 232. Hämmästyttävä määrä, sillä aloittaessani kuvittelin tekeväni ihan muutaman kokeilun ja homman tyssäävän lyhyeen. Ilmeisesti sitten jollain lailla tykästyin tähän julkiseen päiväkirjanpitoon. Ehkä minusta oli mukava hämmästyttää lähipiiriäni, koska ei kukaan tuttuni ollut taatusti osannut ajatella minua miksikään blogikirjoittajaksi. Niitä naputtelevat ihan toisentapaiset ihmiset!

Suuren suuria lukijamääriä en ajatellut tavoittavani enkä kummemmempaa julkisuutta  kaivannut.Tulojen hankkimista ja mainostajia en osannut edes ajatella blogeilla mahdolliseksi.  Muutamat ( harvahkot, mutta sitäkin uskollisemmat) ovat kai lähes kaikki juttuni lukaisseet läpi. Mitä ovat itsekseen ajatelleet lukemastaan tai minusta sanojen takana, siitä minulla ei ole hajua, sillä kovin paljoa suoranaista palautetta ei ole näkynyt tai  kuulunut. Jotkut tuttuni ovat ikäänkuin anteeksipyydellen selittäneet, etteivät juuri nyt ole ehtineet vilkaista "harakanpesään", mutta "lupailevat " lukevansa sitten monta juttua kerralla , kun"sopiva aika" tulee eteen. Hmm...Kamalaa, jos pitäisi lukea ihan kuin säälistä mokoman höperön tuttavan "hengentuotteita" ilman todellista omaa kiinnostusta. Muutama suorapuheinen läheinen on myös tokaissut,  ettei heillä valitettavasti juuri koskaan ole tarpeeksi aikaa sepustusteni läpi kahlaamiseen. Ymmärrän, sillä aika pian juttuni rupesivat turpoamaan. Paisuivat tolkuttoman pitkiksi. Tottahan sen itsekin huomasin.
(Mihinkäs  koira karvoistaan pääsee? Paljolla puhumisellakin  saan  ihmiset kyllästymään itseeni. Kovin tuttu tunne.)

Aloituskipinän tähän puuhaan sohaisi vauhdikas ja energinen  serkku-Paula yhtenä talvipäivänä kevyesti heittämällä ilmaan: ruvetaan mekin bloggaamaan! Oli näet ollut puheena Ruotsissa siihen aikaan ihan legendaksi noussut, lähes satavuotias Dagny,  terävä-älyinen, hauska ja hyvämuistinen mummeli. Hänen lyhyistä, mutta eloisasti huomioita heittelevistä blogiteksteistään  olivat kiinnostuneet  kymmenettuhannet seuraajat ympäri koko Pohjolan. Pieniä hupaisia muistoja, havaintoja ja mielipiteitä maailman menosta ennen ja nyt, sekä upeita kukkakuvia.Mahtava Dagny.

Mikä siinä- voisi kai meidänkin datataidoilla ja masiinoilla semmoistakin harrastaa. Osaisikohan sitä noin vain höpistä ja muillekin ajatuksiaan tarjoilla? Ei kai se juuri kummempaa olisi kuin jutustelu ystävien kesken?

En minä todellakaan haaveillut rupeavani Suomen julkkis-Dagnyksi, ihmemummuksi, kun naputtelin ensimmäistä juttuani. Muistan ensin toki kysyneeni  pojaltani ,voisinko ja ennenkaikkea osaisinkohan minäkin hänen mielestään kirjoittaa blogitekstin?Miten se tapahtuisi?Olisiko se hänen mielestään ihan tyhmää?Koska Mikko ei ollut torjuva, ei leimannut ajatustani pöhköksi tai "vaaralliseksi", ryhdyin sen enempää jahkaamatta hommaan. Muutaman Mikon antaman käytännön ohjeen jälkeen ryhdyin toimeen ilman turhaa kainostelua ja kursailua. Eikä siinä mennyt kuin pikkuinen touhuntäyteinen ja sensuroimaton hetki ja jo oli juttu valmis. Pikainen napin painallus punaisesta ruudusta PÄIVITÄ ja siinä se oli, eka juttuni mustana valkoisella: Naistenketju. 
Ensimmäinen oma blogiteksti. Sitä ennen olin jo keksinyt blogilleni mielestäni hauskan ja minua kuvaavan nimen ja taustakuvan, itse taiteilemani kuvan Alter Egostani Harakasta. Sitten keksin laittaa myös tuotokseni liitteeksi kuvan, yhden satojen piirroskuvieni kokoelmista. 

