Koska olen sota-ajan lapsi ja hyvin köyhään perheeseen syntynyt, minulla on monia omakohtaisia muistoja1950-luvun elämästä, joka erosi nykyisestä elämäntavastamme niin paljon , että sitä on nuorempien ihmisten varmaan lähes mahdoton uskoa. En silti väitä, etteikö köyhyyttä tunnettaisi enää tänään. Sen kasvot vain ovat muuttuneet. Kun luen Joka Kodin Niksikirjan ohjeita arjesta selviytymiseen vuodelta 1951, palaan osin lapsuusmuistoihini, osin luen kuin satukirjaa ja olen valmis sanomaan: ei voi olla totta.Oliko maailma silloin vielä tämmöinen, oliko köyhyys vielä näin totta, puuttuivatko meiltä tosiaankin lähes kaikki elämää helpottavat tuotteet? Mutta kun pinnistelen, palaavat mieleeni monet muistot. jotka todistavat, että minun äitini ja isoäitini arjessa juuri tämmöiset kirjassa kerrotut ongelmat ja niistä päivittäin selviytymiset olivat heille mitä totisinta totta, eivät ollenkaan nyt lähes anekdooteilta kuulostavia.
Muistan useammin kuin kerran nähneeni äidin toteuttavan seuraavan niksin ohjeen.
"Kun lakana on kulunut keskeltä, voi sen halkaista, ommella yhteen hulpioreunat ja päärmätä ulkoreunat, jolloin se kestää vielä monta pyykkiväliä". Nyt vasta luettuani kirjasta ymmärrän, miksi usein vieläkin on pyyhkeissä kaksi ripustinta. "Jos ommellaan kaksi ripustinta pituussuuntaan ja 10 cm:n etäisyydelle toisistaan käsipyyhkeen keskelle, kuluu se vähemmän kuin riippuessaan yhden ripustimen varassa ja samalla koko pyyhe tulee käytetyksi koko alaltaan ja mahdollisimman tarkoin.Yleisesti tunnettu tapa on ripustimen ompelu molempiin päihin tai molempiin sivuihin". Selvä asia, mutta kuinkahan moni pyyhe nykyään käytetään todella loppuun asti, oli sitten ripustimia yksi tai useampia.Kirpputorit ovat pullollaan pyyhkeitä, jotka on hylätty lähes uudenveroisina.
Entä sitten miljoonat lähes kertakäyttöiset T-paidat, jotka ovat löytäneet tiensä kaappeihimme Aasian jättitehtaissa lapsityövoimalla tuotettuina niin halpaan hintaan, että jäävät joskus kertakäyttöisiksi, koska väri ei satukaan miellyttämään enää ostoa seuraavalla viikolla.Voisi ehkä muistaa seuraavan vinkin vuodelta 1952."Kun miehen trikoopaidan hihansuut ovat menneet rikki, voi niitten tilalle ommella vanhojen alushousujen lahkeensuut". Monet koulutetummat miehet olivat tuohon aikaan pakotetut työpaikoillaan pukeutumaan kauluspaitaan. Tässä neuvo heidän vaimoilleen."Pesun ja paitojen säästämiseksi voisivat virastoissa työskentelevät herrat käyttää ns.kalvosimen suojausta, joka voidaan tehdä mukavimmin miesten muuten käyttökelvottomiksi käyneiden silkkisukkien varsista".
Sukista puheenollen kannattaa muistaa myös ohjeet parsimiseen."Sukka , jota ei voi enää korjata, asetetaan parsimasienen päälle ja sen päälle vedetään se sukka, joka aiotaan korjata, sillä tavalla, että alimmaisen sukan lujin kohta tulee päällimmäisen sukan reiän kohdalle. Ommellaan pienin pistoin molemmat sukat yhteen, käännetään sukka ja leikataan varovasti pois paikkasukka niin, että jää jäljelle puolen sentin käännösvara". Nykyään taitaa jokaiselle olla tutumpi käsite sukista, joilta salaperäisesti on hävinnyt toinen parista kuin sana parsimasieni.
