Tästä nyt soppa syntyy

Puolipäivän mentyä ohi, yllätyn usein näläntunteesta, joka iskee aivan äkkiarvaamatta.Mikä tämmöinen tunne on, eihän nyt vielä voi olla nälkä, kun aamiaisesta ei ole kauankaan ? Mutta vaikka vähäksi aikaa tunteen voi huijata unohtumaan, se palaa uudelleen ja nyt entistä vaativammin merkein. On siis pakko alkaa miettiä: "mitä tänään syötäisiin". Kysymys on tuttuakin tutumpi tietyn tv-ohjelman nimestä, mutta vaikka kuinka mietin kysymystä, Aki Wahlman ei vaan ilmesty kyökkiini hymyilemään, pilkkomaan sipulia ja kädenkäänteessä ratkaisemaan ongelmaani.
Jääkaapin avaaminen ei liioin tuo ratkaisua yhtään lähemmäs. Siellä on muutamia sillipurkkeja, majoneesia, juustoja, yli-ikäistä hapankaalia ja turkkilaista jogurttia, pussillinen porkkanoita , pala selleriä sekä tilkka maitoa ja piimää sekä levitettä leivälle.
Päässäni ei herää ideaa mistään herkullisesta reseptistä, joka syntyisi noista aineista. Tietysti niillä pysyisi hengissä, jos olisi pakko vain selviytyä. Mutta ei tunnu  houkuttelevalta.Vilkaisu kuivamuonakaappiin tuottaa paremman tuloksen: Jalostajan hernekeittopurkki, takuuvarmaa nälän poistaja. Eläköön, olen pelastettu, siitä riittää koko päiväksi.

Kätevästi avautuva tölkki.Tyhjennys kattilaan, puoli purkkia vettä, hidas kuumennus, hämmentely tasaiseksi ja se on siinä.Kun vielä mukaan löytyy töräys hyvää sinappia ja ruisleipää, juustoviipale ja lasillinen piimää, niin eikö jo ole aivan toisenlainen tunne. 

Kylläisenä päädyn muistelemaan lapsuuden ruokatapoja kotona ja kouluvuosina. Ruoka merkitsee nykysuomalaisille aivan erilaisia asioita kuin 1950-60 luvuilla.Esimerkiksi sana keitto merkitsi silloin vain äidin keittämiä hernesoppaa, lihasoppaa, makkarasoppaa tai kaalisoppaa. Kesäkeittoonkin tutustuin ensimmäisiä kertoja vasta koulussa ja muistan sen olleen aluksi vain nipin napin syötävää. Luultavasti meillä ei ollut sitä kotona tarjottu isäni sitä kohtaan tunteman vastenmielisyyden johdosta.Samasta syystä ei myöskään kalakeitto ollut meillä kovinkaan usein tarjottua ruokaa,kun kaupoissa ei vielä ollut pakasteseitä, lohesta nyt puhumattakaan. Kalansyönti rajoittui paljolti silakkaan eri muodoissaan, joskus silliin ja keväisin katiskasta saataviin piikkisiin ja mudan makuisiin lahnoihin. Äiti olisi pitänyt enemmän kalasta, mutta isän maku  taisi kuitenkin enemmän  säädellä ruokavaliota, vaikkei hän varmaan ajatellut olevansa "tyranni".Isän vastenmielisyys esimerkiksi sieniin vaikutti siihen, ettei niitäkään meillä juuri kerätty ja syöty.

Ensimmäinen työvuoteni Karjalassa  merkitsi paitsi kouluruualla myös omien keitosten varassa selviytymistä.Kouluateriat olivat kaiken arvostelun alapuolella. Ikinä ennen enkä ikinä myöhemmin ole joutunut syömään niin heikkolaatuista koululounasta. Joinakin päivinä söimme perunoita kaamean, jauhoista ja pahanmakuisesta rasvasta käristetyn mössökastikkeen kanssa. Ei lihaa, ei vihanneksia, ei marjoja, leipää tai maitoa. Onneksi lapsilla oli eväät kotoa. Yhtään paremmin ei nälkään tehonnut maidossa keitetyt, harvassa uiskentelevat kaalinlehdet. Ruokalaji oli minulle ennestään tuntematon, nimeltään maitokaali. Vain koska olin opettaja ja aikuinen, sain sen nieleskeltyä!

Nykyään keitot ovat suorastaan lempiruokiani. Muutkin kuin klassikko Jalostajan hernekeittopurkki. Rakastan keittoja, niin kokkina kuin syöjän ominaisuudessa. Kanakeittoa, johon voi mukaan laittaa vaikka mitä. Porkkanakeittoa hiukan itämaisin maustein. Maa-artisokkakeittoa, herrain herkkua. Sienikeittoa tateista ja pekonista tai kanttarelleista tai suolasienistä. Kalaseljankkaa ja bortshkeittoa, tomaattikeittoa, kukkakaalikeittoa, mustajuurikeittoa ja linssikeittoa. Luetteloa voisin jatkaa varmaan toisen mokoman. Rakastan keittoja, joissa on kirkas, maistuva liemi, mutta myös sauvasekoittimella, juustolla tai kermalla samettiseksi loihdittuja keittoja. 

Jos Parikkalan koulukeittola olikin surkea, on sieltä  kuitenkin mieleen jäänyt ihana keittomuisto: "tappaiskeitti", jota sain nauttia useammankin oppilaani kodissa syksyllä, kun sika oli tapettu . Keitto oli todella hyvää ja maukasta, siitäkin huolimatta, että minulle kerrottiin sen sisältävän ruhonosia, joihin en ollut tottunut kotiseudullani. Toisenlaiseen perinnelihasoppaan sain sitten tutustua kesäisillä Lapinmatkoillamme, kun tarjottiin poron kuivalihakeittoa. Myös se osoittautui herkulliseksi, kuten myös pitkään lampaanlihasta ja kaalista haudutettu keitto, johon jouduin perehtymään molempien miesystävieni toivomuksesta. Mitäpä sitä ei haluaisi rakastuneena oppia tekemään, jos ei toiselle hänen haluamaansa herkkuruokaa. Taisin lopulta oppiakin, jos en ehkä ihan äidin keitosten veroista niin hyvää kuitenkin.

Ja lopuksi suu makeaksi mustikkasopasta, vai otettaisiinko ehkä sittenkin raparperisoppaa ja vaniljajäätelöä. Vain rusinasoppa taitaa olla minulta jäänyt unholaan. Lapsena sekin hoiti makeannälkää. 
"Pistäppä soppaan pippurii, ettei se soppa happane " hullutteli isä ja pärisytti kaikkia p-kirjaimia kuin olisi ääntä päästellyt peräpäästään. Äiti siitä torumaan: "ollaas nyt ihmisiksi ruokapöydässä".