Wow. Tuntui kyllä aika uskaliaalta ja omituiselta, mutta tehty mikä tehty. Olin näin uskaltanut lähettää ensimmäisen rääkäisyn omasta Harakanpesästäni jonnekin kauas bittiavaruuteen.Löytääkö joku sen todellakin, lukeeko sen joku jossain? Sitten katsoin parhaaksi tunnustaa tekoseni ja kertoa osoitteen muutamalle tutulleni. Ehkä heitä kiinnostaisi nähdä mitä "se" nyt oikein on alkanut höperehtiä!!Suoraan sanoen monet näyttivät ihmettelevän moista  esiintuloa näinkin ikäihmiseltä.

Aloin kysellä, milloin Paulan ensimmäinen juttu mahtaa tulla  luettavaksi. Syvä hiljaisuus. Ei juuta ei jaata. Muutaman päivän päästä minä joka tapauksessa innostuin taas naputtelemaan jo seuraavaa mieleen tullutta ajankohtaista aihettani:Kampaajalla. Siihenkin taas kuva mukaan vanhoista piirroksistani. Jo kaksi tuotosta julki lähes yhdellä innostuksen purskautuksella!
Paulalta vaan ei irronnut muuta kuin tavallista sähköpostia. Hyvä niinkin. En usko hänen ikinä lukeneen ainuttakaan minun pulinoistani, vaikka kuinka yritin puristaa ilmoille jotain kommenttia, kiitosta tai torjuntaa.  Kiemurteli vain ilman selvää kommenttia kun kysyin mielipidettä! Ehkä ei osannut koneeltaan edes blogiani etsiä, vaikka kuinka olin antanut osoitteen.  Eikä  Paula ikinä tosissaan edes ajatellut kirjoittamista, sehän oli kyllä minulle alusta asti jokseenkin selvä. Paulalla oli aina lennokas tyyli puhuessaan  harrastaa tuon tapaista "small talkia". 


Mutta värikkäänä ja inspiroivana persoonana Paula toki tuotti usein materiaalia minun jutuilleni. Viimeiset Paulaa koskevat maininnat ovat tulleet kirjoitelmiini siitä syvästä kaipauksesta, minkä hänen äkillinen kuolemansa viime syksynä toi päiviini. Hämmästyin huomatessani kuinka paljon Paula oikeastaan oli ollut mukana kaikessa arjessani, vaikka asui toisessa maassa. Yhteydenpidostamme oli kehkeytynyt tiivistä ja inspiroivaa. Nuorina aikuisina olimme  olleet vuosikymmenet vieraita,  harvoin ja pinnallisesti toistemme kanssa tekemisissä sukulaisuudestamme huolimatta. Viimeiset vuosikymmenet olivatkin sitten lämpimän  läheisyyden aikaa.

Kävin tässä yhtenä iltapäivänä läpi vanhojen juttujeni aiheita. Joistakin otsikoista en nyt pystynyt  hahmottamaan mistä itse jutussa mahtaisi olla kysymys. Piti lukaista läpi ja hämmästellä: ai tämmöistäkö olen kirjoitellut ja miettinyt. Monet otsikot tuntuivat nyt selatessani tylsiltä, jotkut suorastaan supertyhmiltä.  kulahtaneilta, banaaleilta, ikivanhoilta kliseiltä. lapsellisen mitäänsanomattomilta. Hävettäviltä! Esimerkiksi tämmöiset "helmet": Oi aikoja, oi tapoja; Oma maa mansikka; Aika aikaa kutakin; Sankareita-onko heitä; Ajatuksia Adventin aikaan; jne, jne........
Voi voi, kiusallista. 