Vielä uskomattomampi oli minusta neuvo "näkymätön parsimus". Kas näin se tehdään."Kun vetää jalkaansa uudet, parsimattomat sukat, voi samalla panna kenkiin irtopohjalliset, jolloin sukka kuluu hiukan alempaa kuin pelkissä kengissä. Kun sukan kantapää sitten on kulunut ja se täytyy parsia, jää parsimus näkymättömiin, jos ei enää käytetä irtopohjallista". Uskomaton älynväläys , suorastaan hokkuspokkustemppu on minusta tämä parsimus, joka EI NÄY.
Pitää olla vähintään minun ikäiseni, jotta naisella voi olla omakohtaista kokemusta villaisesta uimapuvusta. Monet ikäiseni pikkutytöt ovat opetelleet uimaan käsinkudotussa villauimapuvussa. Mutta myös jo naisen ikään ehtineet kaunottaret uiskentelivat ja ottivat aurinkoa villauimapuvussa. Muistan oikein hyvin minua 8 vuotta vanhemman sisareni kauniin viininpunaisen villaisen kokouimapuvun, jonka sitten perin, kun olin kasvanut naiskurveihin. Olin 12 vuotias, kun se päälläni esiinnyin klassisessa heinäpeltoidyllissä, joita kaupunkilaiserkullani oli tapana kuvata pellollamme .Uimapuvun haittapuoli oli sen ominaisuus venähtää roikkuvaksi kastuessaan. Kuivuminen oli myös aika hidasta, eikä se aina tuoksahtanut kovin raikkaalta kosteana ylle puettaessa.Mutta pahin sitä uhkaava tuho olivat koit. "Jos koi on maistellut uimapukua, on syytä katsoa, voiko reiän peittää koruompelulla, nimikirjaimilla jne".Tässä toinen hyvä tuunausvinkki vanhalle uimapuvulle. "Vanhanaikaiseksi tai muuten epämieluisaksi käynyt villainen uimapuku voidaan muuntaa villahousuiksi siten, että vyötärön kohta ommellaan ensin koneella, etteivät silmukat pääse juoksemaan, leikataan sitten ompeleen yläpuolelta ja ommellaan yliluotellen. Lahkeitten suusta voidaan päärme ratkoa auki ja lahkeita voidaan jatkaa tarvittaessa."
Kaikkein etäämmälle nykyajasta on joutunut mielestäni suorastaan riipaiseva vinkki: "Vauvan ehjistä flanellinutuista voi saada vielä kaksivuotiaallekin mahtuvia nuttuja lisäämällä uudet etureunat ja matalan pystykauluksen tai alaskäännettävän kauluksen värillisestä kankaasta sekä jatkamalla hihoja." Pikkusisareni on syntynyt 1951, mutta en voi muistaa hänen ensimmäisiä vuosiaan ja mahdollisia flanellinuttujaan. Ensimmäiset muistikuvani hänestä syntyvät kai valokuvista , joissa hän istuu sievässä villamekossa. Sen on häntä hellästi palvova isosiskoni hänelle kutonut. Irinalla, omalla kullanmurullani on ensimmäiseen syntymäpäiväänsä mennessä ehtinyt olla kymmenittäin toinen toistaan söpömpiä. persoonallisia ja mukavia vaatekappaleita, joissa hän veikistellen poseeraa kuvaajalle. Valokuvia hänestä omistan yhdeltä elinvuodelta monikymmenkertaisen määrän siitä, mitä itsestäni on olemassa 71-vuoden mitalta. Maailma on tottavie aivan toiseksi muuttunut, eikä vähiten käsityksissämme tavarasta, kulutuksesta ja siitä mikä on järkevää ja kestävää kulutusta.
Ei kommentteja :
Lähetä kommentti