Kun viimeksi kävin Punaisen Ristin ylläpitämällä todella hienosti hoidetulla Konttitorilla, minulla oli kassillinen tavaraa viemisinä ja kolme kirjaa kotiinpäin tuomisina. Yksi niistä oli todennäköisesti ajateltu sopivaksi lahjakirjaksi esimerkiksi äitienpäivänä tai muina merkkipäivinä. Se oli vuonna 1983 julkaistu koostekirja suomalaisten taiteilijoitten äitikuvia ja kirjailijoitten kirjoista otteita, joissa kuvasivat omia kokemuksiaan vanhemmistaan tai lapsuudestaan.Koska kirja on jo vanhentunut, useimmat tekstit kertovat paljon vanhemmista ajoista kuin omat lapsuusmuistoni. Silti löysin niistä tuttua ja kiinnostavaa kuvausta menneestä perhe-elämästä, tavoista ja ihmisistä. Nautin lähes kaikista kirjan katkelmista.
Ennestään minulla ei ollut kovinkaan selvää käsitystä sellaisesta aikanaan arvostetusta kirjailijasta kuin Arvid Järnefelt. Tiesin vain, että Järnefeltit ovat tunnettu ja monipuolisesti lahjakas kulttuurisuku suomalaisessa 1900-luvun alkuvuosikymmenten historiassa. Kirjassa on kaksi osaa Arvidin kirjasta Vanhempieni romaani (1928-1930). Ensimmäinen osa on otsikoitu Elisabet ja hänen kaksi poikaansa, ja katkelma on ilmeisesti aivan kirjan alusta.
"Minä, näiden muistelmien kirjoittaja, olen toinen Elisabetin pojista, jotka hän synnytti miehellensä Aleksanderille heidän vielä ollessaan Pulkovan kuuluisassa observatoriossa Venäjällä, professorien Struven ja Döhlerin siellä pitäessä tieteellistä komentoa ja Struven sisarten hoitaessa hellin käsin tuota, yhä vielä lapsekkaan tyttömäistä rouvaa, joka näytti vielä rouvanakin ,vieraaseen, ankaraan tosimaailmaan jouduttuansa jatkavan iloisen keveää tassuttelemistaan vanhan kotipiirin pehmeissä kengissä."
Mikä aloitus, yksi pitkä virke, vanhanaikainen, muttei pitkästyttävä, eikä tylsä! Kodin henki ja äidin luonne avautuu jo siinä. Sitten hän jatkaa mielestäni ihmeen elävästi ja psykologisen oivaltavasti kertoen esikoispojan vaikean synnytyksen, näiden hyväsydämisten neitien avuttoman myötäelämisen, hätäännyksen ja järjettömän pelon tunnelmat. Kun lapsi kuitenkin lääkärin avustuksella oli saatu maailmaan ja äitikin jäänyt henkiin, ei rakkauden määrällä ollut mittaa. Kuvaus on mielestäni hämmästyttävän hyvin äitiyden ihmeen ja kaikkkivoittavan kiintymyksen tunteen syntymisen oivaltava, varsinkin kun kysymyksessä on mieskirjailija.
Arvid syntyi vanhempiensa toisena lapsena ja nyt synnytys oli yllättävän helppo.
"Elisabet, ottaessaan uuden, vaivattomasti syntyneen tulokkaan rinnoilleen, ensin katsahti Kasperiin ja sanoi: Odota Kultaseni, tämä on kyllä pian tehty".
Oli siis selvää, että äiti rakasti yli kaiken esikoistaan.Toinen poika ei tuntunut samalla lailla vaivalla saadulta lahjalta. Mutta Kohtalopa puuttui asiaan Arvidin eduksi! Vuoden iässä hän sairastui ankaraan kuumeeseen ja tukehtumistautiin. Silloinkos tuli Elisabetille hätä. Lääkäri ei antanut suuria toiveita pojan henkiinjäämisestä. Pitkän, uuvuttavan ja toivottomalta tuntuneen kamppailun jälkeen tapahtui käänne ja Arvid jäi kuin jäikin eloon.