Mutta oli siellä muutama onnistunutkin, vaikka itse tässä kehun. Joissakin jutuissa mukana oleva kuva myös yllätti minut iloisesti näin ajan jälkeen  nähtynä. Joko juttuun hyvin sopiva kuva tai puhtaasti kaunis kuva. Ja minunko tekemä? Ajatella, olen joskus onnistunut noin hyvin! En onneksi tuntenut koko ajan häpeää juttuja esiin pyörittäessäni.  Huomasin kirjoittamisessani käyttäneeni jonkunlaista "tajunnanvirta-tekniikkaa". Toisin sanoen ajatus yksi saattoi oudosti johdattaa eri suuntaan ajatukseen kaksi , joka taas johdatti kolmanteen: jotain ihan muuta outoa ja ennakoimatonta asiaa kuin lähtökohta. Rönsy rönsyn perään. Jutun alusta ei voinut arvata mihin muutamien uusien mutkien kautta lopussa päädyttiin. Kuritonta ja ilman selvää loogisuutta ja (turhaa vai hyödyllistä??)) itsekritiikkiä.  Enhän tässä ollut kirjoittamassa YO-esseetä, en uutta opetussuunnitelmaa tai muutakaan vaativaa tekelettä, joitten kanssa joskus olin sentään kirjoittamista joutunut harjoittamaan. Annoinpahan  vaan ajatusten ja sanojen vallattomasti ja vuolaasti virrata. Kunhan edes suurinpiirtein kirjaimet ja välimerkit osuivat kohdalleen. Omaksi iloksi tehtyä viihdettä .

En osaa keksiä syytä, miksi joitakin juttuja on luettu paljon useammin kuin muita. Olivatko oikeasti kiinnostavampia tai paremmin kirjoitettuja? Vai onko vain avattu yhteys, muttei silti luettu? Tämmöisiä suosikkeja ovat olleet esimerkiksi semmoiset otsikot kuin Hursti, pellava, palttina. rohdin; Saituri, kitupiikki, itara penninvenyttäjä; Ylijäämänainen; In Memoriam hieno kouluni.
Joistakin jutuista pidin aika lailla, mutta jostain syystä niitä ei ollut monikaan osunut lukemaan.  Monissa paljastui toistuva kaava:  mieltymykseni palata vanhoihin muistoihin. Tai lähes päinvastainen trendi: pelko ja huoli tulevaisuudesta. Vanheneminen, sairaus ja kuolema toistuvat jutuissani moneen kertaan. Mutta myös ilo ja innostus lapsenlapsista tai sukulaishäistä, lemmikkieläimistä ja luonnon kauneudesta. Ilahduin kun huomasin aika useita kirjojen tai lehtijuttujen innostamia purkauksia, joskus kerrassaan kiihkeitä ja kantaaottavia. Kiukkuakin löytyi. Taiteista ja niiden omakohtaisesta harrastamisesta oli välillä purskahtanut isoja  tunteita ilmoille. Usein aihe oli löytynyt kirjoituspäivän nimikkoteemasta tai ajankohdasta ja sai värinsä ja tunnelmansa päivän minussa aiheuttamista mielikuvista ja omakohtaisista  muistoista .

Moni pitäisi mahdottomana, tyhmänä jopa ylivoimaisen  kiusallisena ryhtyä kirjoittamaan omia pikkuasioitaan, pelkojaan , sairauksiaan, ärtymyksen aiheitaan tai masennusajatuksiaan muille luettavaksi. Minä olen kääntänyt asian niin, että kirjoitettuani olen kieltäytynyt häpeämästä. Kirjoittamalla olen ikäänkuin vahvistunut ja saanut paremman näkökulman kulloiseenkin ajatusryteikköön tai solmuun. Olen siis ikäänkuin terapoinut itseäni. Olen vähät välittänyt pohtia , onko sitä luettu , oltu kanssani eri mieltä, kenties jopa  paheksuttu typeryyttäni tai pahimmassa tapauksessa loukkaannuttu sanomisistani .

Pyydän siis anteeksi. Anteeksi, jos joku juttuni on suututtanut tai loukannut. En ole tahallani tarkoittanut loukata. En ole tahallani tarkoittanut olla besserwisser. Olen kirjoittanut oikeastaan vain itselleni, kuin omatekoista mielentuuletusta ja terapiaa. Mutta toki olen ilahtunut muutamista kannustavista ja kehuvistakin palautteista, joita olen näinä vuosina jutuistani saanut. Kiitos.

Nyt taitaa olla sopiva ajankohta lopettaa tämä blogitus. Luultavasti olisi hyvä alkaa tehdä jotain ihan muuta, aika keksiä jotain uutta puuhaa eläkeläisen pitkiin joutilaisiin päiviin. Oikeastaan olen jo hiukan tuumaillut........?????

Harakanpesä hiljenee näin syksyllä 2018,  KRAAK KRAAK