Mummun ikioma terapeutti

Niin vaan kävi, kuten muutamat tuttavani olivat hyvin arvanneet etukäteen minulle käyvän:lapsenlapseni Irina on hurmannut minut täysin. Eikä kai siinä mitään ihmettelemistä ole. Käyttäytymiseni on evoluution tuloksena naiselle syntyneitten geenien määräämää. Olen lukenut, että ihmislajin hyvä selviytyminen esihistoriallisina aikoina on paljolti johtunut siitä, että hedelmällisen ikänsä ohittaneet naiset, isoäidit ovat hoitaneet perheen isompia lapsia ja näin synnytysikäisten naisten voimat riittivät paremmin imetykseen ja muuhun vastasyntyneitten hoitoon. Isoäidit hoitivat lapsenlapsia ja oppivat tuntemaan siitä suurta mielihyvää ja samalla heidän oma terveytensä kohentui.

Jos oma lapsi on äidille maailman ihanin, lapsenlapsi on mummoikäiselle vieläkin ihanampi, koska hänestä saa nauttia vailla raskaita yövalvomisia ja ilman huolta kasvukäyristä. Ei rasittavaa huolenpitoa, hoivaa ja aherrusta ympäri kellon ja päivästä toiseen. Vain pelkkää hymyä ja leperrystä, kuin kuorisi kermat maidon päältä. Haluaisin toki minäkin olla hyödyksi, mutta se ei niin vain onnistu minulta etämummolta. Sitäpaitsi luulen, että olen hiukan liian vanha ja kroonisesti sairas ollakseni luotettava hoitamaan näin pikkuista, vaikka asuisin lähempänäkin. 

Näen Irinaa vain ehkä kerran kuukaudessa, kahdessa. Muina päivinä joudun turvautumaan nykymummojen keinoon, tietokoneelleni tallennettuihin satoihin kuviin ja videopätkiin. Kun illalla ennen nukkumaanmenoa avaan Irina-pankkini, siellä tyttöni seisoo topakkana ikkunan vieressä ja vilkuttaa minulle.Tai istua nököttää lelulaatikkonsa vieressä naamallaan salaviisas hymy, joka sanoo: katoppas minua mummu, osaan jo näin hyvin istua leikkimässä. Kaikki ikävät ajatukset omien tai vanhenevien sukulaisteni terveysongelmista unohtuvat, kun katson videolla Irinaa isänsä sylissä tyytyväisenä heijaamassa lorun kyydissä: maantie, maantie, ylämäki, ylämäki, alamäki, alamäki, mutka ja mutka........

Kuinkahan monta miljardia vauvakuvaa tuolla nettiavaruudessa mahtaakaan tälläkin hetkellä pörrätä ja liidellä mummojen ja vaarien iloksi. Kun oma poikani oli vauvaikäinen, en edes omistanut kameraa, eikä kai minulla olisi ollut paljon ylimääräistä aikaakaan häntä kuvata. Onneksi on olemassa muutamia hienoja tuokiokuvia noilta vuosilta. Niistä voin palauttaa mieleeni sen mainion pörröpäisen pojan, josta vuosien mittaan kasvoi iso paljaspäiseksi ajeltu nallekarhumainen Irinan isä. Ainoatakaan videopätkää en sensijaan omista. Jossain laatikoitten kätkössä lienee sentään tallessa kasettinauha, jolla hän kertoo elämästään päiväkodissa, mitä siellä puuhataan, kuinka hän vetää pulkassa söpöä pullukkaa "Maliannea". Marianne on hänestä ihana, koska hänellä on aina päällään mekko ja hänellä on pitkät mustat"silmäviikset". Mistä lie omaksunut silloiset naiskauneusihanteensa, ihmettelen. Hän myös kertoi huvittuneen tuntuisena kuin hyvänkin salaisuuden paljastaen, ettei koskaan nuku päiväkodissa. Hän pitää vain silmiään kiinni! Tätien mukaan hän oli yksi parhaita nukkujia. 

Pieni kullanmuruni Irina viettää pian ensimmäistä syntymäpäiväänsä. Kaikki lähisukulaiset, Ulla-mummi ja vaari, tädit ja serkut sekä minä Turun mummu ainakin olemme kutsuvieraita. Varmaan myös kummit. Nimiäisjuhlasta ei minusta ole kulunut kuin yksi hujaus.Vuosi lapsen kasvattaa, mutta vanhalle sama vuosi on kovin lyhykäinen kokemus. Irina on oppinut mielettömän määrän uutta.Hän on jo kaikkea muuta kuin uinuva vauva. Hän on oma persoonansa, jonka ajatuksia olisi hauska päästä jakamaan.Välillä hän näyttää niin viisaita puntaroivalta, seuraavassa hetkessä hauskoja kujeita suunnittelevalta vekkulilta. Kuinka paljon hän ymmärtää sanoista, joita hänelle höpötän ja lepertelen?

Eilen katsoin televisiosta tiedeohjelman, jossa aiheena oli ihmisen luonne ja temperamentti. Onko pessimistisesti asioihin suhtautuvan mahdollista muuttaa itseään optimistisemmaksi?Voiko omaa elämänlaatuaan parantaa, voiko oppia tuntemaan olonsa vähemmän huolestuneeksi ja jopa parantaa nukkumistaan? Uudet tutkimustulokset tarjosivat  muutamia yllättävän helpon tuntuisia keinoja parantaa mielialaansa ja kohentaa unensa laatua. Eräs keino oli oikeastaan juuri sama, jota olen käyttänyt monen kuukauden ajan. Positiivisten kasvojen poimiminen vauhdilla suuresta kasvokuvagalleriasta yhä uudelleen ja uudelleen.

Nyt pitää vain tietoisesti tehostaa omaa kotiterapiaani. Katson Irinan ihanasti hampaattomalla suulla leveästi hymyileviä kasvoja, heleätä ihoa ja pulleita sormia yhä uudelleen ja uudelleen ja näin häädän pois kaikki synkät ajatukset ja pelot ja huolet. Seitsemän viikon tiukka harjoittelu riitti selvästi muuttamaan pessimistisen testilääkärin takaisin optimistiseksi, kuten hän arveli olleensa pikkupoikana. Irina saa luvan olla minun terapeuttini, jota käyn tapaamassa joka ainoa ilta intensiivisesti ennen nukkumaan menoa. Kesään mennessä olen iloinen ja reipas mummu, jonka yöunet ovat virkistäviä ja ilman uhkaavia painajaisia.