"Kärsimysten ja tuskanpäivien jälkeen Elisabet rakasti Arvidia yhtä paljon kuin Kasperia.En ainakaan ole omasta puolestani milloinkaan missään tilaisuudessa vähintäkään erotusta huomannut".
Toinen luku romaanista kertoo ihastuttavan muiston hiihtoretkestä Viipurissa. Kuvaus on niin eloisa ja maalaileva, että melkein luulen olevani mukana kokijana. Pojat saivat lähteä taapertamaan ulos lumiseen, valossa kylpevään luontoon mamman käsistä pidellen ylös korkealle lumipeitteiselle mäelle katsomaan, kuinka pappa hiihtää.
"Papalla on yllään vaaleanharmaa upseerinpalttoo hopeisine nappeineen, päässä sotilaskarvalakki ja jaloissa kiiltävät pitkävartiset.Hirmuinen on hänen vauhtinsa mäen alla ja hän vain seisoo suksillaan".
Mamma oli ihastuksissaan ja kummasteli kuinka pappa uskalsi seistä suksillaan, kun olisi voinut istua! Pitkälle yltänyt liuku vei papan kauas ja kun hänen paluunsa takaisin ylös mäelle kesti, ehti mamma kaivaa poikien kanssa lumeen pesiä. Sitten mamma meni puun taakse ja hyökkäsi poikien pesään . Oli hirmuisen hauskaa, kun mamma mörähteli karhuna.
Vihdoin pappa palasi ja innostuneena alkoi pakottaa myös mammaa tiukassa puoliturkissaan ja turkislakissaan nousemaan samoille suksille hänen taakseen. Mamma pitäisi kiinni palttoon selkävyöstä ja niin he laskisivat yhdessä.
"Ni za shto!Ni za shto!" huusi mamma kauhistuneena ja torjui käsillään. Mutta vastustelu ei auttanut, pappa pysyi tiukassa vaatimuksessaan.
"No, pitelehän lujasti ja ala astua mukana,yks kaks, yks kaks".
Pitkän pitkä liuku, vanhemmat näyttivät koko ajan pienenevän. Yhtäkkiä mamma kallistuu taaksepäin ja vetää papankin mukanaan. Sinne pyllähtävät hankeen molemmat,voi sitä riemun kiljuntaa.
Helppo kuvitella näkymä ja helppo eläytyä poikien ihmettelyyn ja iloon vanhempiaan katsoessaan. Kaatuminen huipentui mamman ja papan tekotappeluun ja painiin lumessa.Sellaisesta pojilla ei ollut ennestään käsitystä.Tapahtuma on Arvidin kirkkain ja merkittävin lapsuusmuisto, josta hän sanoo :
"Varmaan toisetkin vanhemmat, jos tietäisivät kuinka semmoisen näkeminen riemastuttaa heidän lapsiansa, useammin leikkisivät keskenään".
Naulankantaan. Luulen, että vanhempien keskinäinen vallaton leikkiminen tosiaan oli harvinaista tuohon aikaan, mutta saattaa jäädä liian vähäiseksi monilta kiireisiltä ja stressaantuneilta vanhemmilta nykyäänkin.
Arvidin katkelmien lukeminen herätti minussa halun tietää enemmän hänestä, elämästään, aatteistaan ja koko Järnefeltin kulttuurisuvusta. Onneksi apu on nykyään niin helposti saatavilla:internet. Kävi niin, että uppouduin tuntikausiksi kiintoisille poluille lukemaan hyvin erikoisista , lahjakkaista perheenjäsenistä. Heistä yksi kiinnostavimpia on aikansa kauneimpiin neitosiin kuulunut pikkusisko Aino, Sibeliuksen vaimona tunnettu. Hän taas johdatti uusiin kohtaloihin, joten lopulta oli ihan pakotettava itseni lopettamaan ja palaamaan takaisin nykyhetkeen ja omaan elämääni.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti